Terveisiä metsästä

Eväillä on tärkeä osa, kun käyn poikien kanssa metsäretkellä. Tänään meidän piti hakea myyjäisistä jokin leipomus mukaamme, mutta olinkin muistanut väärin tapahtuman ajankohdan. Niinpä jäimme ilman tiikerikakkua tai mokkapaloja ja mukanamme oli silkkaa rooibosta.

Maisema oli kaunis, mutta pojat potkiskeli harmistuksissaan sieniä, koska heillä oli kuulemma tylsää, eikä mitään tekemistä. En kuitenkaan kiirehtinyt pois, vaan annoin metsän hoitaa tehtäväänsä. Ja niin, täydessä leikissä ja retkimeiningissä olivat jo pienen hetken päästä. Heittivät käpyjä veteen, tasapainoilivat kaatuneen puun rungolla, leikittiin laivaa ja pikajunaa, puheltiin variksen kanssa, suunnistivat ja kapusivat kiville, kannoille ja kallioille. Istuttiin peiton alla ja juotiin sitä mitä sentään oli termarissa.

Oli hyvä olla. Metsään meno on yhtä palkitsevaa, kuin kuntoilu. Koskaan ei jälkeen päin harmita, että tuli mentyä vaan aina mieli on täynnä ihastusta. Metsän taika on valtava. Sitä jos mitä haluan poikieni saavan kokea, Auringonsäteeni ja Metsämieheni.

Ja rakkautta, ja sitä että äiti viihtyy niin hyvin teidän seurassa, oi pienet suuret ihmeeni.

Tänään tässä ja nyt

Kylläpäs kannatti sittenkin haaveilla hetkestä, jolloin on siistiä ja voi vain köllötellä ihailemassa sitä. Ei meillä ole mitään sellaista nuohottua ja nuoltua, ja pyykkiä riittä ja sellaista, mutta meidän mittapuulla voidaan huokailla ihastuksesta. Ei todellakaan mitään lattian- tai kaapinovien pesua, mutta sain imuroitua. Ja tuntui hirmu kivalta ehkä juuri siksi, että olin ennättänyt tätä niin kaivata ja toivoa.

Tänään oli se päivä, jolloin saatoin vain heittäytyä kuuntelemaan musiikkia ja satuja, kun tulimme puistosta. Ja molemmat pojat nukkuivat päiväunia. Toinen viihtyi tänään torkuillaan sohvassa ja toinen äidin ja isin patjalla. Niin, meillä todellakin on nyt oma makuuhuone miehen kanssa. Aika kulkee vauhdilla ja elämässä on erilaisia vaiheita. Syöttötuolikin on jo kellarissa, meillä ei enää asu niitä ihan pikkuisia. Voiko se olla totta ja mahdanko sopeutua.

Jumpattiin aamulla kuopuksen kanssa esikoisen ollessa kerhossa. Siivosin ja silti ehdittiin ihan myös vain oleilla.
Kirpputoritavarat on myyntipaikalla odottamassa maanantaita.
Leikin tänään hippaa, jalkapalloa ja kettuemoa poikien kanssa. Ja he olivat ihania päivän moninaisissa vaiheissa ja puuhissa.
Teet, joita sain kädenlämmittäjien kanssa samassa kuoressa, maistuivat ihanilta. Leivoin pojille ruuaksi banaanimuffinsseja uniensa aikana - syötiin sitten iltapalaksi eilistä kalaa ja spagettia.
Kirjoitin kirjeen ja sain kaikista otetuista labrakokeista vain normiarvoja.
Mies tuli meidän perheen yhteiseen kotiin viettämään viikonloppua.
Enkä ollut vihainen kenellekään kertaakaan, katkeamatta kesti koko päivän pinna.

Eikö ole ylenpalttisesti kiitoksenaihetta. Mikään ei ole itsestäänselvää, hyvästä kannattaa nauttia silloin, kun se on kohdalla. Ja kun apeita pukkaa, muistaisinpa, auringolla on aina tapana myös nousta.

Toivoa täynnä

Yö antoi hyvää ja päiväkin kulki. Huh, mikä onni. Torstaisin meillä ei ole aikataulutettuja menoja aamussa ja se näyttää sopivan meille niin hyvin. Laittelin kuntoon kirppispinoja ja annoin poikien katsoa myyräjaksoja. Olin vaihteeksi hyvällä tuulella ja se tuntui ihanalta. Syötiin jätskit parvekkeella auringossa ja pojat tahtoi varvashierontaa ja kohta jo nukkuivatkin torkkuja. Jatkoin vanhojen vaatteiden hinnoittelua, nautin siitä, että olimme kotona.

Iltapäivällä paistateltiin päivää puiston suuren tammen alla. Syötiin eväitä ja lisää herkkuja. Oli hauskaa kuunnella, kuinka tammenterhot kopsui maahan. Oksilla keikkui puluja. Leikittiin puuhippaa ja naurettiin samalla. Tuntui ihanalta.

Onneksi mies soitti, niin muistettiin hakea torstainen luomukasvistilauksemme Ekolosta.

Vain yhden kerran kiekaisin tänään, ja sekin karjaisu irtosi vasta illalla, koska sain kylmää vettä päälleni, kun kaatui jokin poikien ikkunalaudalle unohtama kuppi.

Häilyvän vähäiseksi jää tämän päivän harmistelut ja kiukut lukuisiin aiempiin verrattuna.
Sanonpa vielä, se tuntui ihanalta. Kiitos tästä torstaista.

Ajan kanssa

Minä olen nyt kärsimätön ja haluan tämän kodin siistiksi nyt. Ja tämän ärtymyksen pois iäksi myös nyt. Muttei kummastakaan näytä tulevan valmista laisinkaan. Eikö ajan kanssakaan?

Kuopus ei olisi tahtonut lähteä tuolta mökiltä pois yhden yön jälkeen. Siellä oli kuulemma "liian kaunista". "Liian kaunis talo", jossa hän olisi tahtonut olla "liian kauan". Kotona hän näytti minulle yhtenä päivänä eteisessä, että "minäkin haluan meille tällaisen talon" - kädet harjakattoisesti edessään. Mistä hän sen keksikään? Minä en ainakaan ole häneen mitään omakotitalohinkua tartuttanut. En ole sellaisesta haaveillut. Ainakaan ääneen, koskaan.

Haaveilen nyt siitä, että meillä olisi sen verran siistiä, että voisin olla tyytyväinen. Köllöttää sohvalla poikien kanssa kuuntelemassa satuja vaikka. Ja ulkona saisi olla juuri niin syksy kuin siellä on tähän aikaan vuodesta tapana olla. Minun ja miehenkin nukkumanurkkaus valmiina. Epämääräiset kasat taas vaihteeksi poissa.

Ja sitten muistan, että minä en halua "Sitten kun - elämää". Haluan osata nauttia siitä, mitä nyt on, mikä nyt on hyvin. Siksi itken, kun syön leipomaani pitsaa pöydässä. En ole ansainnut tätä kotiäitiyttä, jos olen tällainen harmistunut ärjyjä.

Minulla on niin monta läksyä tältäkin päivältä opittavana. Oppisinpa, minusta olisi jo aika.

(Kuvat ukin mökiltä. Keinu oli yksi ihan parhaista jutuista siellä lapsena. Ja ihanaa, että omatkin pojat sai sen kokea. Esikoinen otti yhtä hurjia vauhteja, kuin me lapsena. Enkä kieltänyt, koska se kesti meitäkin, ja oli juuri niin hauskaa, kuin nyt esikoisella...)

Aarteita löytämässä

Esikoisen tekemä Afrikantähti on superhieno. Hän tekee lähes päivittäin jotain superhienoa. Aikaa ja kärsivällisyyttä kysyviä puuhastuksia. Olen täynnä kunnioitusta ja ihastusta. Lapset ovat luovia ja taitavia.

Kuopuksen uhmakiukkuihin olen jaksanut eilen ja tänään suhtautua hieman lunkimmin. Meitä molempia hymyilyttää keksimäni kömpelö runo: Pannaan jalat pakettiin, M-poika rakettiin. Sinne lentää Kiukkupussi, katsomaan jää jänö-jussi. Takaisin kun tulee sieltä, hymy koristaa jo suun pieltä.

Ja nuo kaksi pelasivat tänään hyvin yksiin. Leikkivät monia leikkejä ja juttelivat niin ihania keskusteluita, että moni hommani seisahtui, kun jäin vain kuuntelemaan.

Vielä me saamme asiat rullaamaan. Innostuimme järjestystäkin täällä taas vaihtamaan, huomenna jatketaan. Näiden timanttieni kanssa on ihana elää vaan.

Hyvä yritys

Tänään ymmärsin, mistä tiedän yrittäväni parhaani. Vaikka näyttää tältä. Totta hemmetissä tekisin paremmin, jos osaisin. Miksi tyytyisin tähän, joka häiritsee ja ärsyttää, jos johonkin muuhunkin yltäisin. Ihan parhaani tein tänäänkin.

Ja kiitos että se riittikin.

(Kuvat viikonlopulta)

Tuoksujen keskellä

Puolukkakakku on uunissa. Pojat nukkuu parvekkeella, liekki loistaa tuikussa. Selaan edestakaisin mökillä ottamiani kuvia ja vaikkeivät ne laadullisesti ehkä ole kummoisia, tunnen taian. Haistan, miltä huoneissa tuoksui. Miltä rannassa. Miltä tuntui tuulessa. Kuulen poikien äänet ja itseni kertomassa menneistä hyvistä ajoista. Olen onnellinen, että minulla oli kamera mukana.

Olen onnellinen, että saatiin tämäkin seikkailu kokea. Vain yksi yö, mutta tuntuu jo nyt suuremmalta. Ja katsomalla kuvia voin jatkaa tunnelmointia.

Juuri nyt tuntuu paremmalta. Sekin, että osasin tänään jo kertoa todellisempia tunnelmia, kun tapasin keväisen työkaverin tuossa pihalla. Vaikka kysyn päivittäin jolta kulta kuulumisia, ja joku minulta, silti tuntuu, että vastaukset eivät välttämättä ole todellisia. Mitä minulle kuuluu, en oikein osaa sanoa. Vahingossa vastaan, että tässähän tämä, on ihanaa olla kotona. Unohdan mainita, että oikeastaan olen ollut aika kiukkuinen akka ja arki hukassa ja hakusessa. Työkaveri totesi, että kolmevuotiaiden kanssa voi välillä olla sellaista.

Kävin lenkillä illalla ja se tuntui ihanalta. Jotain hyötyä liikunnan lisäämisestä on siis ollut, jaksan juosta poluilla reilusti yli puoli tuntia. Sammalien tuoksussa teki mieli pian kotiin poikien luo olemaan heille myös mukava ja ihana. Leipoa teki mieli jotain puolukkaista ja lukea iltasatuja ja nähdä tuikkulyhty parvekkeella.

Luulen, että saatan nähdä kauniita unia. Viime yönäkin näin, jopa sellaista, josta heräsin ajatukseen, että saatan kokonaan muuttaa suhtautumistani yhteen ihmiseen. Niin tuttuja olimme unessa, vaikka oikeassa elämässä usein mietin onko hän lintu vai kala.

Huomenna syön puolukkakakkua. Nyt se taitaa olla valmista, päättelen tuoksusta. Toivottavasti saamme kuopuksen kanssa tällä kertaa aamulla puistoon laulukavereita. Annan mökin taian kantaa minua. Ollaan jo miltei keskellä viikkoa.

Kerroksia

Autoradiossa nainen puhui eilen, että illalla pitää mennä nukkumaan ajatellen, että huomenna tapahtuu jotakin ihmeellistä ja ihanaa. Ja sitten pitää antaa niiden positiivisten asioiden tulla luokse ja tapahtua.

Heräsin yllätyksiin jo yöllä. Esikoinen yski haukkuvaa kurkunpääntulehdukseen viittaavaa yskää ja oli niin tukossa, ettei saanut hengitettyä kunnolla. Aamulla sitten perumaan päivälle sovittuja mieluisia ja odotettuja menoja. Ei ihan sellaista, mitä radiota kuunnellessa olin ehtinyt toivoa.

Potilasmaja. Katsoimme päivän aluksi elokuvia ja jatkoimme leikkien ja viikonlopun tavaroita lajitellen. Esikoisen vointi ei mennyt pahemmaksi, jaksoi hyvin touhuta. Leikkasin matonkuteita lakanoista, joita en antanut heittää roskiin, mutta olivat ompeluksiin liian hauraita.

Etäältä on välillä hyvä katsoa. Leikeissä autot olivat hahmoja, meidän perhe, ystäviä ja sukulaisia. Itsepäisistä itsepäisimmän kuopuksen kanssa ottelen nykyisin lähes tauotta, mutta tänään kun oltiin vain kotona, hän kävi yhtenään vain antamassa suukkoja ja haleja ja oli oikein aurinkoinen ja mukava. Ihastelin poikiani kovasti, heillä on upeita taitoja, rakkailla.

Syötiin mökkimatkalta jääneitä tölkkilihapullia. Mikä siinä onkaan, että käytän liha sanaa sitkeästi, vaikka syödään kasvisruokia. Esikoinenkin kysyi, että syödäänkö me nyt Oikeasti lihaa. Sanoin ei, mutta ihan saman makuista. Ja pitkään keskustelimme aiheesta. Vuoropuhelussamme oli myös variksemme mukana. Se, kenelle minun pitää puhua vuorosanoja. Maistui niin herkulta. Varsinkin, kun siinä lautasella ei ollut ketään variksen kaveria.

Viikonlopun retki oli tärkeä. Olin poikien kanssa paikassa, jossa viimeksi olin toistakymmentä vuotta sitten. Mutta moni asia näytti ihan samalta. Ja siellä olin käynyt kesäisin siihen saakka. Ja leikkinyt pienenä nukeilla, ja haaveillut, että joskus minulla on oikeitakin lapsia. Ja nyt oli, ja se tuntui huikealta onnelta.

Raskasta pakata paikasta pois tavaroita, sillä ensi kesänä siellä viettävät jo ihan toiset aikaansa. Oikeasti olisin halunnut ottaa vain yhden mukin mukaani ja viettää siellä viikon saunoen ja muistellen ja unohtaen, että kohta sitä ei ole enää olemassa.

Minulla on ollut tapana sanoa ääneen heipat kaikille kodeille, joissa olen asunut. Ja jokuselle muulle tärkeälle paikalle. Antaa salaa suukko jollekin seinälle. Kiittää kaikesta, mitä olen saanut kokea. Nyt olen tehnyt sen myös "Puklammella". Enkä selvinnyt ilman itkuja, muttei se ollut edes tavoitteena.

Arki voi jatkua. Kaikille hyvää viikkoa.

He nukkuvat...

Molemmat kultaiset poikani siis. Tänään tehtiin juuri niin, kuin tahdottiin. Tultiin esikoisen kerhosta suoraan kotiin. Suojaan sateesta ja kylmästä viimasta. Saivat kaakaota ja syötiin eilisiä pinaattilettuja hillolla. Ja minulla salaattia. Ja iloitsin siitä, että sellaista kaikkea kotona, että pitkä penni säästyi, kun ei tarvinnut käydä kahvilassa. Ja santsikupin teetä join sohvalla. Tai meillä ei ole olohuoneessa nyt sohvaa, mutta patjalla. Ja sitten nukahdettiin kaikki, ja minua ei lainkaan haittaa, että taustalla soi tuo jouluinen Nokinenäkuunnelma. Olkoon joulu, kunhan säilyy hetken rauha.

Tähdet eivät nyt ole suopeassa asennossa. Olen väsynyt ja kärttyinen jo ties kuinka monetta päivää. Kohtalotovereita? Onneksi hetkittäin pilvet väistyy. Silloin supatan kiireesti pojille anteeksi. Ja olen enemmän se iloinen itseni.
Kunpa tämä menisi taas jo ohi.

Muistan pitäneeni viime syksystä. Sellaista tykkäämistä on nyt ikävä. Takki (ei kaikki) tuntuu tyhjältä. Säälin poikia, kun joutuvat päivät katselemaan tällaista kotiäitiä.

Huomenna aamulla lähden poikien kanssa käymään pienellä seikkailulla. Otetaan Mikkeliin juna. Sunnuntaina ollaan taas jo kotona. Sellaista viikonlopussa luvassa. Toivon itselleni ja toisille voimia ja valoa, oikein hyvää viikonloppua.

(Alin kuva esikoisen ottama.)

Kesän viimeinen päivä...

...Oli eilen. Ensin teimme suklaakakkua puistossa ja sitten päätimme yhtäkkiä lähteä Linnanmäelle. Kävi juuri niin kuin olin pelännytkin, muutamat omat pikkulapsiajan suosikit olivat esikoisen mielestä jo hiukan laimeita. Mitäs mentiin vasta tänä kesänä ekaa kertaa sinne hänen kanssa. Mutta kyllä hän karusellissa ja vesitornin kiertävässä junassakin istui, vaikka ihan toisista tuli suosikkeja. Ja voisi sitä kauheampaakin elämässä sattua. Kuopus puolestaan jännitti vielä useimpia itselleenkin sallittuja kapistimia. Onneksi oli kiva ratsastaa hepoilla ja kiertää isin kanssa huvipuistoaluetta monorailjunalla. Pojat olivat irti maasta ja minun oli ihana meitä katsella. Rakastan tätä meidän hömelöä joukkuetta.

Tänään oli sitten syksyn ensimmäinen päivä. Piti pitää puistossa lauluhetki, muttei kukaan muu taas tullutkaan. Saimme koko puiston ja henkilökunnan koko päiväksi omaan käyttöömme vaan. Esikoinen teki runokirjan ja koristeli leivinliinan. Kuopus maalasi ja rakensi tosi pitkän junaradan. Äiti jutteli ja hymyili ja osti herätteenä purkin aloevera-mehua joltakulta ovesta tulleelta. Kirppiskaapista löytyi parilla eurolla Peppi-dvd ja turvaliivi kuopukselle syksyn pimeille pyöräretkille.

Kotona otimme nokoset ja tilasimme pitsat. Katsoimme Peppiä ja söimme olkkarin lattialla kuin jotkut muut ehkä vasta keskellä muuttoa tai jotain muuta poikkeustilannetta. Olohuoneen pöytää koristaa kuopuksen painoinen suuri talvikurpitsa, jonka haimme palstalta. Se on komea! Ja päätin olla salliva ja taas ajatella, että vielä minä ehdin oppia. Että taloudenhoito ei ole minun vahvuuksia. Minulla on jotain muuta, jota ehkä saatan osata. Täydelliset naiset asuvat jossain ihan muualla.

Hyvää syyskuuta kaikille. Kuusi vaatetta on valittuna, joskin jouduin heti tänään jo käymään sivuraiteella, lainaamaan kirppiskaapista puistossa yhtä hupparia, kun tuli kylmä, enkä ollut osannut varautua.

Kamerassa on paitsi tuo roska kennossa, nyt myös ongelmia tarkennuksen kanssa. Kurjaa, käynti Canon-huollossa tietää aina isoa laskua.
Mutta en mieti sitä juuri nyt vaan toivotan myös mukavaa yötä ja huomista.