On jo ikävä

Minulle Köpenhaminassa on yksi prinsessa ylitse muiden.
Hiihtolomaviikolla sain käydä hänen luonaan. Ystävilläni. Istumassa hetken heidän arjessaan, vierellä. Sairaalassa ja muualla. Jopa kaljalla, puolituntisella, nopealla. Ennen kuin juna vei taas kohti kotia.
Hurjaa.
Mutta valtavasti valoa ja elämää. Niin paljon tunteita, paljon vähempikin itkettää.
Toivon hyvää.
Mitä ikinä se milloinkin kenellekin on.

Kiitos kullat. Oli ihana olla hetki teidän luona.

(Puurobaarissakin sitten tulin käyneeksi puoli vahingossa. Ajatukset jossain ihan muualla. Vedin tihkusateessa kävellessä puiston viertä, muistellen kesää ja helteitä. Rauhoittuessa, hengitellessä.)

Hyvää ystävänpäivää

Kuopus teki esikoiselle kortin koulussa. Odotimme yli vartin pihassa, hän tuli viimeisenä luokasta. Kääntöpuolen tekstiin hän on käyttänyt varmasti tunnin.

Rakastan molempia.
Ja tämän innoittamana totean, että kun iltaisin pääsen mieheni viereen nukkumaan, ajattelen poikkeuksetta, että juuri siinä on ihan parasta olla.
Ja tästä voimme lukea, ettei ystävänpäivä ole aina ollut amerikkalaista hapatusta.

Hyvää päivää ja viikonloppua jokaiselle joka tapauksessa.

Valo kiertää ja paistaa kohti

Tänään oli ihana tulla kotiin. Poikien kanssa samoihin aikoihin. Äidin leipomat sämpylät liinan alla odottamassa.

Itkeneet silmät, kotimatkan hokema hetken vielä päässä kaikumassa.
Hymyäni ette saa.
Mistä tuleekin se rauha ja hyväksyntä. Että jonkin tunteen haluaa jättää yksipuoliseksi. Että tunnistaa toisen negatiiviset tunteet, muttei toisinna niitä omiksi.

Minä en halua ajatella pahaa, en usko sen tuovan hyvää. En löydä nyt itsestäni sitä kiukustujaa.
Itkijän löydän ja perääntyjän.
Hengitän, kun en tiedä kuinka selvitän, selviän.

Ja kuitenkin. Ihan muut ja suuremmat asiat itkettävät enemmän.
Mutta niihin liittyy myös suunnatonta valoa.
Tiedän, että se valo säilyy aina. Ei lähde pois omiensa luota.
Vaikka kävisi kuinka.

Kiitos auringosta.
Kun on kurjia asioita ympärillä, kirkastuu myös se, mikä on ihaninta, tärkeintä ja rakkainta.
Onneksi nään ja saan voimia.
Toivon kauniita unia ja huomenia.

Haikuja viikonlopulta

Liikaa päivissä
silti yhtään vähempää
en haluaisi

Kylmä talviyö
parveke on jääkaappi
joko hymyilet

Aamulla eri
maisema lumen lahja
takana juhla

Esikoiseni
valo täytti kymmenen
kiitän vuosista

Kun hymy yltää
räntäsateeseen asti
ei ole hätää

Juoksen antamaan
suukon hymyttömälle
yhdessä tässä

***
Suuren suuri sydän ja kiitos mukana olleille sukulaisille ja kummeille & heidän lapsille. Koiraystävillekin.

Osuma

 "Pelkääjä ei välttämättä ymmärrä, että hänen pelkonsa eivät estä ainoastaan luovuutta, vaan pelot tekevät koko elämästä epätyydyttävää, masentavaa ja tylsää. Pelkääjä saattaa miettiä, miksi hänestä tuntuu pahalta, mutta ei huomaa pahanolontunteen yhteyttä pelkoihinsa. " 

Krista Launonen kirjassa: Luovuus lähtee käsistä

Olen saanut levätä. Huomasin sen töissä eilen, ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä.
Oivalsin myös illalla, miksi kyynelehdin joka kerta, kun katson Australian MasterChefiä.
Intohimon katseleminen liikuttaa. Sen puuttumisen seuraaminen surettaa. Erityisesti, kun aistii, että yhteisellä intohimolla saataisiin aikaan jotakin suurempaa.

Ei muuta sanottavaa nyt, kun pitäisi jo kiitää jossain ihan muualla.
Tai no se, että esikoisella on ampumahiihtopeli työn alla.

Vuoden ekat

Ei tunnu erityiseltä, kuten vuosi sitten vuoden vaihtuminen tuntui.
Lukuna 15 on minusta sentään kauniimpi, kuin 14. 

Menneen vuoden muistan putkiremonttievakosta, josta tuli vuoden parasta aikaa.
Ja tahmeasta syksystä, jolloin en oikein tiennyt, mikä minua painaa.
Kuopuksella alkoi koulu. Ja iltapäiväkerho ja joukkueessa jalkapalloilu.
Esikoinen treenasi ja pelasi, oli maalivahti.

Kesällä pääsin ystävien kanssa ja luo Tanskaan. Ja sain viettää monta mieleenpainuvaa hetkeä Suomessakin ystävien kanssa. Ystävät ja perheen muistan valopilkkuna koko vuodelta.
Juhannus-Nuuksion saavutuksena.
Tätini kuoleman suurena suruna.

Töissä tapahtui paljon, ajatustyötä myös. Juuri siihen pähkäilyyn tarvitsin kipeästi joulutauon.
Keskiviikkona olen valmiimpi jatkamaan, kun kaksi viikkoa ajatukset ovat saaneet seilata ja hakea suuntaa omillaan. 

Ystäväperheisiin vuosi on tuonut lapsia. Se on ihanaa, mutta myös korostaa sitä, kuinka meidän perheellä on uusi vaihe. Pikkulapsia ei ole, koululaisten kanssa elämä on erilaista.
Ihan hämmästyttävää on mieheni ja minun kahdenkeskeinen aika. Olemme jo tänä vuonna ennättäneet olemaan kaksin enemmän, kuin ehkä yhteensä kymmenen menneen vuoden aikana.

Toivon osaavani ottaa tänä vuonna mallia viime vuoden ensimmäisestä puolikkaasta enemmän, kuin tästä jälkimmäisestä. Pidin kovasti siitä elämästä, jota elin evakkokodissa ja kesän valoisina viikkoina!

Lupaisin, jos luontevasti jotain keksisin. Ehkä taas ennemmin toivoisin. Vaikka jotain haluaisin osata tehdäkin.
Sen ainakin päätin, että laulan "Kenelle kenelle ojennan käteni ketä saan ketä saan auttaa päivittäin" - töissä useammin. Jospa aina vain paremmin sisäistäisin, oppisin.  Vapaa-ajallakin. Kysymään, voisinko jotenkin olla avuksikin.

Aivan varmasti tapahtuu paljon ikävää, ei toivottua, surullista, harmillista, kauheaa ja pelottavaa.
Siksi tarvitaan sitä ja niitä, joiden kanssa tulee hyvä olo. Hymyilyttää, naurattaa, ihastuttaa. Saadaan voimaa, muistetaan nauttia tai unohdetaan kärsiä, kuinka sen kukin haluaakin ajatella. (Luen pojille ääneen viidettä Potteria, aika vahvasti keskiössä tämä teema.)

Haluan muistuttaa itseäni (ja ehkä sinuakin), että hyvä on yhtä totta kuin paha. Siellä missä on joku muistuttamassa hyvyydestä, yhdessä sitä etsimässä, siellä on jo sitä, jollakin tavalla. Ja se on toiveikasta, silloin, kun maailma vaikuttaa tuhoontuomitulta ja toivottomalta.

Hyvää uutta vuotta.
Ajattelen sinua.

"Niityillä lunta, hiljaiset kadut..."

Tuoksuu jo

Ensimmäiset lahjat jo avattu. Ystävä toi riisiä ja äidillään tarpeettomana olevan keittimen. Piirsi tussilla tatuoinnin. Imuroi. Syödessäni hyvässä seurassa purkkipapuja riisin ja valmistomaattikastikkeen kaverina, joululaulujen soidessa, mietin, että ehkä ei ole hätää.

Haluaisin uskoa moneen hyvään tiedättekö.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että: tasapaino.
Seison yhdellä jalalla ja yritän ymmärtää, että välillä keikkuu, mutta joku pointti on siinä tasapainon hakemisessa.

Ihan hirveästi olen kelannut kaikenlaista.
Se on varmaan se, kun työt toviksi lakkaa ja vapautuu aikaa ajatella.
Ja jo tunnissa ehtii pyörittää monta mietettä, kokeilkoon ken uskaltaa vaikka.
Mutta mitä tehdä kaikilla niillä ajatuksilla, varsinkaan, jos yksinään pyöritellen ne eivät mihinkään johda.
Eikä tarvitsekaan aina!

Joululukemista? Nostin pahvilaatikollisen päiväkirjoja. Hei, minulla on sellaisia, en tarvitse nyt edes kirjastoa. Kävin jo eilisiltana vuoden 1993 joulussa ja talvessa Japanissa. Oli ihanaa, voin kertoa.
Olen miettinyt, miksi kirjoitan, miksi kirjoitin. Kun joskus kuolen, onko pointtia jonkun muun lukea niitä vaikka. Tuskinpa.
Siksi minun täytyy niitä nyt lukea, olen itselleni kirjottanut niitä aina. Vain minä osaan niitä tulkita ja eritoten olla tulkitsematta. Ne on vain murusia. Niin kuin nämäkin kaikki, pieniä tallennettuja palasia.

(Merkintä miehelle ja pojille ja muille läheisille. Kun minua ei enää ole, lukekaa, jos tahdotte. Mutta en pistä pahaksi, vaikka käyttäisitte sytykkeiksi. Tai lahjoittaisitte marssilaisille, tai kansalliskirjastolle. Mutta pahaa niillä ei saa tehdä. Kääntää mitään tai ketään muita vastaan.
Kun minua joskus ei ole, en ole enää puolustelemassa sitä, mitä eniten maailmassa haluaisin viestiä. Että haluan hyvää. En tarkoittanut pahaa. En osannut, en kyennyt, en nähnyt, en ymmärtänyt aina. Olen rakastanut tosi paljon ja tuntenut negatiivista melko vähän. Se vähäkin negatiivinen on pitkälti itseen kohdistuvaa. Olen ollut väsynyt saamattomuuteen tai laiskuuteen tai vetäytyneisyyteen tai - no se näkyy niistä vanhoista päiväkirjoista, että olen huvittavaakin kyllä, pohjimmiltani murehtinut samoja asioita aina.)

Tainnun kohta tuosta kuusentuoksusta. On lähdettävä liikkeelle ja maltettava jättää spotifyn ihanat joulusoittolistat. Mies töissä, pojat mummolassa.
Tämähän kuulostaa ihan huipulta. Aattokin vasta huomenna. Vähän sellaista seikkailun tuntua, että jotain hyvääkin voi vielä kenties tapahtua. Tänä vuonna, ensi vuonna tai sitten joskus kauempana.
Kiitos, että saan tässä juuri näin ja nyt olla.

P.S. Ylemmän letin teki lettitaiteilija ja alemman minä, joka yritän opetella:).