Kesämatka

En palannut ihan vielä, vaikka jo kotiin tulimmekin. Kävin poikien kanssa ystävien luona Kööpenhaminassa. Laivalla ja junilla. Haluan laittaa silmät kiinni ja muistella. Miten sain aamuisin asettaa ikkunan auki hakaseen ja katsoa, kuinka aukea heräsi uuteen aamuunsa. Tunsin kuin tekeväni jotakin suurta - melkein haluan kirjoittaa pyhää - toimitusta, kun tein asioita ystvävien kanssa ja luona.

Oliko yhtään merkityksetöntä hetkeä. Kaikki tiesimme, kuinka aiunutlaatuista ja siksi arvokasta.

Siivosin oksennuksia junanlattialta ja vieraiden ihmisten matkalaukuilta. Itkin neuvottomuutta ja kauhua, että tähänkö tuhoutuu meidän pieni lomamatka. Sillä pöpöjen kanssa emme voisi majoittua ystävien luokse. Mutta selvisimme säikähdyksellä ja yhdellä hotellissa nukutulla karanteeniyöllä. Minulla on junista ja laivoista matkustamisesta pahaakin sanottavaa, mutta seikkailuntuntua ne vääjäämättä vahvistaa. Jos seikkaileminen nyt sitten on hyvä asia ja joskus se voi olla.

Kotiinpaluuta helpottaa se, että täällä odotti oma kulta. Olisin viipynyt matkalla pidempään, mutta ikävä ehti jo tulla. Ikävä. Se on ottanut samanlaiset mittasuhteet kuin teininä. Tuntuu, että tunnen syvemmin, kuin ikinä. Varmaankin vanhenen, ja lapsenikin, näkeehän sen paljosta muustakin. Taas en osaa sanoa tärkeille heippoja tuntematta kipua.

Mutta voimana ja valona tallentuu mieleeni tämäkin matka. Hellettäkin piti, on taatusti paljon, mitä talven tuiskeessa muistella. Muistatteko, kun käveltiin Köpiksen kaduilla, ja oli kesä ja kuuma.

Kuka haluaisi unohtaa mitään, mikä on rakasta. Tiedän toki, mutta kunpa tällaista nyt ainakaan ei tarvitsisi. Aarteitani. Ystävät lähellä ja kaukana, perheeni, muistoni.