maanantai 2. huhtikuuta 2012

Takatalvea pakoon









Lumi on tärkeä ja siinä että sitä sataa ajallaan järkeä. Mutta nyt minä tahtoisin jo kevättä. Tänään olisin halunnut pysyä vain sisällä, kun kerran lumi ei sulanutkaan vielä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut istua nuotiolla soijanakkeja paistamassa, kävellä merenrannassa tai käväistä kahvilassa kaupungilla - mutta seuralaiseni, poikani, eivät kaivanneet mitään noista. Sen sijaan he pyörittelivät lumipalloja kotimatkalla ja kiukuteltiin turhuuksista. Pihalla viihtyivätkin yhtäkkiä tuntikausia ulkona pelaamassa naapurinpoikien kanssa sählyä. Vesilammikossa, lumisateessa. Välillä kiipeilivät kinoksissa, leikkivät Star Warssia. Onneksi siellä ei kaivattu minua.

Sisällä kaivattaisiin, mutta minä en ole se kotiäiti, joka jaksaisi nyt puunata ja järjestellä tätä kotia. Minun pitäisi olla ja niinpä aloitin nukketalosta ja leikkikeittiöstä. Ne ovatkin nyt siistejä, yritän ottaa mallia niistä.

Joskus neuvolantäti kannusti minua suhtautumaan kotonaoloon välillä työasenteella, jos siten saan paremmin aikaan haluamaani tulosta. Tänään kunnostauduin lähinnä teetaukojen pitäjänä. Ja mäkättäjänä. Vaikka aina päiviin mahtuu hirveä määrä muunkinlaisia hetkiä. Tein ruokaa, ripustin pyykkiä. Pidin sylissä, juttelin, kuuntelin, suukotin, sanoin, että olette ihania, rakkaita ja tärkeitä.

Silti huijaisin, jos hehkuttaisin, ettei töihinmeno koskaan houkuta. Välillä nämä nurkat ja tämä saamattomuuteni ovat yhdistelmä johon kaipaisin kovasti muutosta. Itsensä kanssa ei jaksa aina olla.

Ja hetki kun olen sen kirjoittanut, ajattelen, etten tarkoita. Niin ei vain voi olla. Sillä syvällä ajattelen silti, että tämä on parasta. Haluaisin vain toisinaan olla toinen, se reipas, rauhallinen, kaunis, terve, järjestelmällinen ja jaksavainen.

Tuota kuvien ihanaa "Neulo, virkkaa, kirjo ekolangasta!" -kirjaa - ja poikiani pöydän ääressä - olen kuvannut jo joskus helmikuussa. En osaa virkata, enkä varmasti saa tehtyä kirjasta yhtäkään neulomusta, mutta se on silti kertakaikkisen mahtava. Haaveilen, että olen jossakin pitkähelmaisessa hameessa matkalla. Muistelen, kuinka minäkin tein kuopukselle neulotut farkkuhaalarit, jotka eivät olleet yhtään noin hienot, kuin Vatasella, mutta niihinkin saatoin pukea kultani ihan pienenä vauvana ja vielä parivuotiaana. Luonto on niin kaunis ja suuri, oikeasti ja kirjojen sivuilla. Miten hienoja paikkoja tällä pallolla. Lammas on sympaattinen eläin ja langoissakin valtavasti eroja. Kaikki sekään, mitä äkisältään voisi kuvitella, ei ole aina eettistä ja ekologista.

Ja nyt meidän omenoiden alla on pikkumatto, jonka neuloin äidin vanhempien vanhan vuokramökin haperoituneesta lakanasta leikatuista soiroista.

Valoisia ajatuksia tiistaipäivään.
Aina ei kaikelle voi mitään. Säälle ja jäälle ja sille, että joskus uupumus meinaa jäädä päälle.

Mutta ehkä huomenna voisin jollekin jotakin.
Hymyä ja valoa ja voimaa toivon sinullekin.

4 kommenttia:

heini kirjoitti...

Valoa huomiseen! Sulla on kiva blogi. Eksyin tänne jotakin kautta.

Joola kirjoitti...

Kiitos Heini. Valoa sinullekin!

Katja Kaukonen kirjoitti...

Kiitos, Joola. Samoin sinne. Minä katosin hetkeksi kotoa. Ajattelin, että kun tulen takaisin, täällä on kaikki simsalabim-muuttunut siistiksi, puhtoiseksi, organisoiduksi. Ei ollut, mutta oli narisisseja pöydällä ja kaikki rakkaat tallella -- ja minulla oli ollut heitä ikävä ja heillä minua. ♥

Joola kirjoitti...

Kiitos itsellesi Katja kommentistasi. Lämmitti. Minulta katosivat mies ja pojat pariksi tunniksi. Helpotti. Ja en onnistunut tekemään simsalabimiä, mutta minulla oli ikävä ja pian eteisessä vastassa:).