Kuulokkimissa Putroa. Huippua. Lenkki ei ole kertaakaan ehkä rullannut hyvin, ilman musiikkia. Vaikka olen yrittänyt etsiä luontoäänistä voimia. Tuulensuhinakin saattaa häiritä, kohina korvissa. Saati näiden kulmien jatkuva autojen möykkä. Kuulen, kuinka hengitys on samantien puuskutusta ja väsyn ajatuksesta, että olen oikeasti niin alussa. Mutta musalla voin hämätä itseäni, että olisin jonkun mukavammankin puuhan parissa, edes jumpassa. Taikka vaikka tanssimassa. Tai vallan baarissa. Mitä kaikkea.
Sillalla mietin, että tahdon elää hyvin. Pelkään kuolemaa eniten silloin, kun olen onnellinen. Itseni tai jonkun läheisen. Pelätessäni yritän hokea, että meillä on vain Nyt. Jos käy huonosti, haluan ainakin, että olen yrittänyt. Elänyt!
Aivan varmasti olen. Ja tästä kaikesta en voi saada tarpeekseni, vaikka saisin elää sata vuotiaaksi. Haluan ajatella, että lahjojen tulva on valtava ja minulla riittää kiitoksen aiheita loppuuni saakka. Ja toivottavasti se loppu on tosi kaukana. Halu elää ja kokea valtava.
Ja kulta.
"Muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä.
Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella.
Yksinoikeudella. "
Hymyilen hiekkatiellä merenrannassa. Ihana ajatus, että olisin mittatilaustyö jollekin. Olisimme toisillemme. Vaikka pidän itseäni laiskana ja saamattomana vaimona. Jos olisin vaate, olisin virttynyt yökkäri.
Sun kanssa on paras, Eilen, tänään, huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti