Kolme äitiä, neljä poikaa, yksi tytär...

Olen tutustunut ystäviini ysiluokalla. Lukioluokalla meitä oli neljä, me kolme tyttöä ja yksi ihana poika. Rauha hänen muistolleen tässä kohdassa. Pieni suomalainen luokka ulkomailla. Siellä meidän ystävyytemme on saanut alkunsa kymmeniä vuosia sitten. Ja nyt ollaan toisella kierroksella. Meidän lapsemme leikkivät yhdessä. Se on lahja, jollaista en ikinä osannut teininä toivoa, tuntui varmasti liian kaukaiselta.

Ihanaa, että olemme kietoutuneet toisiimme vuosi vuodelta tiukemmin. Vaikka minä olen aluksi puhunut oksennetussa oluessa olevista prosenteista (!?). Onneksi en itse muista tuollaisia keskustelunavauksia. Ja onneksi he ovat jaksaneet ja osanneet nähdä, että minusta on muuhunkin. Tietäkää, etten osaa sanoin kuvata, kuinka arvostan vuosia vanhentunutta ystävyyttämme.

Tarinassamme on paljon muitakin henkilöitä. Lähimpinä kolme miestämme ja kaksi poikaa lisää.

Tämä yksi tytär sitten. Itken, kun ajattelen, kuinka ihana ja ainutlaatuinen hän on. Yhtä täydellinen, kuin kuka tahansa muu lapsi. Ellei tietenkin täydellisempi. Hänelle on heitetty haasteita aivan liiaksi. Mutta hän on lahja silti ja juuri siksi.

Kuinka ylpeä Kööpenhaminan ystäväni saa olla asioista, joille hän on nyt elämässään omistautunut. Hän ja ihana miehensä. Aivan varmasti välillä uuvuttaa ja musertaa. Mutta he elävät niin hienosti. Kuka tahansa ei selviäisi, luulen. Yritän ottaa opiksi. Kirkastaa vielä kirkkaammasti itselleni, että minun on mahdollista ja velvollisuuskin tehdä valintoja. Mille minä omistaudun. Voinko olla siitä ylpeä.

Halaan pientä tyttöä. Hän osaa halata tiukasti takaisin. Ja hymyillä.
Taivas mikä lahja on elämä.
Nautitaan siitä!