keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Maailman paras koira


Meidän koira kuoli eilen. Se ei asunut täällä meillä, mutta olen yksi heistä, joille se oli "meidän". En osaa kirjoittaa sitä, mitä haluaisin. Kuolema on liian vaikea asia. Mutta en voinut jättää kirjoittamattakaan!

Meille tuli koira, kun olin 16. En pitänyt ajatuksesta, minusta meillä ei olisi ollut tarpeeksi aikaa ja paneutuneisuutta. Suhtauduin aivan aluksi pentuun penseästi. Kunnes hän (tuo hän vain tuli, eikä se) hyppäsi kerran mummilasta kotiin tullessamme kädessäni olleen lihapullapussin kimppuun ja söi kaiken sekunnissa. Pullat pusseineen päivineen. Pelästyin, että nyt se kuolee. Soitin eläinlääkärille ja sain suolapalloneuvon. Että pitää tehdä suolasta kostein sormin pallo ja työntää se pennun kurkkuun. Ja sitten koira oksentaa. Ei kuolekaan. Ja niin kävi, suureksi helpotukseksi. Ja niin koirasta tuli minun silmissäni maailman rakkain ja suloisin iäksi.

Minä en pelkää enää kaikkia koiria. Tiedän, että heitä tulee kunnioittaa, yrittää ymmärtää ja heiltä voi oppia. He ovat ystäviä, perheenjäseniä, luotettavia ja uskollisia. Kiitos kulta koiru, että sain tämän kaiken sinulta.

Ja paljon muuta.

Minä muistelen suloista pentua, jonka ensimmäiset viikot missasin typeryyttäni, mutta jotka koitin ottaa sitten takaisin, ja koira antoi anteeksi, hyväksyi minut siinä missä meidät muutkin.
Muistelen ihania pitkiä kävelylenkkejä mökkitiellä, metsissä ja pelloilla, silloin kun hän vielä jaksoi pää pystyssä, askel kepeänä kulkea.
Kun tuli kotiin, hän tuli tervehtimään. Istuin alimmalle portaalle ja hän viuhtoi aikansa innoissaan, otti sitten paikan, kun kävin krapsumaan.
Sohvalla keräkeräsenä nukkumassa. Tai autuaan luottavaisena selällään tassut oikosena.
Minä opetin hänet "hiljentymään" ruokakupin edessä, ja odottamaan, kunnes sanotaan "Ole hyvä, saa ottaa." Mitään muuta en sitten osannutkaan kouluttaa.
Kun lähdin, sanoin aina, että "Kaupassa käydään". Silloinkin, kun muutin vuodeksi Japaniin, tai omaan kotiin. Tai viimeksi mökillä, kun kävi mielessä, että näenköhän enää ikinä.
Ja että maailman paras koira. Se oli ilo ja tärkeä sanoa aina. Ruskeasilmälle.

Joka tsemppasi minua ylioppilaskirjoituksiin ja tentteihin. Kulki lenkillä edellä, kun en tiennyt miten muuten saisin itseni irti häiritsevistä ajatuksista. Kun oli sydänsuruja, väsymystä, huolia. Silloinkin, kun olin pakahtuilla onnesta.

Hän muisti minut, vaikka olin välillä pitkästikin poissa.
Hän oli Uudenvuodenkoirani, silloin, kun minulla ei ollut mitään paikkaa minne menisin juhlimaan. Söin herkkuja, katsoin vuokraelokuvia ja minulla oli koira seurana. Eikä tarvinnut enää haluta olla muualla.

Kun sain lapsia, ne olivat koirasta kai vähän pelottavia. Annoin hänen nuolla kasvoilta, sillä olin kuullut, että se olisi koirien tapa ottaa laumaansa. Poikanikin pelkäsivät hauvaa alussa. Eikä kuopus ehtinyt alkua pidemmälle päästäkään. Paitsi vierailuilla, kun oltiin oltu toista tuntia. Ei säikkynyt enää, teki mielensä jopa käydä koettamassa turkkia.
Halusin poikienkin oppivan, että eläimiäkin kunnioitetaan ja että ei ole koirallekaan vanhana helppoa, että yhtäkkiä on kummajaisia hänen kodissa.

Koira oli pitkään valona. Jääköön sellaiseksi meille aina, keille hän oli rakas otus. Voi tätä itkua.

Erityisesti toivon koiramme jäävän sen "pienen pojan" voimahahmoksi, joka lapsesta saakka koiraa toivoi ja odotti. Joka nyt on jo kasvanut mieheksi. Joka enemmän kuin mitään muuta samoin, koiraa rakasti. Kukapa ei tarvitsisi vierelleen pyyteetöntä kulkijaa, tukiaa, silloin kun on vaikeaa. Muistan koiran silmät ja katseet. Ja eleet, sen pään kääntämisen, kun kysytään vaikka Missä - kysymyksiä. Olen varma ettei hän katoa omistajansa mielestä ikinä. Eikä luotakaan kokonaan, sillä täällä me häntä muistetaan. Koira oli niin hieno, että vielä kiikkustuolissa kelpaa muistella, kuinka paljon hän antoi iloa.

Maailman paras koira. Onpa ikävä sinua.

Ps. Kuva on Jackpotin kuvastosta vuodelta -96. Minulla oli niitä useita kappaleita, ja tuo samainen kuva on ollut seinälläni, kalenterini kannessa, yliopiston opinto-oppaassa... Koska se on niin saman näköinen, kuin meidän nuori uljas koiramme on muistoissa, juuri trimmattuna, jossakin mieluisalla paikalla...

6 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Voi kun surullista kuulla. Koirat ovat niin ihania kun ne eivät koskaan sano rumasti, aina vain ovat mukavia, ilostuvat kun näkevät sinut.

Alkoi tulla ikävä meidän edesmenneitä koiria....

Muistot teidän koirasta ovat sinulla aina, ne ovat valonasi.

tuikkis kirjoitti...

Minäkin aloin miettiä menneitä koiria, omia eivät ole, mutta omiksi niitä voi silti kutsua, koska ovat niin tärkeitä olleet.

Minä olen ehdottomasti koiraihminen ja odotan sitä päivää kun on oma sellainen.

minja kirjoitti...

Osanottoni.

Kaunis kirjoitus. Tuli taas niin ikävä omaa poisnukkunutta, joka on kyllä päivittäin mielessä <3

ColibriDreams kirjoitti...

Otan osaa... Vaikka koiramme kuoli jo vuosia sitten, joskus vieläkin vanhempien luona käydessä mietin, miksei se tule vastaan. On sitä ikävä.

Veli kirjoitti...

Mukavia sanoja. Olen sille otukselle elämäni velkaa koska se pelasti minut niin monelta tilanteelta. Niin isoilta asioilta ettei niistä voi edes kirjoittaa.

kyllikki kirjoitti...

On aina surullista ku rakas koira kuolee,mutta jää kuitenkin ikuisesti ihmisen sydämeen.
Kirjoitit tosi kauniisti rakkaasta karvaturriaisesta!