lauantai 10. tammikuuta 2009

G r ä ä ä i t i i i i !



Neuvolajärjestelmän perheneuvonnasta ennen esikoisen syntymää voisin sanoa montakin sanaa. Onneksi meillä oli silloin ihana terveydenhoitaja, muuten olisi jäänyt vähän ohueksi. Viimeisellä valmennuskerralla piti kirjoittaa lapulle millainen vanhempi haluaisi olla, aikaa pari minuuttia. Mitä minä silloin ajattelin, mistä oikein haaveilin, minkä verran tiesin...

Oppikirjoja ja vauvalehtiä välttelin, halusin kuulostella mitä itse ajattelin. Ja miehenikin. Olinhan jokusen teoksen jo kahlannutkin, ja aihetta liippasi ammattinikin. Mutta hiljattain telkkarissa sanoi yksi asiantuntija, ettei ole olemassa mitään vanhemmuusvaistoja. Että kursseilla oppisi moni isi ja äiti tärkeitä taitoja.

Että siitäkö tämä nyt sitten mättää, että olisi sittenkin pitänyt viellä muutama taito opetella, ennen lapsia.

Joskus on ihana kuulla miehen suusta huojentava sana. Joskus on koko maailma ollut kaatumassa ja mieli pirstaleena ja sitten jokin ihan pieni tavallinen lause oikeasta suusta kuultuna ja olet taas raiteella. Muttei tänään tullut niitä lohtuja.

Tänään oli sellainen päivä, että jos joku olisi pirauttanut ja pyytänyt töihin olisin vakavasti saattanut harkita. Joskus vaan tuntuu, että tekee niin tai näin, varmaa on se että menee pieleen. Että muut kasvattaisivat paremmin. Että hallaa teen, kun olen kotona, toisten hoidossa heistä tulisi parempia. Tai jos ei tulisi, syyttäisin rauhassa huonoa päiväkotia, että kyllähän minä, mutta kun ne tädit ja olot ja puitteet on siellä niin mahdottomia...

Ja sitten siis halaan miestä ja huokaan, että joskus vaan tuntuu että olen kasvattanut väärin. Hän sanoo, että siihen ajatukseen on paras lopun ikää sopeutua. En minä sitä tietenkään halunnut kuulla, vaikka kuinka olisi totta, lopussa piste painava.

Ei saisi verrata, mutta välillä se tuntuu hiton vaikealta. Ihan vaikka vaan tämä puuroasia tai nukkumaanmeno illalla. Ei tällaisia nirsoja ole muualla eikä lapsia tällä tavalla nukuteta. Ja välillä tuntuu nyt esikoisen kanssa, että punaista mattoa pitäisi rullata herran alle, ja tarjoilla silkkoja herkkuja. Juuri oikeat lelut pitäisi ojentaa nenän alle ja auta armias jos joku ehtii sotkemaan ennen kuin hänen ylhäisyytensä on asetellut ne riviin lattialle. Pukea hänet pitäisi tietysti mutta ei miten tahansa. Kammottavaa, jos paidalle roiskahtaa pisara tai kantapään sauma on vinossa.

Aargh huokaa äiti, kun mikään ei tunnu kelpaavan. Mikä meni vikaan, noinkohan ajattelin oman lapseni minulle kirkuvan. Monesti vanhemmat puhuvat rauhallisella äänellä luottavansa terveeseen maalaisjärkeensä. Se tuntuu välillä vihoviimeiseltä tiedonlähteeltä. Mistä tahansa muusta voi ammentaa, mutta jos yrittää antaa mennä luonnonvoimilla vaan, tulee hirmuisesti itsesyytöksiä, jos ei herrantertut aina pistäkään parastaan.

Olenhan minä onnellinen, kun saan lasteni kanssa olla. Mutta kun voisi edes jostakin asiasta joskus sanoa, että olen tehnyt oikein, onnitella hyvistä "tuloksista". Niitähän sitä on totuttu hankkimaan ulkomaailmassa.

Voisiko siitä ottaa tyynen hymyn kasvoille, kun katsoo kuopusta yksivuotisneuvolassa. Ja kaikki on hyvin, mistään ei tarvita jatkotutkimuksia. Hyvä poika, lukee neuvolakortissa. Voisiko siitä tulla rauha, että tiedän poikiemme elämän olevan turvallista. En ole äitinä koskaan ollut humalassa. Joka päivä huolehdin ruokaa pöytään vähintään aamulla, kahdesti päivällä ja illalla. Retkillä syömme eväitä tai välipaloja. Ja pesen pyykkiä, lapset eivät ole yksin sisällä eivätkä ulkona, meillä yhä on kavereita, esikoisen kerho-ohjaajat eivät ole raportoineet hurjia tarinoita...

Minä tähän seikkailuun olen itse halunnut ja onnellisesti päässyt. Miksi siis pakenisin nyt. Miksi myöhemminkään, jollei karkumatkaksi sitten lasketa pitkään venytettyjä aamu-unia tai jotakin ihan omaa harrastusta, kuten yöllistä blogikirjoittelua.

Pojat olette niin ihania ja vähintäänkin pienen kärvistelyn arvoisia. Parempi tietenkin tahtoisin olla, mutta kun sitä viisautta ei näytä tulevan hoputtamalla. Äiti rakastaa sinua kuopus, jolla kaikki konnankoukut on vielä tulossa. Ja sinuakin rakastan esikoinen, joka jo paiskit kiukkuviulunkieliä ja opetat minulle joka päivä, että paras olla ylpistymättä, luulla hallitsevansa vanhemmuutta. Mahtavaa äitiys on, mutta ei aina paistattelua auringossa.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi vautsi miten saat puettua tuntemuksesi sanoiksi. Itse pähkäilen samoja asioita ja tuntemuksia useastikin. Esikoiseni eskari-ikäinen ja kuopukseni 6kk ja tuohon väliin vielä 4v ja 2ja puoli v lapset. Joskus tuntuu että olisi niin paljon helpompaa "lyödä hanskat tiskiin"..
Olet päivieni piriste :) Aina tietokoneella ollessani käyn katsomassa mitä teille kuuluu..
Täytyisi itsekin varmaan "tehdä" blogi, tuon päiväkirjani kirjoittamisen sijaan. Ehkä..
Mukavia päiviä, iloa, valoa, muistorikkaita seikkailuja.
Nelli

eeva kirjoitti...

Mun pomo sanoi aikoinaan, että jokainen on paras äiti, joka pystyy olemaan. Siinä on mielestäni aika paljon viisautta.

Sitä paitsi, ajattele miten kamalaa olisi lapsille, jos vanhemmat olisivat koko ajan täydellisiä! Siitä sitä vasta hirveät paineet ja traumat saisivatkin.

Ja näin vierestä katsottuna - olet yksi parhaistä äideistä jonka tiedän. Antaisin oman lapseni hoitoosi milloin vain turvallisin mielin; kuulostaa ehkä laimealta, mutta on suurin luottamuksen osoitus jota osaan tällä hetkellä ajatella.

Riikka kirjoitti...

Usko pois, kaikki muutkin lapset ovat tuollaisia. Blogikirjoituksiesi perusteella olet ihana äiti. Ja muista että ne kiukuttelut, nirsoilut ja jalanpoljennat on merkki vahvasta siteestä välillänne.

Joola kirjoitti...

Kiitos
Kiitos
Kiitos

kyllikki kirjoitti...

Voit olla aivan varma siitä että sinä kelpaat aivan sellaisena äitinä kun sinä olet!!!