Viikontakainen totuus

Blogissani on taas tilaa kuville, kun maksoin. Jonain päivänä minulla taas aikaa sanoille. Olen kaivannut kirjoittamista kovasti. Minulla ei ole muistikirjaa. Se mikä on jäänyt kirjoittamatta pulpahtaa ehkä uudestaan mieleen tai sitten se on poissa iäti. Onneksi siihen ei kuole. Pahempaakin on, kuin se, että joutuu aika ajoin pitämään blogaustauon.

Tänään illalla sain adventtikynttilät pöytään. Vastahan sitä toisessa kynttilässä mennään. Ehdimme ihan hyvin mukaan vielä.

Toivottavasti sinullakin on ihan hyvä viikko siellä.

"Hetkinen"

Lukiko sillä tavoin televisiossa ennen, jos kuvayhteys katkesi. Kuinka kaunis sana se siinä yhteydessä oli, tuskin kukaan niin ajatteli. Jatkuisi nyt pian, odotteli.

Mutta hetkinen voi olla kaunis, jos sen saa hyvällä tavalla kiinni.
Kun on hämärässä huoneessa, jossa soi kaunis pianomusiikki. Pienet ovat käymässä päiväunille, suurin osa jo nukkuu. Ryhmän kuopus ei ole vielä vuottakaan ja on sinun vuorosi antaa hänelle maitopullollinen lounaan päälle, ennen uniaan. Hän nukahtaa syliisi. Juuri niin autuaan tyytyväisenä, kuin vauvat vain osaavat, kokiessaan vatsansa täysiksi, olon turvalliseksi ja tyyneksi. Kiitollisuus on suunnaton. Mitä työtä sellainen hetkinen edes on.

Sekin on Hetkinen, kun kuopus ehdottaa, että mennään kupillisille. On lähtenyt mukaan kaupunkiin asioille. Jaksanut odottaa, kun äiti sovittaa kengät. Valinnut sushiaineita Japani-kaupasta ja saanut toivomansa keraamiset syömäpuikonaluset itselleen ja veljelle. Ei ole vielä kiire kotiin, mennään vaan ennen ruokakauppaa vielä teelle. Hetkisen kuluttua meillä on oma yhteinen hetkinen, kun istumme kauniin teehuoneen nurkkapöydässä ja meille on tuotu lasikannullinen ihanaa minttuteetä. Ja toinen hetkinen hetken päästä kadulla, kun huomaamme, että on Ravintolapäivä ja joku myy itsetehtyjä karjalanpiirakoita munavoilla vanerikojusta. Ostamme ja syömme sadetta pitäen parturin katoslipan alla.

Miten hyvä seura minulla.

Kun istumme koko perhe hetkisen hienon bistron pöydässä syömässä pelkkiä jälkiruokia. Meillä ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa sellaiseen ja kuitenkin meillä joskus on. Kulta saa maistaa sellaisia viinejä, joita ei aina ole saatavilla. Mietimme, että meille sellainen retki on matka. Ja pojat kertovat isille, että tällaista meillä oli Japanissa. Vaikkei juuri  muu ole samaa minusta, kuin tunne sekkailullaolosta ja nautinnosta. Olisivatpa puhtaat lakanat kotona odottamassa. Ovat vielä jollakin kerralla.

Aamu, kun kuljemme päiväkodille. Iloinen hämmästys siitä, että me olemme selviytyneet tien päälle riittävän aikaisin. Ja pääsemme perille kaksin jalkaisin. Meillä on usein koko hiljainen tie, muut ovat menneet tai tulevat vasta paljon myöhemmin. Kun teen iltapuolikuuteen kestävän vuoron, kuopus kutsuu aamuja "vapaa-aamuksi". Saamme köllötellä peiton alla, lukea kirjan, unohtua lorveksimaan hetkisiksi. Seitsemän aamuina tahti on tietysti eri. Myöhäisinä aamuina ehdimme nähdä aamun heeräämisen. Valokuvaan parina aamuna reittimme, että aina muistaisimme sen. Sillä päiväkoti ei ole tuossa ihanassa vanhassa puukartanossa kuin kevääseen saakka. Sitten muuttavat uusiin tiloihin ja kuinka taas kestämme sen muutoksen. Mutta arkiaamuisin en aina murehdi tulevia tuulia, vaan lampsimme vieretysten. Sellaisenkin haluan talteen, päiväkotiinmeno-hetkisen.

Uskallan antaa vierelleni miehelleni suukon kokeillakseni onko hän jo hereillä. Ehkä on jo aamu, ehkä hän on saanut unta jo riittävän annoksen. Olemme kaksin, pojat ottavat viikonloppuaamusta ensin irti herätyskellottomuuden. Juttelemme ja miehen käsi ei kuulemma puudu, vaikka nojaankin siihen koko puolituntisen tai miten pitkän lie tuntisen. Tiedän, että hymyilen. Ja kun hetken päästä juon teetä ilooni uppoutuen, huomaan taas yhden tärkeän hetkisen, ajatuksen. Kuinka iso kiitos on siitä, että tiedän mitä haluan. Olen kuullut, etteivät kaikki tiedä ja moni etsii jopa ahdistuen.

Istun pitkään itsekseni luetellen. Ja erityisesti nautin, kun asiat ovat niin mukavia, ettei haittaa, vaikken saisi koskaan niitä kaikkia. Tuntuu vain hyvältä tietää, mitä kaikkea ihanaa voikaan tahtoa kirkkaasti ja epäröimättä. Ymmärtääkö kukaan sellaisen hetkisen hyvyyden. Että tiedän, mistä saan voimaa, mistä nautin, mistä iloitsen, mikä on minun juttuni, mitä ainakin tarvitsen.

Hetkinen. Hetkisen.
Silloin tällöin, jonkunlaisen, pysähdyksen, seisahduksen, hengähdyksen.

Ehkä sinullekin muutama sellainen, hyvä ja tärkeä hetkinen?

Lupaus

Sudenpentuni lupasi viikko sitten parhaansa mukaan rakastaa Jumalaansa, omaa maataan ja maailmaa, toteuttaa sudenpennun ihanteita ja olla avuksi toisille.

Aika paljon siinä luvataan, jo ihan ensimmäisten ja nuorimmaisten partiolaisten lupauksessa.

Itsekin olen luvannut seitsemänvuotiaana. Ja monta kertaa myöhemmin eri ikäkausina. Ja johtajana omien laumalaisteni kanssa, ollut apuna lausumassa.

Huomasin tarvitsevani nenäliinan jo eteisaulassa, lupauksenantotilaisuuden alkua odotellessa. Niin paljon sinisiä vaatteita ja huiveja ja positiivinen jännittynyt kuhina. Tohkeus, jollaisen olin jo unohtunut, mutta jonka muistin salamana ollessani taas sen ulottuvilla.  Olen nostanut kaksi tai kolme sormea monta kertaa partiotervehdykseen. Kätellyt vasemmalla. Laulanut Partiomarssia ja Mandoliinimielstä kitaran soidessa. Miettinyt, mitä ne juuri minulle tarkoittavat ne suuret ja kauniit, joista puhutaan ihanteina.

Esikoisen seistessä toisten sinipaitaisten kanssa edessä rivissä, he olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla vanhempani tai isovanhempani kavereineen pikkulapsina samassa puuhassa. Partiossa on paljon ajattomuutta.

En tiedä, kuinka kauan esikoiseni on mukana. Toivon, olipa käväisy partioon kuinka lyhyt tahansa, että hänelle jäisi mukavia muistoja. Että hän saisi elää todeksi myös lupauksessa lupaamiaan asioita. Partiossa ja muualla.

Ja ettei touhu kuitenkaan kiristäisi pipoa, vaan olisi ehkä hauskaa ja rentoa ennen kaikkea.

Vain elämää

Voitaisiinko vain olla siinä, mitä oli joskus. Että tulisivat kylään ja käytäisiin ja juteltaisiin ja oltaisiin, niin kuin silloin ajateltiin. Miksi minusta muuta kuviteltiin.

Miltä tuntuu silloin, kun joku sanoo vastenmieliseksi. Mihin kaikkeen se jättää jälkensä. Olenko sellainen todella ja keiden kaikkien silmissä. En kai itsekin ala niin ajatella.

Pitäisikö minunkin kuvitella menneitä muuksi, enkö muka itse ymmärtänyt tarpeeksi.

En halua. Minulla oli kivaa heidän seurassa. Ja toisen olen tuntenut vuosia. Enkä lopeta, vaikka minut panaan samaan kiellettyjen koriin, kuin joku, joka on pettänyt todella. En suostu tulemaan likaiseksi vain sillä perusteella, että joku haluaa minut sellaiseksi ajatella. 

Minulla on ihana mies. Kaksi ihanaa lasta. Minun ei tarvitse hokea näitä siksi, että sanoista tulisi totta. Vaan koska ne ovat, ja haluan pitää esillä ihanuutta. Sitä, mistä tunnen suurinta kiitollisuutta. Eikä minulla ole mitään syytä kaivata muuta. Miksi hyvänen aika tahtoisin vaarantaa jotakin näin tärkeää ja ainutlaatuista. Minun ei tarvitse haaveilla täydellisestä parisuhteesta, sillä tiedän, ettei tämän täydellisempää ole minulle olemassa. Paras on siinä, missä on jo onnellinen, eikä tule miettineeksi, olisiko sittenkin jossakin paremmin ja onnellisemmin.

Mies on minulle paljon. Muttei isäni tai äitini. Ei jokainen ystäväni. Ei lapseni. Ei lemmikkini. Ei työni tai harrastukseni. Ennen muuta mieheni. Siksi olen hänen vaimonaan onnelisimmillani. Hän ymmärtää heikot kohtani, ja sen, että elämässäni saa olla muutakin, kuin neljä seinää, hän ja poikani. Se että olen olemassa muillekin, ei ole pois perheeltäni. En tietenkään ylitä rajojani. On lupauksia, joita en pettäisi.

Luotan siihen, että minulla on omatuntoni. Se kertoo minulle, jos olen tehnyt pahasti. Se, että käyn kerran kävelyllä ja kaljalla ja kirjoitan kauniisti vaikka kuinka monesti ei saa olla synti. En halua sellaista tuomiota. Haluan saada selittää, että ihan oikeasti mieheni ja poikaani on nyt rakkaimpiani. Olleet vuosia ja tulevat olemaan loppuuni asti.

Minulla on ollut mieheni kymmenen vuotta. Sitä ennen koko loppu elämäni oli auki. Ja olen luullut, että muillakin käy joskus mielessä, mitä muuta voisi olla, jos ei olisi avannut juuri jotakin tiettyä ovea. Tämä ovi tuntuu ihan parhaalta, mutta silti, joksus mieleen hiipii leikki, olisivatko ne muut olleet millaisia.

Vähintäänkin olen ajatellut, että muillakin on tapana hymyten muistella nuoruutta. Ei sinne kuitenkaan ole paluuta, meillä on tapana vain vanheta. Mutta saahan se olla hyvä asia, että siellä takana on hyviä tyyppejä ja asioita, joita on mukava muistella. Ei sellaisesta tarvitse odottaa rangaistusta.

Yhtäaikaa haluan ajatella, että olkoon, menköön, elämä on joskus sellaista, että voi tulla mitä tahansa. Ja että ihan pientähän tämä, on niin paljon kaikkea muutakin.

Toisaalta valehtelisin, jos väittäisin, ettei asia vaivaa minua. Joku minussa hakee oikaisua, oikeutusta. Sillä elämä on myös sellaista, että jotkut rypyt voi oijeta ja joku asia voi jatkua kaikesta huolimatta. Unohdetaan, opitaan, jatketaan. Uusi päivä on aina jatkumoa eilisille, mutta on lupa myös tehdä uusia alkuja, silloin, jos tarvitsee sellaisia.

***
Kuopus on täyttänyt viisi.
Työni on vallannut tilaa sydämestäni ja tuntuu ihanalta antaa sen tehdä niin.
Silti tärkein on perheeni.
Mies ja Esikoiseni ja Kuopukseni.

Valoa marraskuuhusi.

Musat

Hirmuisen harmillista, että ystäviä asuu kaukana. Toisaalta, saisinko heitä yökylään, jos asuttaisiin samassa kaupungissa. Yökyläilyt voi olla matkoja myös meille, jotka ollaan vaan kotona.

Eikö se ole kaunis ketju, että omien lapsuusystävien lapset leikkii nyt lapsieni kanssa. Tuskin tuntevat historian siipien havinat, heille tulee ihan omat tarinat. Mutta ehkä joskus ajatus on heistäkin turvaisa. Jotkut ihmiset eivät vain käväise, vaan pysyvät luona, matkassa.

Olen pannut merkille, että aina kun astun ulos, ensimmäinen ajatukseni on, että onpas ihana ilma. Vaikka sataisi tai paistaisi. Olisi pimeä tai valoisa. Sumua tai kirkasta. Näin on ollut jo monta viikkoa ja yhä vain huomaan sen yllättävän minua, siinä hetkessä, kun ajatus hengähtää päähäni, kun astun ovesta. Että ajatella, nytkin tuntuu ihanalta. Varmaan joku taika.

Miksi laulan itsekseni liian harvoin. Kun tiedän, että se tuntuu hauskalta. Ehkä siksi, että olen vähän yksikseni. En öisin voi laulaa, kun ollaan kaikki nukkumassa. Tavallaan haluaisin oppia taas juoksemaan, mutta jotenkin en tahdo, kun se näyttää niin kiireiseltä. Rauhallisuus tuntuisi tarpeellisemmalta, mutta kaipaan omaehtoista fyysistä rasitusta. Tanssin seuraavassa elämässäni enemmän. Toivottavasti elän niin kauan, että ennätän. Koska Helsingissä ei vielä ole japanilaista kylpylää, olen haaveillut Yrjönkadun uimahallista kesästä saakka. Vielä uin sielläkin, niin kuin joogaankin, vaikka kymmenen vuotta olen tainnut vain suunnitella sitäkin.

Nyt minulla on kolme ohjelmaa, joita katson telkkarista.  Yksi saa nauramaan ääneen, kaksi itkettää hyvällä tavalla. Ihan hassua kaikkinensa, mutta miksi jättää hyväksymättä sellainenkin, että minulla on ollut keski-ikäisten miestenkin musiikkimaku jo lapsena. Sellaisten, jotka ostivat vitosen kasetteja autoihinsa, kun sellaisia vielä myytiin huoltoasemilla. Tämä tulee mieleen, kun katselen kahta näistä kolmesta. Kolmatta katsoessa mietin, että balleriinamummini tanssii minussa. Koskaan en ehkä ole ollut lahjakas juuri missään, mutta pitänyt paljon ja monesta.

Vihreäkuorisetkin mandariinit voivat olla herkullisia. Aamu pian valjeta. Viikonloppu olla lyhyt ja nopea. Palkkapäivä huipentaa onnen merkityksellisestä ja mielekkäästä työstä. Öisin on maltettava myös nukkua. Vaikka muuksi väittäisivät, juuri se mitä on nyt, voi olla parasta.

Ja onneksi uusi nyt on aina huomenna.
Kauniita unia.

Lokakuu on...

Käheä kurkku, matala ääni, työkyvyn puntarointi ja suolavesihuuhteluita sarvikannulla.
Sata kuppia teetä, ja yhä maistuu ihanalta. 
Ystäviä yökylässä ja lisää tapaamisia tulossa.
Porkkanakakkua ja mokkapaloja.
Suunnitelma jokasyksyisestä juuressosekeitosta.
Pieni siivousinto, joka oli liian kauan hakusessa.
Värikäs tyyny sohvalla.
Kynttilälyhty ruokapöydällä, lisää kynttilöitä viinipulloissa parvekkeella.

Talteen viikattu teltta. (Vasta ensi vuonna nukutaan taas ulkona.)
Monta metsäretkeä töissä lasten kanssa.
Käynti kuopuksen kanssa paikallisen mäen huipulla.

Raikas tuuli, kirpeä aamu. Värikkäitä lehtiä, häikäisevän kirkkaita keltaisia.
Lakaamattomat kynnet, hiukset korkealla nutturalla. (Kunnes korvia alkaa palella, ja aina on käytettävä pipoa.) 
Jänöjussien loikka, oravien kipitys puunrungoilla.
Sateenvarjot ja sienet päiväkotien ikkunoissa.
Monta sadekuuroa, kuravelliä, lammikkoa.
Ihania punaisia marjoja pihlajissa.

Salaatteja iltaruuaksi ja pähkinäkaupan täyttynyt bonuskortti.

"Itsetunto ei ole koskaan valmis" - oppi.

Sinisellä sohvalla vietettyjä hetkiä. Lehtien selailua, kirjojen lukua.
Runokirja ja dokumentti vauvoista. Unettomat hetket ja nokosia.
Yskänpuuskia ja nenäliinoja.
Suukkoja ja halauksia.

Sijaistus uimakoulussa. Mukavia muistoja. Monta riemukasta pulahdusta.
Onni kaikesta siitä, mikä on juuri nyt hyvällä tavalla.

Lokakuu ei tunnu pahalta.
Uskallan olla toiveikas, on hauskaa saada olla olemassa.

Vähitellen, ehkä

Olen miettinyt, että hymyäni eivät vie ja että anna minulle, minun jokapäiväninen kirjoittamiseni. Kaipaan sitä, että sanat järjestävät päätäni. Ryhdistävät tai antavat luvan lorvimisilleni. Milloin mikäkin mahtaa olla tarpeeni. Tunnistan elämäni ihan omakseni, silti se on varkain muuttunut kovin toiseksi, kuin mitä se vielä hetki sitten oli.

On erilaista olla kokopäivätöissä, kuin osa-aikainen, saati kotiäiti. Myös se, että kuopuskin alkaa näyttää jo "isolta pojalta" ällistyttää minua alati. Päivittäin mietin, että todellako hänkin pian viisi. Ja yllä tuo haalari, joka isoveljellä oli silloin, kun hän oli isompi ja pikkuveli ihan pieni. Nytkö kuopus jo retkeilee päiväkodin kanssa paljon ja on sellainen "viskari". Hänhän näyttää pitkältäkin jo, kun kuljeksii illalla kalsareissaan olohuoneessa, ja tahtoo tehdä tehtäväkirjaa ja laskee laskuja ja nauttii omista oivalluksistansa.

Puhumattakaan siitä, että olen koululaisen äiti. Joka ilta laitettava aamuvaatteet, sillä nyt ei todellakaan myöhästytä. Kuulen juttuja tunneilta ja iltapäivistä kerhossa. Metromatkoilla lukevat Sormustenherraa ja Pottereita, isä ja poika. Kaksivuotiaasta asti hän on puhunut jalkapallojoukkueesta, ja nyt hän, mielestään varmaan vihdoin, saa käydä o i k e i s s a harjoituksissa. Partioonkin kiskoin puoliväkisin, mistä yllätyin itsekin. Siitä kun mielestäni varsinkaan ei voi tietää kokeilematta, josko pitäisikin. Ja on lähtenyt ensimmäisen väkisin kerran jälkeen mielellään. Vaikka tai koska, ovat tehneet jo heti alkuun kaikkia klassisia. Solmuja, iltapiirejä, ensiapuharjoituksia, suunnistuspäivä lähikulmilla... Mummojen kadunylitalutuksia odotellessa.

Kun olen esikoista partiosta vastassa, tunnen seisovani suuren ympyrän äärellä. Oma harrastukseni, isäni ja äitini, äitini isän ja sisarusten harrastus... Voi olla, ettei poikani viihdy sinihuivisena pitkään, mutta on hän ainakin palasensa saanut maistaa ketjua. Toivoa sopii, että pienetkin muistot olisivat mukavia.

Mutta kuinka välillä itken sohvassa, että kunpa saisin hetkeksi syliini heistä jomman kumman vauvana. Saisin vielä rutistaa varovasti sitä hentoa haurasta taimea, joka on jo niin täynnä kaikkea, vaikka kaikki on ihan alussa. Kuinka pakahduttavan rakkaita olivat jo silloin. Ja kuinka moni asia oli helppoa, vaikkei kuitenkaan ollut, mutta sitä pohti niin erilaisia, huolet ja pelot olivat muita. Ei sellaisia, että miksi he puhuvat tai leikkivät tuollaisia joidenkin kanssa ulkona. Sylkyhippaa ja rajuja taklauksia. Onko kaksi harrastusta liikaa ja kuinka täysillä johonkin pitää tai on hyvä sitoutua. Osaavatko olla sellaisia, joiden seurassa kestää joku muukin ihminen olla.

Onneksi on kaksi isoa lohtua. Se, että muistan, kuinka istuin muruseni sylissä monta monituista hetkeä. Imetin kaikkina vuorokaudenaikoina, kannoin paljon liinoissa, koskaan en kaivannut kotoa minnekään juurikaan, tiesin, että ihan kohta he jo ovat paljon isompia. Taltioin lokoisia vauvanäidinhetkiä mieleni sopukoihin ja imin varastoihin joka solulla.

Toiseksi,  poikani eivät ole kadonneet minulta iäksi. Ja he ovat pieniä minulle vielä kauan, sanonkin heille usein, isot pienet poikani. Voin vieläkin saada heidät sohvalla kainalooni, halata hyvänyönhalauksen, muiskauttaa suukon, napata syliini, erityisesti viettää kanssaan aikaa välillä onneksi paljon, välillä ehkä vähän vähemmästi. Sillä nyt minulla on myös työni ja heillä omat kuvionsa, jotka vievät heitä välillä pois äidinkin luota.

Olen valtavan onnellinen työstäni. Innostunut, kiinnostunut ja helpottunutkin. Voisihan se olla paljon raskaampaakin. Saan työstä paljon sisältöä elämääni. Saisin sitä toki muualtakin, mutta ihan hienoa, että ikääkuin velvollisuuksistakin. Työstä nauttiminen riemastuttaa erityisesti palkkapäivinä, todella minulle tästä maksetaankin. (Ja toki kyllä tavallaan ihan kuuluukin, sillä suuri on vastuukin ja menetetystä vapaa-ajasta jotain kuuluu usein korvaukseksi saadakin.)

Viikonloput ovat ihan parhaita. Menevät nopeasti, vaikkei olisi mitään erikoista, antavat voimia. Ja pojat, ja koti ja kulta. Ehkä vähitellen sopeudun tähän kaikkeen uuteen, kunnes taas pitää sopeutua seuraavaan uuteen... Ehkä ihan kohta ei ihan niin usein tarvitse istua sohvassa nollaamassa tekemättä yhtää mitään, käsilläkään. Aina minä toivon, että joskus taas jaksan järjestellä ja siivota. Tehdä esikoiselle toivomansa uuden kepparin, pelata kuopuksen kanssa shakkimatsin. Ehtiä tiskata kultaa ennen edes jonkun tiskin.

Rakastan tätä perhettäni tietenkin, vaikka välillä liikaa mieteksinkin ja uuvutan ajatuksilla itsenikin. Muttei päivääkään, etten hymyilisikin ja sen te hyvin tiedättekin. Koska se työkin on kivaa ja ennen kaikkea ja erityisesti ihanimpia te, miehini ja poikanikin. 

Kuvat on päiväkotimatkalta. Olen ottanut ehkä kymmenen kuvaa syys-lokakuussa. Tähänkin ehkä kaipaisin pientä muutosta, paluuta. Kuvat on otettu, sillä minulla on samoilta nurkilta kuvia esimerkiksi lokakuulta 2008. Jolloin kodissamme oli vielä vauva, esikoinenkin kotihoidossa. Eikö se elämä ennen vain ollutkin niin suloista. Ja yhäkin saa toki onneksi olla.