Työpäivä - tavallaan

Aamulla katsoin kelloa parvekkeella teltassa kuudelta. Olo oli virkeä ja teki mieli heti pian herätä ja nousta. Hetkeksi vielä peitto korville ja aamun kuuntelua. Nautiskelin ajatuksesta, että saan nousta, tai jatkaa unia. Pojat nukkuivat, ja joku puhui parvekkeen alla, että puoliltapäivin Helsinkikin saa sadetta.

Päätin, että tänään ompelen pikkukirjoille kasseja. Jos joku tarvitsisi sellaista. Pikkukirjat ovat ihania. Pojat selaavat ja kuuntelevat niitä mielellään ja reissussakaan ne eivät paina juuri mitään. Uutenakaan eivät paljon maksa ja kirpputoreilla niitä saa pikkukolikolla. Tämänpäiväiset kirjakassit ovat kokeiluversioita, mutta tuskin laatu paljon paranee jatkossa. Marimekon kankaista, sininen taskukin vinossa. Postikuluineen 6 euroa/ kassi, kirjat eivät ole kaupassa mukana.

Lippunauhojakin on nyt kaksi (molemmat myyty). Toisessa 12 pikkulippua, toisessa peräti 15. Lippunauhan saa kahdeksalla eurolla, postimaksu mukana. Tuntipalkka eräässäkin työpaikassa... Ymmärrän, ettei kuvista ehkä kunnolla saa selkoa, mutta pojat pitelivät nauhoja suklaapalapalkalla, ja meitä kaikkia vain nauratti koko kuvaushomma, ja jotteivät lippunauhat olisi menneet ihan voisiksi leivänsyöntimme jäljiltä, päätin pärjätä parilla otoksella. Kaikki tilkut Marimekkoa. 15 siksakattu mustalla, 12 punaisella. Kiinni ovat mustassa juuttinarussa. Ja joku on hukannut pitkän mittanauhani, joten en osaa sanoa tarkaa pituutta. Parimetrisiä oletan...

Talvikaudella väsätyistä ruuista olemme koostaneet kaksi sekoitusta, joista apukokki ei kuvaustilanteessa malttanut pitää sormiaan erossa... 12 euroa postikuluineen/ seitsemän kasvista. Myyntiin pakkaamme kaksi "kesäsekoitusta", joissa kaksi mustikkaa, kaksi hernettä ja kolme mansikkaa sekä kaksi (molemmat myyty) "paistinpannusekoitusta", joissa kaksi sientä, kaksi hernettä, kaksi punajuurta ja yksi tomaatti. Myös yksi seitsemän mansikan "marjasetti" löytyy samaisella 12 euron hinnalla.

Nyt kuuntelemme sisällä Nokinenää ja sadetta. Luonto hoitaa tänään palstamme kastelua ja olemme siitä kiitollisia. Aamupäivällä kävimme perhekerhossa, joten nyt on laiskottelu sallittu, olemme jo olleet liikenteessä ja puuhakkaita. Päiväruuaksi syötiin lämmintä leipää, illalla tofua ja perunoita, jos kukaan ei jaksa käydä kaupassa.

Mukavaa alkavaa viikkoa.

(Jos haluat meiltä jotakin tilata, sähköpostini on: hemmaharakka^_^gmail.com ja varoituksen sana, lisää on varmaankin tulossa...)

Kun äiti karkasi kotoa

Yhden lempikuvakirjani nimi. Siinä äiti lähtee hetken mielijohteesta mukaan poikansa inkkarileikkiin, kesäpäivään, luontoon. Ja virkistyy.

Minä pääsin metsäretkelle omien murujeni ja ystäväni ja hänen poikansa kanssa. Otin satoja kuvia, jotka laitan diasarjana vielä monta kertaa ruudulle pyörimään ja sukellan sisään kesään, metsään, valoihin, pusikoihin, kuusikkoon, männikköön, piiloon, telttaan, nuotiolle, lampeen pulikoimaan, uimalaseja pelastamaan... Syömään simppeliä retkiruokaa, kuulemaan naurua, poikien hetkittäistä taistelua ja sitten taas leikkejä ja jutustelua. Puhaltamaan pois suruja, joita tulee, kun kaatu maastojuoksuissa. Kuivattelemaan kastuneita kenkiä. Elämään uudestaan ihania hetkiä.

Kuulen lintujen laulut ja tuulen suhinan puiden lehdissä. Poikajoukko ei ole äänetön, paitsi välillä sekin on. Ja silloin muistan, ettei lapsilta aina tule kysyä, mitä mietit. Sillä eivät he ehkä mitään mieti. Osaavat olla yhtä meneillään olevan hetken kanssa ja päässä saattaa olla sisäinen seikkailu, nähty liekki tai lintu, liplatus, välke, tuulen kuljettama pilvi tai ihan vain silkkaa huminaa.

Sain huomata, että yhden yön telttaretken valmistelut ovat jo koko matkan arvoisia. Pojat olivat niin innoissansa, etteivät pysyneet housuissansa. Esikoinen sanoi reissua edeltävänä yönä monta kertaa ääneenkin minulle ja miehelle, että on niin onnellinen ja innoissaan ja iloinen, ettei tiedä miten päin olisi, mitä sanoisi. Minun poikani. Ja hän pakkasi itse omat vaatteensa reppuunsa ja oli ihana perustellessaan, miksi mukaan on otettava myös kolme pikkuautoa ja tussia ja rasiallisen pelikortteja. Ja kyypakkauksen kantaminenkin oli kunnia-asia.

Yön nukuimme teltassa. Tai lapset nukkuivat ja me äidit totesimme tulleemme kai vanhaksi, kun luihu makuualusta ei oikein riitä unia-antavaksi patjaksi. Mutta kuulimpahan ne linnut aamuyöstä. Eikä yksi valvottu yö mitään himmennä.

Ihanaa siellä oli, metsässä. Rinkan kantaminen ja kattilan tiskaaminen kaislikossa. Se tekee minulle niin hyvää. Poikien äitinä, vanhan ystävän kanssa kokea sitä kaikkea. Oma kulta kotona odottamassa. Tunsin olevani se ihminen, joksi halusin isona tulla. Hyppään uikkarilla paljain varpain juurten yli hakemaan pyyhettä teltalta, eikä tällainen vanheneminen pelota. Jos jaksan, uskallan ja saan tehdä tällaisia juttuja. Paistaa tikkupullaa nuotiolla ja tuoksua hyttyskarkotusvoiteelta ja savulta. Sanoa ääneen, että ihanaa teidän kanssa täällä olla.

Kesä on lyhyt ja menee nopeasti, mutta niin kauan kuin sitä riittää, aion kiittää ja imeä voimia aamusta iltaan asti.

Palstaviljelyn kääntöpuoli

Ensiksi, minähän sanoin, että haluaisin kuvata lintuja. Mutta tsuumi ei riitä. Se ei näemmä estä minua yrittämästä kuitenkin. Ohessa neljä todistetta, etten luovuta.

Toiseksi, viljelypalsta surettaa nyt minua. Kumpikaan pojista ei enää halua sinne tulla, mieshän ei ole koskaan halunnutkaan. On ankeaa viettää siellä pitkiä aikoja yksin. Ja pitkiä aikoja siellä pitäisi viettää, jos meinaisi: pitää heinät aisoissa, saada istutettua kaiken sen maahan, mitä pari kuukautta on kasvatettu ikkunalaudalla, estää rikkaruohoja viemästä kaikkea voimaa muun muassa mansikoilta ja maa-artisokilta.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että huhkin kauniina kesäpäivänä yltä päältä mullassa. Nautin siitä. En vain haluaisi tehdä sitä ilman poikia päiväkausia. Tai raahata heitä väkisin mukana, ja kuunnella sitten, kuinka tylsää ja joko voitaisiin lähteä.

Parasta viljelypalstassa piti olla se, että se on yhteinen juttu. Että lapset saa multaa kynsien alle ja temmeltää pellolla. Ollaan luonnossa. Ja jos saadaan jotain kukkia tai muuta satoa, se olisi yhteisen juhlan paikka.

Kyllä minulle vähempikin oma aika riittäisi, jos tämä palstailu nyt muuttuu sellaiseksi. Mistään hyötyviljelystäkään en oikein voi puhua, kun joitakin maistiaisia on lähinnä saatu vuosien varrella. Ennemminkin plantaasimme on tarjonnut meille elämyksiä ja hupia. Juuri siitä, että saadaan olla vähän kuin maalla kaupunkikotoilun vastapainona. Mutta jos ei muita nappaa...

Voisin minä mullalla leikkiä parvekkeellakin. Ja retkeillä muutenkin. Ja käydä välillä vaikka uimassa tai kirjastossa, jos omaa aikaa kerran on otettavissa. Keksin lukuisia muitakin tapoja rentoutua. Tai voisin siivota ihan vain tätä kotia. Iiman heiniäkin riittäisi hommia.

Huokaus. Salainen toivomus, että he sittenkin vielä innostuisivat. Muuten voi olla vaikea löytää motivaatiota yrittää hallita palstakaaosta kaikkien muiden epäjärjestysten rinnalla. Täytynee yritää puhua taloyhtiön hallitukselle, josko virittelisimme ensi kesänä laatikkoviljelyä takapihalla. Joskus kun parin kilometrin matkakin näyttää olevan ratkaisevasti hiukan liian kaukana.

Ei minulla nyt muuta. Olkoon nämä myös terveiseni heille, joista perhe-elämämme välillä kuulostaa siirappiselta:).

Kesäloman ensimmäinen päivä

Toukokuun viimeisiin päiviin mahtui paljon, hirmuisesti. Kuten poikien tanssikoulun kevätnäytös, jonne sain esikoisenkin rohkaistua. Porkkanalla, että mennään uimahalliin kun homma on takana. Viimeisiin harjoituksiin meni jo ihan polleana ja esityksen jälkeen pimeässä salissa, suuren katsomon alla, sanoi, että haluaa esittää lisää.

Minä itkin katsomossa kuopuksen varashortsit nenäliinanani. Paitsi omien poikien, myös muiden ryhmien esityksille. Jo kenraaliharjoituksissa jokin tunnesuoni repesi täysin, kun sata ala-asteikäistä poikaa tanssi hienoa koreografiaa ja rockki pauhasi. Huh. Kotona olimme ihan puhki, onnellisesti. Kuopus nukahti kesken piirustelujen ja ruuan odottelujen ruokapöydän penkille.

Irtisanouduin siis töistä. Toukokuun alussa se tuntui vielä hyvältä, mutta nyt on kyllä koko kesän yllä suuri varjo. Kuinka oikeasti selviämme taloudellisesti.

Silti nyt, juuri nyt, on juhlanaika. Odotimme poikien kanssa kesäloman alkua yhdessä monta viikkoa. Puhuimme siitä varmasti jo talvella. Eilen uimme uimahallissa tanssinäytöksen ja kesäloman alun kunniaksi. Olo oli hyvä, kun kävelimme kotiin toukokuun viimeisessä illassa. Tietäen, että aamulla ei kello soi, vaan alkaa kesä. Ja loma. Vitsailimme vain aamuvaatteiden laitosta ja aikaisista iltapuuroista.

Olemme kuunnelleet Valvomon Mikä kesä biisiä, ja Risto Räppääjän Elämä ei ole hassumpaa, kun saa kesäloman aloittaa. Ja sitten vahingossa kauniin kesäyöbiisin, jota kuunnellessa itkin.

Minulla on kesälomalle ainakin seuraavanlaisia suunnitelmia/toiveita. Haluaisin:
- lukea kirjaa
- käydä mieheni kanssa jossakin kaksin
- olla paljon poikieni kanssa
- keksä tapoja hankkia edes kolikoita
- kuulla linnunlaulun kesäaamuna noin kello neljä
- nukkua ulkona, teltassa
- nähdä merta ja metsiä
- syödä kalliolla
- löytää mustikoita
- olla palstalla
- saada mansikoita
- haltioitua

On varmasti muitakin tärkeitä, mutta nämä nyt mielessä. Hassua, ettei siivoukset ja järjestelyt olleet listalla, vaikka ne ovat lomiemme olennainen osa. Jos edes silloin ehdittäisiin, jaksettaisiin...

Hyvää kesää! Nyt menen syömään myöhäistä aamiaista lomalaisteni kanssa. Tiuskivat tuolla jotakin toisillensa ja nyt kuuluukiin jo parkua...

Kirppismuistelo

Viikko sitten sunnuntaina oltiin myymässä kirpputorilla. Lauantai iltana mietitiin, ettei vaan jaksa. Hakea tavaroita kellarista. Ja pojat ei kuitenkaan jaksa kauaa. Ja en saa yksin rahdattua kaikkea, ja mies on luvannut mennä muuttoavuksi ja kaikkea muuta sellaista perustelua.

Sitten sunnuntaiaamuna aurinko paistoi. Kello tuli kymmenen, ja tiedettiin markkinoiden alkavan. Mennään sittenkin! Pari tuntiakin on tyhjää parempi. Jos vaikka jätskirahat tienataan niin ei ihan hukkaan seisoskelu menisi. Ensi kuussa saattaa sataa ja riskittömiä ilmaisia myyntipaikkoja ei liian usein ole tarjolla. Ei mennyt kuin hetki ja jo oltiin romppeinemme paikalla. Parit lastenrattaat ja kippikärry kuljettimina. Kaksi innokasta poikaa apuna.

Ja pojat jaksoivat monta tuntia! Olin niin onnellinen koko hommasta. Pieni hassu perheemme yhdessä yrittämässä. Välillä kävivät miehen kanssa kotona veskissä ja syömässä ja sitten taas. Vartioivat lompakoitaan ja iloitsivat kolikoista, joita saivat asiakkailta. Keräsivät kukkia ja roskia, lasinsirujen etsintää varten heillä oli työhanskatkin mukana.

Tänään sataa ja se sotki tämän päivän suunnitelmat kerta heitolla. Ei me nyt myymään oltu menossa, mutta pellolle ja pelaamaan jalkapalloa. Mutta kesäsateissa on oma tunnelmansa. Ja juuri nyt minulle sopii paremmin kuin hyvin tuo ropina. Sillä täällä kotonakin on yllin kyllin hommia. Imuri suriskoon kohta, sitä ennen raivausta.

Lupaan kertoa sainko mitään siivottua, vai menokö ihan lekotteluksi taas koko homma. Täällä lämmittää kirppismuistot ja toivottelen hyvää viikonloppua!

Myöhässä

Lähes jokaisena aamuna tunnen itseni häviäjäksi. En heti herättyäni, mutta tovin kuluttua... Kun olemme jälleen kerran myöhässä päiväkodista. Miten se voi olla niin vaikeaa, ehtiä ajoissa. Ajoissa nukkumaan, ajoissa herättämään, ajoissa matkaan. Kerta toisensa jälkeen epäonnitumisia, niin paljon, että satunnainen ajoissa oleminen ei juuri lohduta.

Minä myöhästelin yläasteella koulusta. Ja lukiosta. Mutta sitten paransin tapani. Yliopistolla oli niin mielenkiintoista, että olin aina ajoissa. Näin, kuinka luennoitsijat asettelivat tavaroitansa ja jollakin oli tapana soittaa luentosalissa klassista musiikkia. Joku mietti, ettei voi olla läsnäolopakkoa, minä mietin, että onni kun saat täällä haluamassani opinahjossa olla.

Töistäkään en myöhästele. Mutta lasten kanssa menoista, kerhoista, metroista, puistoista ja - päiväkodista. Tämänkään takia minulle ei varmasti ole suotu kuin kaksi lasta. Miten pihalla olisinkaan useamman kanssa, kun en saa kahtakaan edes tarhaansa ajoissa. Hyi miuna. Enkä kävele osaani tyytyen päiväkodille rauhassa linnunlaulua kuunnellen, useinmiten se hopi hopi laulu raikaa jo hyvissä ajoin eteisessä. Tai tuskin sitä karjuntaa aina edes lauluksi voi sanoa...

Sillä minua harmitta, etten osaa. Kamalaa, jos ajattelevat opettajat ja hoitajat siellä, että minulle on ihan sama mihin aikaan tulemme. Että esimerkiksi suhtautuisin aamupiiriin väheksyen. Ei, minusta olisi tosi tärkeää, että pojat saisivat aloittaa aamunsa rauhassa ja samaan aikaan yhdessä toisten kanssa kokoontumisella.

Mutta, niin he usein kyllä saavatkin, sillä ei siellä päiväkodillakaan aina tuijoteta kelloa. Usein lapsia kutsutaan vasta piiripaikoilleen, kun me kipuamme portaita. Eikä kukaan kertaakaan ole huomauttanut, että voisitteko parantaa tapoja. Ei, aina vain, Hyvää Huomenta.

Mutta minä olen pää painuksissa. Joku jossakin osaa olla kaikessa voittaja. Laiha lohtu on se, että kohta on kesäloma. Silloin ei tarvitse ehtiä aamuina mihinkään, mutta muuttaako se pysyvästi mitään. Tuskin. Ajoissa lasten kanssa paikkaan x ehtiminen ei ole vahvuuteni. Myöhästelyjen sieto on yksi lukuisista nöyryyskouluistani.
***
Poikien kevätjuhla oli tänään illalla. Olimme miltei ekoina paikalla. Tukat pestyinä, sankareillani uudet paidat ja solmiot kaulassa, puhtaissa housuissa. He olivat ihania niinkuin jokaisena päivänä, aina. Juoksimme, mutta lähinnä fiiliksen vuoksi ja jännityksen purkauksena. Halusin saada hyvän paikan, josta ottaa edes muutamia kuvia, kun pojat ovat yhteisessä esityksessä lavalla. Kännykän videokamerakin oli valmiina, ja kun vihdoin tuli poikien ryhmän vuoro... Se samperi ei alakaan toimia. Tyypillistä. Vasta kotimatkalla bussissa sain jotain nauhoitettua. En ihan sitä, mitä oli tarkoituksena. Myöhässä kameranikin kanssa.

Mutta sen sanon ajallansa, että rakastan äitinä olemista ja minun poikia.
Kuvassa on poikien kevätjuhlapaidat valmistumassa. Eivät kestä lähempää tarkastelua, kaulusten sun muiden yksityiskohtien teko oli minulle hiukan liian haasteellista, mutta pysyivät kasassa koko juhlan ajan ja kaikki kaksitoista nappiakin ehdin ommella.

Sitten leuka rintaan ja kohti uusia tappioita, kuten kotimainen hiihtäjä sanoi kerran haastattelussa. Herätyskello soi kohta ja arvatkaa mitä, olisi hienoa olla ajoissa huomenna...

***

Perheen miesväkeä eivät nyt palstatyöt nappaa. Häipyivät omille teilleen ja minä yksin pellolle.

Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että olen hidas ihminen, monella tavalla. En saanut tänäänkään tehtyä yhtäkään uutta kasvimaata, kun aikaa kului mansikantaimien ja maa-artisokkapenkkien raivaamisessa. Rikkaruohoista. Kiskoin myös välillä heinätukkoja kaksin käsin ja komposti tuli täyteen siitä kaikesta silpusta. Kompostiheräte on minulle uusi tuttavuus, sirottelin sitä mustaan laatikkoomme oikein urakalla ja toivon, että siellä vähitellen alkaisi jotakin tapahtua. Kolme vuotta vanhat heinät siellä yhä sumpussa...

Keksin raivata pikkuisia vadelmantaimia esiin useita. Tai toivottavasti ne olivat sellaisia, olisin kysynyt joltakin viisaammalta, mutta tänään taas oli melko hiljaista. Kuulin lintuja ja haluaisin jonkun edes kuvaan, mutta minulla ei ole oikein minkään luokan zuumia objektiivissa, joten saisivat tosi lähelle uskaltaa, ennen kuin näkyisivät ilman suurennuslasia.

Ajattelin Japania. Usagibaaria, joka sijaitsee Kyotossa joen varrella. Jos on vielä olemassa. Niin pieni ja hassunkurinen, juuri sellainen, jollaisessa tahtoisin käydä, mutta Kyoto ei ole ihan kävelyetäisyydellä. Sinne noustiin pieniä kapeita portaita. Pieneen liitutauluun oli kirjoitettu u s a g i (jänis) ja jokin savinen pupu siinä taisi istuskella. Siksi minä joskus halusin uteliaana kavuta katsomaan, mikä paikka se oikein onkaan. Valoisaa siellä ei ollut, pari hassua lamppua ja seinissä tummaa maalia ja sellaista kulunutta kaislamatontapaista vähän kuin puolipanelina. Olikohan siellä vain yksi tai kaksi pöytää ja pari baarijakkaraa lähellä tiskillä. Koko paikka kooltaan vain muutamia neliöitä. Olutta myivät ja ehkä väkeviä, sekä suolapähkinöitä. Joku aina jutteli omistajien kanssa. Vessa oli hiukan epäsiisti mutta sympaattinen ja pyyhe oli aina ihan märkä ja muistaakseni en koskaan yrittänytkään kuivata puhtaita käsiäni siihen. Ne vähätkin tuolit olivat varmasti eriparisia ja jokin kulahtanut nahkasohvan pala ikkunan alla. Siitä näki sen pienen joen, sellaisen betoniseinämien välissä kulkevan uoman. Iltaisin tuli aina pimeää. Ja kun lähti kesällä kotiin hymy kasvoillaan, näki ihmisiä yukatoissaan. En koskaan ole erityisesti pitänyt oluen mausta, paitsi hyvissä paikoissa ja seurassa, kuten Usagissa, kun join lasillisen, ehkä joskus jopa toisen.

Tiesin jo silloin, kun istuin nuorena niitä hassuja seiniä katsellen, että lopun ikääni sitä kaikkea lämmöllä muistelen. En tiennyt, että vaikka palstalla, kun vaimona ja kahden pojan äitinä kitken mansikoita. Kyllä sieltä kokistakin muuten sai, sillä olen istunut usagissa myös häämätkalla, kun esikoinen oli jo vatsassa. Olen iloinen, että miehenikin sai nähdä sen paikan, vaikkei se hänelle varmasti ole mitenkään erityinen paikka maailmassa. Japani saattaa ollakin, muttei piskuinen laitakadun kuppila.

Ovatkohan mansikkamme jo liian vanhoja, jaksaakohan niihin enää tulla marjoja. Ajatella, totean melkein ääneen itselleni, että minä olen käynyt myös sellaista koulua, josta oli kävelymatka purolle, jossa saatiin käydä uimassa. Koulun jälkeen, mutta joskus myös jollakin tunnilla. Käveltiin kylänraitilla porukalla ja oli mielettömän kuuma. Shikokun saaren (Japanin pääsaari Honsun alapuolella)hiekkarantaakin minä mietin ja sitä, kuinka kuusitoistavuotiaana ajattelin, että ihan hyvin voisin muutta sinne asumaan aikuisena. Siinä kylässä olisi kaikki, mitä tarvitsisin. Ja leveiltä betoniportailta näkyisi meri, kun siinä istuskelisin. Meni ihan toisin mutta silti joskus mietin, että mitä jos kuitenkin. Ja se on ihan päiväunta, mutta joskus on hauska leikkiä sellaista, että miettii mitä mies ja pojat ja minäkin tuumaisimme siitä kaikesta ja millainen seikkailu siitä tulisi. Pojat olisivat kotikoulussa ja päivät pyörittäisiin oudoissa uusissa maisemissaa. Ai niin, millähän rahalla. Sitten löydän taas vahvoja voikukanjuuria mansikan kyljestä ja nyhdän niitä irti ja kuuntelen lintuja.

Otan kuvia, kuinka poikien majassa on nyt raparperilattia. Se voi kyllä lähteä lentoon tuulten mukana. Huomaan, että kamera on taas vaarassa likaantua ja joutua huoltokuntoon, kun on tullut kesä ja kuvaan, vaikka kädet on hiekassa ja mudassa. Juon mustikkateetä, se on ehtinyt jo hieman haaleta termoksessa. Olen tainnut olla kauan pellolla. Aurinko on jo puiden takana, ei tarvitse enää aurinkolaseja. Minua paleltaa ja pian olen kotona.

Omieni luona. He ovat tulleet jo aikoja sitten ja pojilla on paljon kerrottavana.
Rakastan paitsi menneiden mukavien muistelua, myös tätä mitä minulla nyt on, miestä ja meidän poikia.

Olla vain mitä on

Kun heräsin iltapäivänokosilta, halusin heti hakea kameran siihen sohvan nurkkaan, sillä joka suunnassa oli asioita, joita halusin kuvata juuri sellaisina kuin ne olivat. Viikko oli täynnä pieniä vastoinkäymisiä ja kömmähdyksiä, asioita, jotka olisin tahtonut osata hoitaa paremmin. Mutta nyt oli perjantain alkuilta. Päästy kotiin saakka, käyty jo jopa kaupassa. Sekaista, mutta pojat pelasivat innokkaina kiekkopelillä, jonka saivat lahjaksi naapurirapusta. He olivat myös piirrelleet paljon sillä aikaa kun nukuin, sen sain pian kuulla ja nähdä. Taivas oli aivan sininen ja aurinko paistoi sisään olohuoneen läntisestä ikkunasta, sieltä, josta se talvisin ei koskaan ennätä.

Tämä on meidän kotimme, ajattelin. Joskus se voi olla kaunista se suttukin, jos sieltä alta edes jollain tasolla näkyy pyrkimys hyvään, sellaiseen syvään. Ja pojat sitten. Heitä on ihana kuvata. Yrittää napata jotakin talteen ohikiitävästä ajasta. Tallettaa pieniä yksinkertaisia hetkiä. Kuinka esikoinen tuulettaa maalia tai kuopus piirtää selittäen piirustusta. Sitäkin tavallaan, kuinka antoivat minun nukkua ja heillä oli sillä aikaa ihan omat juttunsa.

Illalla tehdään pitsoja ja banaanimuffinsseja. Syödään sängyllä ja luetaan pikkukirjoja, joita on löydetty kirpputorilta. Mennään tosi myöhään nukkumaan, annetaan nautinnon vapaasta jatkua mahdollisimman kauan. Perjantai on niin paras päivä, sanoo esikoinen, vaikka hän saattaa sanoa hyvänä hetkenään niin keskiviikkona tai minä ikinä maanantainakin. Ja siksi minä juuri uskonkin, että nyt on ihan hyvin.

On valtavan hienoa, että on ihmisiä, jotka pysyvät vierellä pyynteettä. Jotka eivät oleta tai odota kenenkään olevan täydellisiä. Jotka löytävät sen hyvän aina uudestaan jostakin sisältä, pitävät hauraatkin mielet hengissä.

Hyvää viikonloppua, ollaan armollisia.