lauantai 28. huhtikuuta 2012

Ärsyttävän rakasta

 

Tämä viikonloppu alkoin hyvin. Esikoinen pääsi kuopuksen kerhoon kylään. Oivana päivänä pääsikin, mukaan nyyttäreihin ja vappunaamiaisiin. Eikä minun tarvinnut yhtään viimevuotiseen tapaan jännittää, olisivatko rooliasut kyllin hyviä lapsiseurassa. Näin, että poikani olivat onnellisia, kuopus poliisina ja esikoinen Ninjana. He hehkuivat innostusta suunnitellessaan asujansa, penkoessaan kaappeja. Jostain syystä uskalsin ajatella, että olisivat iloisia myös itse juhlissa.

Ja sain itsekin olla mukana. Tarjouduin avuksi tarjoilujen asetteluun ja apu olikin tervetullutta, kun toinen ohjaajista oli sairaana. Pääsin siis näkemään ja kuulemaan, kuinka kuopus toisteli piirtäessään, pelatessaan, leikkiessään, herkkuja popsiessaan, että tämä on hänen paras päivänsä. Ja jossakin vaiheessa kuopus selitti isoveljelleen, että oli niin toivonutkin, että tämä vielä tulisi kylään ja että oli miettinytkin, onnistuuko se enää koskaan kuitenkaan.

Minäkin tarvitsin tällaisen päivän. Kun sain tiskatuksi suuret tiskit kotona ylhäisessä yksinäisyydessä ja sitten liityin kerholaisten joukkoon intiaanipäähineessä. Autoimme siivouksessakin ja lähdimme kotiin tunti muita kerholaisia myöhemmin, kun lattiaa lakastessa ja tiskejä kannellessa sanottiin moneen kertaan, että ei mitään kiirettä, olkaa vain vielä, ja mehän nautimme juuri sellaisesta yllättävästä rentoudesta. Erityisesti lämmitti, kun kerhonohjaaja vuolaasti kiitteli, että oli hauskaa kun olin tullut avuksi. Ja että esikoinen tuli vieraaksi. "Ihana poika", ohjaaja sanoi. Niin pienet ja yksinkertaiset sanat, mutta olen kuullut vähän toisenlaistakin viestiä viime aikoina toisaalla, niin helliihän se äidin korvia välillä kuulla, ettei oma rakas ole kaikkien muiden silmissä kamala.

Ja aurinko paistoi. Olimme iltaan saakka ulkona. Söimmekin pihassa, hain välillä evästä ja teetä kotoa. Vettä janoisille pihakaveruksille. Luin kirjaa ja kurkin leikkien sujumista, varsinkin sen ajan, kun mukana oli itselleni vieraita koululaisia. 

Ihan illan kaikkia hetkiä en olisi tarvinnut. Kuopuksen kanssa käytiin ostamassa uimakouluun ilmapalloja, ja pyörän vaijerilukkoon katkesi avain sisälle, joten jouduin sitten näyttämään pitkään varkaalta lukkoa askartelutyökaluin hajoittaessa. 

Äitinikin kanssa puhuin pitkään puhelimessa, poikien jo nukahdettua. Syntymäpäivänsä, onnea.

Olen saanut suuriegoisen esikoisen ja varsin kovapäisen kuopuksen. Suutarinlapsilla ei ole kenkiä, eikä tarhantädin hermo kestä aina omia lapsia. Mutta rakkaita he ovat kaikkinensa. Ja nämä päivät heidän kanssa aarteita, vaikka välillä annankin itselleni potkut kotiäidin hommista,  hanskat lentää tiskiin kaaressa.

Hyvää viikonloppua. Leipomuksia ja katuliituja. Retki ystäville ja yhdessä katsomaan rokkaavia dinoja. Monta kuppia teetä hyvissä seuroissa. Varaslähtö vappuruokiin, ehkä perunasalaattia.  Kesäsuunnitelmien listalle kirjaaminen: lukemista laiturilla peiton alla. 

Hyvää vointia.

(Ps. Ylimmän kuvan "pukusuunnitelma" on yhdelle aiemmalle perjantaille. Liikuttava, ja koristaa siksi jääkaapin ovea.)


2 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Aah, suorastaan kateellisena luen näitä sinun postauksiasi, joista niin elävästi huokuu se heittäytyminen hetkeen, ja se rentous, kun ei tarvitse tehdä mitään. Miksi sitä itse aina käyttääkin luppoaikansa johonkin ihan muuhun! Kuten kotihommiin ja siivoukseen, tai sotkusta nipottamiseen.

Ja niin tuttua tuo, ettei tarhantäti todellakaan aina jaksa omiensa kotkotuksia! Pistää tämä taas miettimään... :)

Joola kirjoitti...

Kiitos Johanna kommentistasi! Ja kävin lueskelemassa blogiasi ja voi hitsi, LISSUT:)!