Millä eväillä

Minä olisin halunnut miehen ja lapsia, heti päästyäni lukiosta. Olisin myöhemminkin voinut opiskella. Sitten aikaa alkoi kulua. Ennätin saada ammatin ja työkokemustakin. Pelätä, että katkeroidun, jos jään ilman sitä mitä eniten haluaisin.

Sitten rakastuin ja unohdin, että pitkään muka odotin. Välillä muistan kuitenkin, kipeästi, miten olisi voinut mennä toisinkin. Että teoriassa voisi olla vaikka kaksi koululaista ja kolmas tarhassa. Ja läjä muistoja siitä, millaista oli seurustella nuorena. Mutta tapasin ihan toisen ja eri ajatuksin. Olen onnellinenkin.

Silti yhä joskus pelkään, sitä katkeruutta, joka väijyy jossakin. Kuinka sen selätän, jos se yllättää minut nurkan takana, vaikka vanhana. Viisas mieheni sanoo, ettei sitä kokonaan tarvitse kartella. Helpotti minua. Antaa tulla, voin sille ehkä vaikka naureskella. Että kappas vain, en saanut ihan kaikkea, mutta sain paljon muuta.

Eikä kukaan saa kaikkea, mitä toisella, sillä jokaisella on omansa. Kenenkään toisen "ainutlaatuinen" ei ole enemmän erityinen. Aina on ihmeellistä, ainutkertaista, että tapahtuu tiettyjä asioita, tietyille ihmisille, tietyssä ajassa ja paikassa. Minun juttuni eivät ole muiden rinnalla kalpeampia, jos annan niiden pysyä omassa valossa.

Jotain hyvää siitä, että helmi- ja maaliskuu ovat menneet hiukan sumussa. Kevät on edennyt siinä sivussa vauhdilla. Seitsemältäkin on vielä valoisaa illalla. Näen silti mielelläni kirkkaammin muitakin kuin lapseni. Ehkä se helpottaa, kun tietää, että voi välillä juosta piiloon peiton alle. Kuunnella siellä, kuinka mies pukee lapset ja lähtee niiden kanssa pihalle. Sanoa, että äitiä väsyttää, itkeä ja miettiä mikä ihme mahtaa mätätä.

Sitten he palaavatkin odotettua nopeammin takaisin. Sillä kuopus oli käynyt itkemään peloissaan, eikä mies ollut keksinyt sen johtuvan ilmapalloista, jotka leijuivat meidänkin rattaiden yläpuolella, kun niitä kerran jaettiin kauppakeskuksessa. Esikoinen saa raivarin työkalupakista, jonka näkee lattialla, suuttuu, kun ei saa ryhtyä purkamaan kaikkia aarteita. Lopulta molemmat pojat nukahtavat päiväunille ja me vanhemmat istumme ruualle. Ihmettelemään, missä mennään.

Ehkä sekin väsyttää, oivallan, kun aina ollaan kotona. Ei ole autoa, jolla karauttaa viikonlopuksi mökille lataamaan akkuja, olemaan sivussa kodin velvollisuuksista. Ei ole lomamatkaa, jota muistella tai jota suunnitella. Aina nämä samat seinät tai jos suunnataan jonnekin, ollaan riippuvaisia toisista. Meidän perheelle tekisi hyvää saada seikkailla omalla porukalla!

Mutta asioilla on tapana järjestyä, kiemurat voivat oieta. Ja omat aikansakin on asioilla. Kun laulaa tarpeeksi monta kertaa uusia lauluja, edeltäneet aatokset saattavat jo tuntua kaukaisilta. Esikoinen on suloinen prätkäkalsareissaan, sulkapallomailakitara kaulassaan. Maleksii tosi rokkarin oloisesti ja jamittaa kertosäkeitä mukana. Kuopus tanssii villisti. Ja minä laulan marakassimikrofooniini. "Muistatko miltä tuntuu! Juopua kesäyönä! Hölmöstä rakkaudesta!"

Mietin muistanko oikeasti. Muistaako mies. Ja minua hymyilyttää. Pesen ikkunaa, kun aurinkokin paistaa. Ja parvekkeen ovea voi jo pitää tällaisena lämpimänä päivänä auki. Ja käymme ulkoilemassa ja vanhassa kodissa. Ihana olla paremmalla tuulella. Muistaa millainen on ankeuden jälkeen koittava maailmaa syleilevä olo. Ja ne kesäyöt. Ei minulla ole ehkä pienintäkään hajua siitä, kuinka tätä elämää kuuluisi elää, jos meinaisi hyvin selvitä. Ja kuinka todella kasvatetaan toista ihmistä. Millä eväillä minä? Mennään näillä mitä on kerättynä. Pilviä, sadetta, aurinkoa. Tyyntä, myrskyä, puuskia.

Hyvää alkavaa viikkoa.

Sille mitä rakastat, on aikaa

Istuin tänään toista kertaa kirkollamme järjestetyssä keskusteluillassa. Viime viikolla puhuttiin ilmastonmuutoksesta, tänään siitä, kuinka lapsemme ja nuoremme voivat pahoin. Molempien iltojen yläotsikkona oli "Mitä pitäisi tehdä?"

Pariskunta takanani pohti, verottiko joku tv-ohjelma osanottajia keskustelusarjan tilaisuuksista, kun tärkeät aiheet eivät enempää väkeä olleet saaneet liikkeelle. Mietin mikä telkkariohjelma päihittää oikeat keskustelut. Vieläpä tällaiset, joissa on alansa tutkijoita paikalla alustamassa ja lastenhoidon lisäksi vielä pullaa ja kahvia tarjolla. Minä kaipaisin ehkä enemmänkin tällaisia kokoontumisia, kohtaamisia. Istuin siellä salin laidalla ja kirjoin pikkuruista paitaa. Kuuntelin, tein muistiinpanoja, nyökyttelin, kyselinkin, mietin.

Mitä minä teen isona. Minulla on ihana ammatti, johon palata, vai keksiikö elämä jotakin muuta. Mitä kerron tästä ajasta. Miten elettiin, mitä tehtiin. Mitä muistan, mitä on tallessa. Menikö jokin oikein.

Minusta oli kai ihanaa olla pieni ja lapsi. Muistan lapsuuden hyvänä ajanjaksona. Ihan totta. Miten suuri onni ja voima se onkaan. Tämän päivän lapsilla täytyy olla oikeus ja mahdollisuus samaan. Minulla on osani hankkeessa hoidettavana. Kun vain aina tietäisin kuinka, mikä olisi viisainta.

Joskus esitelmää kuunnellessa käy niin, että jokin sivulause vangitsee pitkäksi aikaa huomiota. Kuten tuo, että ihmiset antavat aikaa sille, mitä rakastavat. Tajuammeko aina,että se on niin. Se mihin aikaamme käytämme, kertoo mitä tärkeänä pidämme.

***

Olen ruikuttanut maalisväsymyksestä niin paljon, että olen itsekin jo älynnyt kuinka tärkeää on virkistyä. Appelsiini maistuu ihanan pirteältä. Ja uimahallissa voi kuvitella olevansa kesän hyvää tekevässä lämmössä. Esikoiselle löytyi tänään kirpputorilta keltaiset farkut. Ja varaamani Huvilan hengessä kirja oli vihdoinkin kirjastoon saapunut.

Minun päiväni voi olla myös nyt. Lapset ovat tuntuneet, jos mahdollista, jälleen entistäkin ihanemmilta ja rakkaammilta. Välillä en ole uskoa, että tämä on totta, että saan olla heidän kanssa, he ovat minun lapsia. Katson heitä täältä äitiperspektiivistä ja heidän juttunsa ovat täynnä ihanaa lapsenomaista ehdottomuutta, vilpittömyyttä, rehellisyyttä. Silmänsä tulvivat suloisuutta, luottamusta, arvostusta, tuttuutta. Ja minä haluan nähdä heitä, kuulla heitä, olla heidän kanssaan, elää ja heittäytyä.

Illalla kömpiä miehen viereen ja kuiskata hyvää yötä. Taivas miten rakastan teitä kolmea. Ja niin paljon kuin pahaa onkin olemassa, on yhä myös hyvää, tärkeää ja kaunista. Ja aikaa, sille, mitä pitää rakkaana, myös huomenna.

Kuun kolmastoista

Seitsemältä satuja.
Kahdeksalta kaivurin katselua.
Yhdeksältä ylös aamiaispöydästä.
Kymmeneltä kylpyyn.
Yhdeltätoista astronauttieni kanssa avaruudessa.
Kahdeltatoista kattiloiden pohjilta eilisiä kastikkeita, kasvispihviä ja makaronia.
Yhdeltä tienpäällä.
Kahdelta kuopus herää rattaissa liikenteen meluun ja vihaan hetken kaupunkia.
Kolmelta kyläpaikassa kuopus muistaa koiran, jota ei enää ole olemassa, paitsi muistoissa.
Neljältä esikoiden leikkii täysillä.
Viideltä syödään yhdessä. Esikoinen pyytää lisää ja olen siksi pyörtyä.
Kuudelta kävelyllä kuusten katveessa. Minun roolini on säikähdellä ratsastajia.
Seitsemältä kohti kotia, äitini ja kummityttöni saattamassa.
Kahdeksalta kartamme perjantai-illan riehujia metrossa.
Yhdeksältä unentuhinaa, äidistä ja lapsista.

Enkä herää, vaikka mies herättelee seuraksensa. Kuulemma kahdesti, varmaan kun kello on kymmenen viiva kaksitoista.

Meitä väsyttää

On hyvä, että pohjoisella pallonpuoliskolla on maaliskuulla mahdollisimman pitkään lumipeite. Ilmastollisesti. Mutta kevättäkö odottaa väsynyt minä, vai mikä täällä lorvituttaa. Ihan totisen hukassa ollut virkeys, vaikka ihan terveenä olen.

Ei auttanut edes kaupunkiretki, vaikka ihanaa olikin hetki.

Toisaalta, on tullut ihan hyviä asioita vastaan väsynyttä. Tänäänkin kävi yllätysvieraita jopa kahdet. Ja minä pidän sellaisesta! Ja lapsetkin. Esikoinen pääsi ensimmäisten vieraiden kanssa hetkeksi ulkoilemaankin. Ja sekasotku oli ja neljä lasta piti ääntä ja yksi vieras, jolla ei ole vielä omia lapsia, sanoi "eksoottista tämä teidän meininki".

Nuutumuksesta huolimatta olen nähnyt virkeitä unia. Joista on hauska havahtua, rauhoittelemaan kuopusta, joka itkee ja hakee maitoa, jotta löytäisi taas unensa. Elän niin eri vaihetta, kuin silloin, kun oli ne henkilöt, jotka unissa. Se hymyilyttää, vain häivähdys haikeutta siitä kuinka silloin oli nuori ja alussa.

Esikoisella ei ole kerhoa huomenna. Hauska ajatus, että voimme tehdä mitä tahansa. Vaikka ainahan me voimme, mutta näin se tuntuu erilailla annetulta. Oi hyvää viikonloppua toivon, antakaa meille kaikille sellaisia.

Earth Hour 2009

Tiedän mitä en tee lauantaina 28.3. klo 20.30-21.30.
En sytytä valoja. Leivon evääksi uuden kakun vaikka. Ja ollaan kynttilänvalossa.
Olettehan kaikki tahoillanne mukana.

Välillä olen ollut jo jäädä sen nousuveden alle, tulevien ilmastopakolaisten äänet ovat jo kantautuneet ovelle. Olen itkenyt ja katunut, että olen saattanut lapsia tänne maailmaan kärsimään kamaluuksista, joita minä ja aikalaiseni olemme olleet heille kasaamassa.
Välillä tuntuu hivenen toiveikkaammalta. Vaikka kyllä kylmät väreet ja kyyneleet nousivat näistäkin videoista.

Viis minusta, mutta kunhan lapsillamme olisi joskus hyvä olla, nyt viattomilla. Jos minä nyt pikku hiljaa vihdoinkin osaisin jostakin luopua, heidän pallonsa voisi pelastua. Auttakaa minua, ihana materia ottaa niin helposti otteeseensa. Tarjoillaan sitä vertaistukea, kerrotaan toreilla ja turuilla omista kipuiluista ja oivalluksista. Minä haluan olla varma, että minulla on antaa joitakin konkreettisia vastauksia, kun lapseni kysyvät isoina, mitä me miehen kanssa tehtiin, kun ilmastonmuutos alkoi voimallisesti karata.

Uusi elämä alkaa taas huomenna. Ei, en ole lainkaan valmiina, mutta jostakin ja joskus sen muutoksen on alettava. Rakkaat esikoinen ja kuopus, jo te olette sen arvoisia. Kohti ekologisempaa elämäntapaa, hiirenaskelin tai harppauksilla. Kuun lopussa sammutetaan valoja. Kyllä tämä vielä on voitettavissa.

Ihmiset kaapeista

Naistenpäivänä tuli mietittyä. Milloin on miestenpäivä. Sellainen täytyisi kiireesti nimetä, jottei pönkity sellainen vääristymä, että naisilla oikeuksineen on vuodessa vain yksi hetkensä olla esillä, loput päivät on miehillä.

Ensin olimme koko perhe urheiluhallissa. Mies pelasi poikien kanssa ja minä sain testata uusia lenkkareita. Myöhemmin oli ihana olla ystävällä kylässä. Käydä juoksun jälkeen suihkussa kauniissa kylpyhuoneessa, pestä tuoksuvalla shampoolla. Tehdä hedelmäsalaattia uudessa keittiössä, sekoittaa kinuskipäärynävaniljajugurttia rahkan kanssa sinipunaisessa tarjoilumaljassa. Jutella valkealla sohvalla. Joukko naisia koolla.

Mies hoiti lapsia kotona. Olen huono lähtemään ja jättämään. Ei kovin usein tee mielikään, kun tietää miten ohikiitävää vaihetta eletään. Ovat näin pieniä vain hetken. Ja heidän seurassaan on ihanaa. Mutta jo senkin takia täytyy välillä poistua, että isi saa välillä olla rauhassa lastensa kanssa. Tämä puoli alkaa minulle vasta vähitellen valjeta. Ehkä tekisin jotakin toisin, jos saisin aloittaa alusta. Naisilla ei ole oikeutta riistää miehiltä vanhemmuuden taitoja, joita opitaan vain kokemalla. Toisaalta, olen minä aina sanonut, että vaihda niin paljon kuin haluat niitä vaippoja ja että herää ihmeessä ensimmäisenä, yöllisiin kutsuihin tai vapaapäivien aamuina...

Tämä hon han asetelma on mielenkiintoinen ja olen ehkä aivan liian vähän pohtinut sitä elämäni aikana. Kaikkea ei ehdi pitämään tapetilla. Minulla on ollut muuta ja oma osani on tuntunut hyvältä ja ihan onnekkaalta. Hiukan tuikkasin aihetta esiin naistenpäivän kutsujemmekin keskusteluissa, sillä minua kiehtoo oppia itsestä lisää ja uutta. Muodostaa mielipiteitä, aiheista, joista minulla ei ennen juurikaan ole ollut niitä. Herättäähän se monessa uusia ajatuskulkuja, kun tuttava esimerkiksi kertoo, ettei syntyneen lapsen sukupuolta pariin vuoteen kenellekään kerrota. Toisarvoista, sukupuoli, kyse on ennen muuta ihmisistä ja persoonista.

Olenhan minäkin tietoisesti ostanut lapsilleni vaateita, jotka eivät alleviivaisi stereotypioita tytöistä ja pojista. Mutta silti huomaan usein puhuvani mielelläni lapsistani juuri - poikina. Se kaksikko tuntuu minusta hauskalta. Ja jos olisin saanut tytön, oi kuinka hankkisin mekkoja ja letittäisin hiuksia. Luulenpa.

Ja entä kun puhutaan uusista perhevapaamalleista täällä Suomessa(5+5+5 tai 6+6+6). En ole vielä kantaani mustekynällä kirjoittanut, mutta minusta tasa-arvoa kuuluisi ensisijaisesti ajaa monella muulla tavalla. Ehkä hataraiset mielipiteeni johtuvat siitä, että olen vanhanaikainen, itsekeskeinen ja tietämätön, yritän vain peitellä edellämainittuja pohtimalla, että ollaanko varmoja lapsen parhaasta.

Kehoni on tarjonnut minulle paljon sellaisia kokemuksia, joihin miehet eivät pääse. Eivät ehkä haluakaan, eikä tarvitsekaan, sillä ollaan erilaisia. Heillä on muita juttuja, voi taivas, siellä pukuhuoneiden perukoilla, joista en ehkä haluakaan kuulla.

Kun opittaisiin antamaan vapaus monille puolille, joita ihmisestä nousee, sukupuolesta riippumatta. Pojille herkät, tytöille rajut, kaikille kaikki siltä väliltä. Oltaisiin sitten tasavertaisesti niitä ihmisiä. Saataisiin lupa tehdä, näyttää, olla sitä ja siltä mikä tuntuu hyvältä. Itsestä ja ympäristöstä. Korostaa vahvuuksia, vahvistaa heikkouksia, toteuttaa unelmia.

Ehkä joskus naistenpäivällä on toisenlainen paikkansa. Silloin vedetään lippu salkoon ja muistellaan tienraivaajia. Ajatella, joskus naisilla oli heikompi asema. Käsittämätöntä, hehän ovat ihan samaa lajia miesten kanssa. Toki erilaisia, mutta että joskus he eivät saaneet äänestää tai heille ei maksettu samasta työstä samaa palkaa. Kippis vaan, ihana automekko sulla muuten ja olisi kiva jutella siitä balettimatsista, mutta mun täytyy nyt lähteä kaupungille makkaraleivoksille!

Nelivuotiaani

Tänään olin ylpeä pojastani. Ylpeä on ehkä väärä sana, mutten tokene etsimään toista. Onnellinen hänestä olen ollut aina. Ja kiitollinen ja ties mitä kaikkea. Olen ihastellut ja iloinnut monessa kohdassa. Ja miltei enemmän kuin mitään muuta, olen ollut ehkä ymmälläni. Hänestä, ja tästä kaikesta äitiydestä. Miten monisäikeistä. Miten kasvatustaide on -tiedettä elävämpää. Miten vaikeaa on aina tietää mikä olisi parasta ja oikeaa. Miten avoimeksi mieli venyy ja herkistyy, kun omaan lapseen kiintyy.

Jotenkin mietin siinä huoneen nurkassa, että ylpeyttä tämä saattaa olla. Oli rauhallista, ennätin ajatella. Ei paremmuuden tunnetta suhteessa muihin tai muuta vertailua. Mutta sisällä kupli ja rynnisti. Halu soittaa miehelle, kertoa edes yhdelle, kuinka tuntui iloiselta, kuinka onnellisia saadaan olla. Kuka muu haluaisi kuulla, hehkutusta.

Istua reilu tunti siinä tuolilla. Tuon pienen hauskan nelivuotiaan pojan äitinä. Tajuta, että hän osaa niin paljon ja monenlaista. Sellaistakin, jota ei voi harjoitella. Miten huojentavaa, että näki lähelle ja kauas, ja kuuli piippauksia kuulokkeista. Mieli täynnä kiitollisuutta.

Ja että joskus voi mielikin olla hetken rauhassa. Etten mieti, kuinka huono äiti olen tai kuinka paljon parempi voisin tai haluaisin olla. Vaan katselen vain, kuinka tarkastus soljuu eteenpäin tehtävästä toiseen. Ja kuopus nukkuu vaunuissaan ja esikoinen keskittyy, juttelee, suorittaa, osaa. Ei mitenkään täydellisesti, mutta vapautuneesti, kärsivällisesti ja persoonallisesti. Oli tähti.

Rokotus jännitti vielä aamulla kovasti. Mutta juttelimme yhdessä asian ilmeisen valmiiksi. Että se sattuu, muttei ole vaarallista. Saa itkeä, äiti pitää sylissä. Kun piikki otetaan pois, kipukin loppuu ja sitten voidaan huokaista. Ja että saat ihan itse valita vaatteet, jos ne vain ovat ehjät ja puhtaat. Sellaiset, joista sinä saat voimia. Äiti on apuna. Ja voidaan pyytää, että piikki annetaan ihan alussa, niin sitten voit rauhassa tehdä muita juttuja.

Ja tekikin, paljonkin. Oli iso ilo saada katsella.

Ehkä maratoonareista tuntuu tältä, kun he juovat nestettä tankkauspisteellä. Hetken helpottaa. Toisaalta, en halua ajatella äitiyttäni juoksuna. Vaikka meneekin kyllä vauhdilla. Ei ennätä viisastua kunnolla, kun uutta haastetta pukkaa koko ajan kulmalla. Mutta nautinnollisempi jolkottelu olisi ehkä miellyttävämpi mielikuva. Tänään istuin merenrannassa auringonpaisteessa kiireettömästi kahvilla, ikäänkuin, kun olin siinä neuvolahuoneen seinustalla esikoisen nelivuotistarkastuksessa mukana.

Oma kulta poikani. Juuri sinä olet minusta ihana.

ps. Olin niin lumoissa, etten tajunnut että olisin voinut myös kuvata. Joskus on ehkä vain hyvä olla.

Pinna tiukalla

Täällä on ollut pikkuisen kireää. Väsymys on erilaista, ja vetämättömyys. Ärtyisyys on supermälsää. Ihan kamalaa, jos suloisen yksivuotiaan parinkymmenen ensimmäisen sanan joukkoon livahtaa se peeaaäskooaa. Ja sellainen ärtynyt kurkku MURRR on myös opittu, äidiltä. En ole lainkaan ylpeä tällä viikolla antamastani esimerkistä.

Kääntyköön tuuli. Tulkoon hyvä viikonloppu ja uusi viikko. Voisivatko nämä äksyilyt olla tällä erää taas tässä.

Pieksin esikoisen kanssa illalla tennismailalla ja vanhalla harjanvarrella petivaatteista pilvitolkulla tomua. On meillä tamppauskeppikin jossakin, mutta antaa sen siellä sitten myös olla. Puhtailla lakanoilla voisi olla käänteentekevä vaikutus. Tulkoon onni, valo ja rauha, menköön menojaan jo kiukutus.

Ilmasto muuttuu, lumiukot suuttuu

Vielä on talvia jäljellä. Vielä tule kylmiä päiviä. Vielä voin löytää ystävän. Vielä tilaisuuden saan.

Kävimme tekemässä kaksi lumiukkoa. Ja katsoimme erityisesti nelivuotiaaseen esikoiseen vaikutuksen tehnyttä katuteatteria, jossa lumiukot lopulta voittivat pelottavan Ilmastomörön, Ilmastolain avulla. Nykyisestä Ilmastostrategiasta ei ollut mihinkään.

Ihana höyrytä lumen parissa. Unohdin ajan ja paikan ja syyn. Milloinkaan kuuma mehu ei maistu niin hyvälle, kuin lumileikkien keskellä, kun juuri huomaa, että osa vaatteista on märkiä ja tulee kylmä.

Juna muka lähtenyt jo laiturilta

Pääsi tänään huomaamatta huomaamaton itku blogikierroksella. Näyttely, jonka avajaisiin olen kesästä saakka suunnitellut matkustavani poikien kanssa, oli auennut seremonioitta viikonloppuna. Enkä tietenkään ollut paikalla.

No, ei se mitään, vielä on kuukauden verran avoinna. Katsastin heti junalippujen kalliita hintoja. Ja yhtäkkiä luen ruudulta, että juna on jo lähtenyt laiturilta. Hymyilytti. Tiesivät, että se mitä hain, meni jo. Mutta, voin saada jotakin muuta.

Tänään olin poikien kanssa vanhuksen luona. Osaan ovikoodin ja pojat tietävät karkkikätköt. Muistan, miltä astiakaapissa tuoksuu, on tuoksunut niin kauan kuin muistan. Mutta itse vanhus ei muista asuvansa kotonaan. Miltä tuntuu sitten, kun mennyt on sumeaa ja sekavaa ja tulevasta odottaa jotakin sellaista, mitä ei enää ehkä voi tavoittaa. Tässä hetkessä osaa käydä kaupassa, ja keittää lapsivieraille kaakaota, ja vitsaillakin voi ja keskustella ilmasta.

Voisin käydä useammin. Miksi joka kerran ajattelen niin. Onneksi sentään myös iloitsen, että edes nyt käytiin. Ja vietiin maalaukset, kukka ja herkkua. Pestiin vessaa ja imuroitiin keittiönlattia. Esikoinen kylpi isossa ammeessa, pyykkipinnat oivina leluina, kuopus soitti taustalla pianoa. Ja kiikutti Kahdeksan jälkeen suklaita nahkasohvalle. Osasi pyytää "avaa" ja vanhus sai kokea olevansa tärkeä ja apuna.

Kukapa meistä ei olisi tehnyt virheitä. Jospa joku joskus kunkin äärellä voisi elää hetkessä. Miettiä niitä hyviä. Kuulla lämpöä, nähdä hymyjä ja inhimillisyyttä. Se tuntuu hyvältä, ihmisistä.

Oli taas hyvä retki, vaikka jännitin ja pärjäämisestään on huolikin. Kotimatkalla molemmat pojat nukahti. Hetki ihan hiljaista, ulkona pyryn jäljiltä lunta ja ympärillä lämmin bussin hurina. Minä muistelin jaffaa tonttumukeista ja niitä tuhansia muita muistoja, vähän, mutta annoin myös vain olla.

Voikaa hyvin vanhukset, me nuoremmatkin koetetaan. Junia tulee ja menee, ollaan tässä nyt, soitellaan ja svengaillaan.

Mietteissä meren päällä

Tänään oltiin jäällä. Mietin jo aamulla, että nyt talvi on parhaimmillaan - aurinkoa, lunta ja lopuillaan. Otimme ulkoilusta kaiken irti. Kävin kuopuksen kanssa heti aamusta rannassa, leikkimässä hangella. Kävelemässä metsässä. Hengittelemässä kevättä.

Esikoisen kerhon perään mentiin rantaan uudestaan. Ja uskaltauduttiin sitten niillekin tienoille, missä kesällä vain uidaan.
***

Kävellessäni mietin viimeöisiä unia. Suunnittelin
erään päätoimittajan kanssa tyylikästä aikakausilehden oloista julkaisua ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta. Julkaistaisiin yksi numero syyskuussa, jotta kansalaiset ehtisivät virittäytyä tärkeiden asioiden äärelle ennen loppuvuoden Köpenhaminan ilmastokokousta.

Irtonumeroa myytäisiin vitosella netissä, kadulla ja kaupoissa. Näin paljon juttuja ja kuviakin jo valmiina. Täältä blogistaniasta tuttuja. Julkkiksiakin olisi ihan helppo saada mukaan, kun niin tärkeä on asia. Vaahtosin, ettei lehteen sitten tule yhtäkään automainosta, ei edes mitään hybridiä tai muuta muka parempaa vaihtoehtoa. Eikä kapistusmainoksia juuri muutenkaan, oltaisiin tosi tarkkoja. Ettei tule taas sellainen olo, että ekologisuus on kuluttamista ja ennenkaikkea ympäristöystävällistä on kaikki mikä on kallista ja mihin on varaa vain rikkailla. Ihan sitäkin unessa lähdin hyllyltä selvittämään, että mille paperille Voi hyvin -lehti on painettu, se kun on kuulemma suomen ainut aikakausilehti, joka on painettu ympäristöystävälliselle paperille.

On sitä nähty pöllömpiäkin unia. Tuollaista hankettahan kannattaisi harkita. Idean saa vapaasti toteuttaa, jos jollakin on ennen minua rahkeita. Tuo Köpenhamina tulee vähän turhan pian. Minä ryhdyn päätoimittajaksi joskus vuoden 2030 paikkeilla - jos olen taitavampi ja voittanut jo lotossa.

***
Ps. Äitini on kutonut nuo ihanat siniset lapaset ja minä kirjailin toiveidensa mukaan Auringonvalolleni auringot ja Metsäpojalleni kuuset.

Hääpäivä

Rupeaa tuntumaan tärkeämmältä, odottaa ja viettää hääpäiviä. Eroja näkee katsomattakin ympärillä. Mutta me ollaan yhdessä.

Ollaan ihan aloittelijoita vasta hääpäiväasioissa, eikä meillä ole mitään kunnon traditiota. Kovin vähän on viisi vuotta. Päivä on osunut arkeen tähän saakka. Olen käynyt näyttämässä esikoiselle vihkikappelia ja viimevuonna tein samoja susheja, kuin hääjuhlissa ja käytiin Suomenlinnanlautalla, jossa syötiin limppua kullan kanssa myös kihlajaisiltana.

Nyt olisi ollut lauantai ja koko joukolla olisimme voineet jotakin tempaista. Muttei huomattu mitään sellaista. Kävi mielessä vasta illemmalla. Mutta näinkin hyvä. Syötiin juhlan kunniaksi munkkia, kuten silloin juuri tahdonsanoneina. Ja selattiin valokuva-albumia. Menin lasillisesta kuoharia iloiseen hiprakkaan, tältä imetykseltäni en ole mitään tottunut juuri maistamaankaan. Pojilla oli samanväristä juomaa kirppislaseissa. Kuopus tahtoi intiaanihattunsta ylle ja myös veljelle. Esikoisen mielestä oltiin siis intialaisessa ravintolassa. Ja hyvässä valvonnassa olikin herkut ja vanhempansa. Ei ehkä hassumpi tapa, tehdä näin vaikka joka vuonna.

Kunhan maistuisi yhtä makealta aina. Hääpäivä, ja se että ollaan naimisissa.

Tasapainoilua

Äitiys on jatkuvaa balanssin etsintää. Ei liikaa, muttei liian vähääkään, mitään. Sopivaa, mutta mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Kun huomenna se, mikä tänään on liian vähän, voi olla liian paljon.
Ja turha tuuletella, että oppii luistelemaan. Kohta tekee innostuksissaan liian kovan lämärin ja lentää koreasti peffalleen kovaan jäähän vaan.

Ulkona syömässä

Mutta tästä minä halusin kirjoittaa. Silloin yöllä, silloin aamulla.
Olimme miehen kanssa lauantai-iltana kaksin muutaman tunnin kaupungilla. Kaksi ystävää tuli poikia katsomaan ja me sitten lahjakortilla ravintolaan.

Oi se oli ihanaa, miten muuten voisin aloittaa. En ollut liihottanut koko viikkoa, itseasiassa olin varmasti aivan turhankin kiukkuna monessa kohdassa. Lauantainakin päivällä käytiin aikamoista sanailua. Paineiden purkua. Surkeaa, mutta miten helpottaisikaan joskus kuulla se "olet kaunis" jo niissä verkkareissa, tukka sutaistuna, päivän leikkien ja pyykkien ollessa vielä vaiheessa.

Kuulin ravintolassa. Vaikken ollut laittanut mekkoa tai kaunista kasvoa. Kävin suihkussa, vaihdoin puhdasta. Sovittiin ajoissa, etten murehdi puutteista. Nautin puitteista.

Paikka oli minulle yllätys, mikä täyttymys. Yume, moderni japanilainen ravintola Kämpin alakerrassa. Olkoot mitä mieltä tahansa, minulle se oli lomamatka. Astuin ovesta, ja pidin niistä lasiseinistä, joita pitkin vesi virtasi. Sisääntulossa oli puu suuressa ruukussa, ja puun oksilla roikkui pieniä lasipulloja, joissa leikkokukkia. Kuulin jostakin takaraivosta "Matsuda-sensein" äänen, kun hän kertoi äidilleni minun olessani teini, että erilaisiin eteismaljakoihin vaihdeltaisiin aina sesongin kukkia. Oi, olin ulkomailla ennenkuin oltiin edes istumassa.

Takaseinällä oli yksinkertainen kaunis tekstiili, jonka myöhemmin näin läheltä. Paksulla langalla etupistoilla valkoiselle kankaalle kirjailtu puu. Puuta oli muutenkin, tietenkin. Ja kauniita astioita ja tuikut pöydissä. Minä ja mies hymyssä, sydänpäivänä.

Jostain syystä ruoka ei juuttunut kurkkuun, vaikka tiesin sen olevan kohtuuttoman kallista. Tempura oli ihanaa ja silkka riisikin maistui taivaalliselta. Teet tuotiin painavissa kannuissa ja tuoksui häämatkalta, pieneltä ihanalta majapaikalta Kyotossa. Siemailin silmät kiinni, kädet tiukasti savikipolla ja annoin vaipua. Tuntui uskomattomalta ajatella, että silloin joskus olimme vielä koko ajan ihan kaksin. Ja ihanalta ajatella, ettemme koskaan saa tarpeeksi oltua toistemme seurassa.

Jälkiruoka, maitosuklaatofu kaikenmaailman lisukkeilla, oli herkkua.

Ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta kävin myös onneksi vessassa. Nautin siitä, kun kahvilassa tai ravintolassa saa kädet kuivata omaan kankaiseen pikkupyyhkeeseen. ja tuoksuttelin käsiäni vielä kotonakin. Pieni mutta nerokas teko, laittaa käsienpesualtaanreunalle kosteusvoidekin.

Taisimme me monesta ehtiä puhuakin. Vaikka aika paljon ajatttelin sitä suukotteluakin.

Oli mielettömän ihanaa tulla kotiinkin. Itseasiassa reissu olisi vesittynyt paljonkin, jos pojat olisivat viihtyneet paljon meitä huonommin. Mutta onneksi meillä oli kaksi iloista poikaa odottamassa hoitajiensa kanssa. Tai eivät he mitään odottaneet, olivat syöneet ja riehuneet ja puuhanneet omiansa. Kukaan ei tiennyt vielä mitään vatsataudista!

Kiitos ystävät ja kiitos kulta. Oli ihana ilta. Mennään taas joskus uudestaan. Sinun kanssa on ihana olla. Sinun poikien äitinä, sinun vaimona, sinä, jonka tapasit kerran vahingossa ja jota päätit tahtoa rakastaa maailmasi tappiin saakka. Minäkin taidan rakastaa sinua, eilen, tänään ja huomenna. Se on kyllä ihmellistä ja hassua mutta niin totisesti totta.

Tuli ja sotki, vatsatauti

Eräänä kauniina aamuna oltiin miehen kanssa saatu olla lomalla. Siitä olisi riittänyt liitoa ja fiilisteltävää useaksi hetkeksi, mutta arki palasi äkisti, kun kuopus oksensi. Ensin yritettiin vaan tulkita se joksikin pulautukseksi ja ruokavieraskin käväisi, mutta kun oli useamman kerran käyty suihkussa, kun tavaraa tuli yltympäriinsä, oli pakko uskoa - se onkin tautia. Kertavaipat ja pesuvadit esiin.

Esikoinen on ainakin toistaiseksi selvinnyt ilman oireita, me muut emme. Eikä vieläkään oikein uskalla huokaista, vaikka virta jo palailee. Kyllä, pöntöllä vati sylissä istuminen on kamalaa ja se horkka ja kurja olo mikä siihen liittyy... Mutta hyvääkään ei tarvitse kaivella. Sitä on niin paljon valmiimpi uudistuksiin, uuteen, inspiroi, kun oikein pienen hetken kouristelee ja ripuloi. Vai?

Muistan, miten lapsenakin tuntui ihanalta, kun alkoi helpottaa. Kun pään alla äidin puhtaaksi vaihtama lakana pysyi sellaisena. Ja miten raikkaalta tuntui ilma, kun avattiin välillä ikkuna. Ja kun raastettu omena, mustikkakeitto ja jaffa pysyivät sisällä, sai toivoa, mitä ruokaa haluaisi ensimmäisenä kokeilla. Varmaan toivoin jauhelihakastiketta ja makaroonia.

Tänään minä toivoin tomaattista ja porkkanaista linssikeittoa. Ja aavistelin kuopuksen iloitsevan makaroonista margariinilla. Jälkiruuaksi riisisuklaata. Esikoinen on ehkä hieman joutunut venymään, kun normaaliarki on hieman poissa raiteilta. Toisaalta, hän on nauttinut täysillä loputtomasta sisällä olosta, suolakekseistä, pillimehuista ja dvd:n katselusta.

Mutta osataan me kaikki taas nauttia monesta muustakin, joutaa tämä tauti jo mennäkin.

Roskiksella

Piti ihan muusta postata, tai oikeastaan etsiä netistä huomiseksi maitosuklaatofun ohjetta ja sitten painella nukkumaan. Mutta sähköpostini kertoikin vanhojen blogitekstieni olevan täynnä roskia. Niitä poistellessa vierähti liian pitkä aika tätä yötä. Jatkossa blogiini on työläämpi jättää viestejä...

Penkkarit

Kerran vuodessa tädille on tullut tavaksi liikuttua abiturienttien ajelusta. Hän joko osuu paikalle sattumalta, sinne missä ajaa rekkoja. Tai sitten matkaa suunnitellusti aitiopaikoille, niinkuin tänä vuonna. Sata rekkaa ja karkkia lavoilta kuulosti hyvältä myös tädin lapsista.

Joka vuosi itkettää, itseasiassa ihan kovasti. Ihan sellaisia hyviä kyyneleitä, vaikka omasta ajelusta on monenlaisia muistoja. Täti oli silloin nuori. Ei kunnolla itse ymmärtänyt olevansa, mutta nyt tietää, että se oli ainutkertaista.

Kadunvarressa on paljon katsojia. Ei tiedä oikein kuinka haluaisi toimia. Siellä ne lavoilla juhlii ja ovat sankareita, ja saavatkin sitä olla. Nyyhkytykseltään ei kykene huutamaan omalle koululleen HYVÄ ***a, vaikka mieli ehkä hiukan tekisi. Sitä pidetään ihan sakkana, mutta tädille se oli ollut hyvä paikka. Toisaalta, saattaisivat haistatella, mistä niistä tietää, harva iloitsee koulustansa, penkkareissa. Poishan sieltä ollaan kovaa haluamassa. Parempi vain hiljaa katsella.

Toinen tädin omista lapsista ennättää nukahtaa ennen meluisan letkan saapumista. Toisen täti nappaa syliin ja suukottaa ja kertoo rakastavansa, aina.
- Jos sinä tai pikkuveljesi olette joskus tuolla lavalla, niin otan töistä vapaata ja tulen vilkuttamaan.
- Mutta äiti, ne ovat lukiolaisia. Minusta tulee sukeltaja.
- Ai niin. No sitten tulen vilkuttamaan sinun laivallesi, kun lähdet merille.
- Joo. Ja sitten se laiva kaartaa taas takaisin kotiin.

Täti tuntee itsensä joka kerta vanhemmaksi, kumpa myös vahvemmaksi. Siitä on vuosia, kun hän oli abiturientti. He ovat niin liekeissä siitä, että uusi ja oma elämä on juuri alkamassa, kaikki edessä avoinna. Toisaalta, täti ajattelee, niin on yhä myös minulla. Tosi vanhukseksi haluaa tulla, ja yksi uusista omista aamuista on huomenna.