Savunhaju pipoissa

Perjantaina poikani pyysivät metsään. Pyytävät harvoin, minä usein ehdotan. Puin monta villapaitaa pällekäin ja niin suostuin.

Sytytimme nuotiota pitkään. Kaupunki huolehtii keittokatokselle puita, en tiedä kuka ihana jättää sinne aina myös hesareita. Ehdin jo miettiä, saanko sanomalehdillä jäiset nakot sulatettua, mutta sitkeästi puhkuttiin kosteita puita ja sitten grillattiin kilpaa hämärän etenemisen kanssa.

En lakkaa ihastelemasta metsän vaikutusta ja olemusta. Ja sitä, kuinka aina tarjoutuu jotain odottamatonsa ohjelmistoa. Kuten savusukellusta ja kipinärakettileikki tällä kerralla. Eikä poikia pelota, paitsi säikähdämme kun pyöräilemme pimeässä ilman valoja ja lamppuja takaisin, ja ohitamme yhtäkkiä teinijengin.
***
Eilen sain olla kuulemassa viisaita luennoitsijoita Perheet ja ympäristökasvatus - keskustelutilaisuudessa. Olisin voinut olla siellä monta viikkoa, tuntui. Juuri niitä asioita halusin kuulla, nyökytellä, olla oppimassa, vakuuttumassa, vaikuttumassa. Syödä suklaakakkua ja juoda teetä ja halata työpajasta hymy huulilla palannutta kuopusta. Lisää tällaista!

Kirjastosta varastin heti ekopsykologi Kaisa Pajasen kirjan ja amerikkalainen "Last Child in the Woods" voisi olla joululahjatoiveiden listalla, jos sellaista olisi tapana laatia.
***
Eteisessä haisee savu. Olen pyrkinyt siitä aina nopeasti eroon, nytpä päätin ottaa tavoitteeksi, saada sellaisen sinne säännöllisesti. Jos ei mitään muuta, niin ainakin pitäisi ehtiä välillä käymään metsässä.

Inkkariretki

Tänään vein esikoisenkin saamaan merenrantaterapiaa. Meillä oli eväänä kurkkua, lettuja ja omenaa. Viimeisistä pääsivät nauttimaan myös pari iltauinnilla ollutta sorsaa. Pojat olivat innoissaan. Intiaanini. Tuntui, että olemme onnekkaita, kun asumme näin lähellä tällaisia paikkoja. Kaupungissa ja ilman omaa autoa, voimme hetkessä kokea tällaista. Vain me kolme ja muuten niin hiljaista. Kalastajaveneiden pörinä pari kertaa ja kaukana kaunis taivaanranta.

Sain voimia huomiseen, joka on pitkä työpäivä. Pisin miesmuistiin. Palkitsen itseni ja pojat illalla, sitten kun pääsen kotiin.

Ei

On osattava sanoa myös ei. Joillekin asioille. Tämä muistutuksena itselle.

Ei eitä merenrantaretkille, sillä siellä on hyvä. Mutta joillekin muille, kuten joillekin töille. Täydelle vapaallekin, sillä velvollisuudetkin kuuluvat elämään. Lomaksi kutsutaan sitä aikaa, kun pakot voi hetkeksi työntää syrjään. Sitäkin saa, lomaa, kun ensin välillä tinkii vapaudestaan. Joutenoloa ei koskaan kuitenkaan tule unohtaa kokonaan.

Lomallakin tehdään ruokaa lapsille ja pestään pyykkiä, ehkä siivotaankin välillä. Mutta lapsiin liittyvät puhteet näen ensisijaisesti oikeuksina, sillä ilman lapsiakin voisi olla, jos kiehtoisi sellainen maailma. Ei minua, vaikka olisin pakon edessä oppinut ehkä elämään asian kanssa, sellaista. Nyt olen onnellinen tästä paketista.

Välillä sanotaan "joo ja kyllä", toisinaan "ei" on paremmin paikallaan tai korkeintaan - "Mietin vielä, ennen kuin menen lupaamaan."

Kohtaamisia

Lokakuu on tuonut hyvää. Ensin yhden ystävän maailmalta Suomessa käymään ja sitten toisen. Nautin heidän seurastaan. Siitäkin, että kalenterissa on tyhjää tilaa ja voin antaa päivieni ja pääni täyttyä ystävien tapaamisesta. Toviksi, sitten he taas lentävät omiin maihinsa ja seuraavaan kertaan on liian pitkä aika.

He tuntevat minut kaukaa ja sen ajan, johon minulla on tapana olla kallella. Voisin sanoa rakastavani vanhojen muistelua, vaikka rakkaus onkin kovin voimakas sana. Tätäkin hetkeä kannan, mutta tulevaisuus, silkka huominenkin on kovin kaukana. En tiedä olenko ollut sellainen aina vai onko tämä tapani vanheta.

Perjantaina tiesin, että minun on hyvä kaivaa maata. Hain pellolta viimeiset porkkanat ja syksy on jo niin vahva. Levotonkin olisin saattanut olla, ja siksi tiesin, ettei ulkoilu sitä ainakaan pahenna. Kukkia en löytänyt, ruskan rippeet vain loistona. Illalla sain juhlia yksivuotiasta ja teini-ikäistä siskoansa. Muistella, kuinka itse täytin kerran 16.6. kuusitoista. Yhdet ikimuistoisimmista syntymäpäivistäni ikinä, vaikka on sellaisia ollut myös muita. Kenenkään ei tarvitse jaksaa kuunnella äänneen, mitä silloin ja kuinka. Mutta minä jaksan. Oi aloitan mistä haluan ja jatkan, kunnes huomaan ajattelevani jo ihan muuta, muita.

Sunnuntaina ajattelin taas, että metsän ja meren minä haluan nähdä. Ulkona on hyvä tuulettaa päätä. Hopeiset kynnet voisin uittaa kylmässä meressä ja vielä sielä ehkä olisi värikkäitä lehtiä. Tiedän, että sen kaiken katselu tekee salaa hyvää myös lapsille. Kuopuksen saan mukaan, esikoisella on miehen kanssa jalkapalloilunsa.

Pakkaamme eväät ja ajattelen lentokonetta, joka vie toisia kauas toisten luota, mutta onneksi olen saanut tavata. Enkä ole niin lohduton, kuin joskus nuorempana. Voi niitä itkuja. Se oli hulluna sattuvaa kipua. Jonka vuoksi ulkomailla asuminen ei ehkä ole ihan minua, vaikka olen saanut siten korvaamattomia kokemuksia. Olen niin huono niissä lähdöissä ja kaipuu kotiin - vaikka sellainen olisi sielläkin - on liian suurta.

Kuumaa juomaa mukissa, kun olemme kiertäneet niemen kärjen ja katselleet horisontteja, ajattelen:
Kiitos, kun joit kanssani teetä aamuun saakka. Kun olin nuori ja moni asia oli vasta alullansa. Kiitos, kun katsoit silmiin ja juttelit monenlaista, monena yönä, aamuna, päivänä, iltana. Kerroit, että olen sinulle erityinen. En ikinä unohda kauniita sanoja, runoja, lauluja, joita valitsit minulle. Tai unohdan tietysti, olen jo unohtanut paljon siitä kaikesta, mutta siitäkin kiitän, sillä siitä tiedän, että niitä oli paljon ja ne kantavat minua yhä ja aina. Koskaan et satuttanut millään tavalla. Annoit minun tuntea sinua. Myös sellaista, mitä muut eivät ehkä, vaikka olitkin tuttu ja avoin ja mitä kaikkea. Sellaiset asiat ovat mittaamattoman arvokkaita. Olisipa kaikilla nuorilla sellaisia kokemuksia kasvunsa tukena.

Tunnen kyyneleet ja itken, mietin olenko siis surullinen. Kuopus köllöttää pää sylissäni pilvipeittoon kääriytyneenä. En, olen valtavan kiitollinen ja onnellinen. Päätän sanoa sen ääneenkin ja sitten meitä jo kohta naurattaa yhdessä. Olemme jo seuraavassa hetkessä. Poikani pyytää minua laulamaan känkkäränkkää ja teen sen monta kertaa, vaikkei se olekaan mikään minun lempilauluista. Kun alkaa tulla kylmä, lähdemme kotia.
***
Haluan juuri tätä kaikkea, mitä minulla on.
Tiedän, että liian monella läheiselläkin on liiaksi vastoinkäymisiä, ja tuntuu kurjalta, etteivät he voi sanoa samalla tavalla. Ja se syö toki myös minun iloa, mutta kokonaan en voi murtua. Jos on nautinnon arvoista käsillä, sen täytyy antaa kuulua. Sen äärellä on hyvä kiittää ja pysähtyä. Nähdä, iloita, tanssia. Juoda sidukka sen kunniaksi, jos sellaista on tarjolla. Laittaa hyvä biisi soimaan ja tarjota ystäville lämmin ruoka ja kakkua.

Haluan lapsien sotkut kotiin ja kinastella välillä rajoista.
Haluan liian vähän "omaa aikaa" ja kropan, jota ei ehdi enää treenata parhaimmillensa.
Liian vähän rahaa ja tilaakin voin ottaa ja mitä kaikkea.
Kuljen toisten vanhoissa vaatteissa ja niissä, joiden ostosta on kymmenen vuotta.
Jos se on se hinta siitä, että minulla on tämä ihana perhe, tuo erikoinen mies ja kaksi ihanaa lasta. Tiedän, että moni antaisi mitä tahansa saavuttaakseen oman onnensa. Tuollaiset yllä on ihan pietä ja alkua.

Tänä viikonloppuna olin onnellinen, mitä sä luulit. (Siitä biisistä, tiedättekö, tuo kohta soi usein mun päässä.) Toivon hyvää viikkoa. Nähdään se kaunis, jota on jo olemassa.

Opettelua

En tiedä mitä "talonväki" sanoisi, jos tietäisi, että täällä se "siivooja" vain naputtaa tietokonetta, vaikka pitäisi raivata ja hurisuttaa imuria. Mutta jos ihan vain muutamia sanoja...

Sillä haluan itsellenikin sanoa, että nyt on oltava rauhassa. Arki on taas täynnä uutta, vaikka pääosin ihan samaa ja tuttua. Sillon on annettava ajan kulua - tottua.
Turha höntyily ja kaiken tahtominen täydelliseksi heti ja kerralla on silkkaa hulluutta. Kuulenko, näitä sanoja.

Söimme eilen pullaa uuden (Kluuvi) kauppakeskuksen alimmassa kerroksessa. Löytyi salapaikka sohvasta liukuportaiden alta. Olimme käyneet uimassa ja saunomassa ja kuulleet, kuinka ylimmän kerroksen dj taituroi musalla ilmaan erityisiä tunnelmia. Sumensi, mutta tajusin sen olevan rentoutumista, eikä silkaa liikaa huolta. Koska osaan minä välillä hengittää ja laskea vaatimustasoa. Niin on tehtävä, jotta näkee olennaisimman, turvaa tärkeimmän, löytää uuden väylän.

Olen töissä nyt maanantai- ja keskiviikkoiltaisin. Ja lauantaiaamuisin. Ja se laittaa tietenkin käyntiin sumplimisten vyyhdin. Pojatkin joutuvat metroilemaan useammin, kun mies ei ehdi ihan kotiin saakka, ennen kuin minun pitää jo olla toisaalla. Koko perhe opettelee siis uutta.

Nyt nautin niistä sanoista, kun joku puhuu, että joskus tarvitaan uskallusta, tehdä jotenkin toisin, kuin on yleisesti totuttua. Silti toivon, ettemme ole tyhmänrohkeita. Tuntuu, että tässä on vastaus tällä hetkellä kysymyksiini, kuinka voisin olla enemmän kotona ja silti toimeenkin voisimme tulla. Tunteeni voivat toki olla harhaisia, mutta joskus joku kauan sitten tehty pieni valinta voi olla kullanarvoinen vasta vuosien kuluttua. Kokopäivätyö päiväkodissa voi ehkä odottaa vielä muutamia vuosia?

Sillä kaksi aarrettani ovat pieniä vain hetken. Ja vaikken ehkä ole paras siinä, mitä nyt teen, voisinko silti olla tarpeeksi vahva, vaikka omakin elinikäinen oppiminen on kesken.

Ja nyt minä laitan musiikin soimaan, ja siivoan heidän kotiaan.
Joskus kalapuikkoateria voi pelastaa itkuilta, ja siksi niitä on täksi jännittäväksi päiväksi varalla. Pilkon perunat ja sekoitan niihin oliiviöljyä ja suolaa, paistan puikkojen seuraksi uunissa. Sekoitan kastikkeen jugurtista. Kuorin porkkanoita ja viipaloin kurkkua. Mies saa töistä tultuaan katsoa niiden kanssa vaikka vain tovin telkkaria, ihan sama. Kunhan selviämme hengissä tästä uudesta. Niin, ettei se ole jatkuvaa eloonjäämistaistelua vain, vaan niin, että ehdimme nautiskella, myös nyt kun on tällaisesta kaikkea, pieniä lapsia ja työt silppuna pitkin viikkoa, aamuja-päiviä-iltoja, molemmilla. Ja oikeastaan juuri siksi koska! Myöhemmin on keksittävä jotain ihan muuta.

Kauniita ajatuksia, hyvää ja kaunista. Voimia, riitämme tällaisina. (Haluan uskoa.)

***

Pentu ei ole meidän, ensimmäisen kuvan, mutta kylässä Hän kävi.
Sydämenvaltaajia tuollaiset suloiset. Olemus, kun hömpsivät ulkona, eivätkä vielä aina muista, että kävellä oli tarkoitus vaikka. Jäävät istumaan, heiluttamaan häntää, nuuhkimaan. Nappaavat suuhun söpertämään ja silittämään jääneen rouvan kaulahuivin. Nukkuvat paljon ja sitten säntäävät pallon perään tai katsomaan, mitä ihmettä lapset patjalla hyppiessään tekevätkään.

Olemme nauttineet syyslomasta, vaikka sitä olikin vain kaksi päivää tarjolla.
Tai neljä esikoisesta, kun laskuissa on lauantai ja sunnutainkin mukana.

Hyvää viikonloppua. Lämmintä ylle, koleaa, kohta kaipaillaan jo toppavaatteita.
Mukavia ajatuksia.

Ei oo kisa

Tänään, kun haen pojat eskarista, he laskettelevat juosten hiekkatietä alas, ja heitä naurattaa, kunnes toinen tajuaa, että jompi kumpi on ensimmäisenä alhaalla. "Ei oo kisa", huutaa alakynnessä oleva, ja mietin, tajuavatko he koskaan, että niin sen kannattaisi miltei aina olla. Pelit on pelejä joo ja pitää osata voittaa ja hävitä, mutta paremmaksi muuttuisi maailma, jos ei koko ajan kilpailla.

Siinä on valtava läksy opeteltavana. Minä en ole parempi tai huonompi, olen vain itseni, valintoineni, sattumineni, kaikkineni.

***
Aamulla olen käynyt kavelyllä jo ennen kuin pojat ovat heränneet. Valmistanut aamiaiset ja käynyt suihkussa. Päivän vaatteet on laitettuina pinoissa, voisin olla tehokas ja olisimme jo ennen ysiä kuopuksenkin kanssa puistossa. Mies vie esikoisen eskariinsa ajoissa, heillä on siellä yhteistä ohjelmaa luvassa.

Mutta kuopus sanoo, ettei vielä jaksa, luetaanko äiti joku kirja? Mietin, kuinka moni antaisi mitä tahansa, jos saisi aamiaisen jälkeen kömpiä takas peiton alle lukemaan satuja. Ja minä sanon, että luetaan vaikka monta. Olen yli laitojen kiitollinen tästä osasta ja tiedän, että meidän päiväämme mahtuu silti vielä vaikka mitä kaikkea.

Vaikkei sekään ole kisa. Joutenolo tai tehokkuus.
Siinä osin koko jutun vaikeus ja hupaisuus.

Hyvää viikonloppua!

Selvästi tullut jo tavaksi, että pojat kattaa penkin sohvapöydäksi ja sitten katsomme elokuvan. Perjantai sopii hyvin päiväksi. Silloin on namipäiväkin, ja saadaan siis suklaatakin. Tänään Saariston lapset oli niin jännittävä, että kuopus meni välillä kulman taa, ja lopulta sinne nukahtikin. Jaksaa siis varmasti tänään valvoa seurana myöhälle saakka...

Toivottavasti kaikki on turvassa. Ulkona hurja ilma. Tuntuu, että tuuli tulee ihan juuri täydellä voimalla läpi ikkunasta. Onneksi en ole laivalla. Iltapalaksi eilisiä tähteitä ja koitamme paistaa pitsoja pannulla.

Esikoisen uusi päiväkoti tulee uniini ja on ihanan inspiroiva. Kunpa kaikki päiväkotien työntekijät jaksaisivat muistaa, kuinka täynnä mahdollisuuksia ovat talot, jotka ovat täynnä lapsia. (En väitä, ettäkö se työ aina olisi vain kivaa ja helppoa - totisesti siinäkin on kivikkonsa.) Kuopus on oppinut ottamaan vauhtia keinussa ja näyttää kuvissa minulta lapsena. Esikoinen oli tänään eskarissa "keltaisella" ja minä napisin hänelle, vaikka niin taitava äiti yritin muka olla.

Mutta nyt omien luo. Aikainen nousu aamulla, mutta niin sen nyt kuuluu olla.
Voikaa hyvin, ajatelkaa myös mukavia.

Palstaani ette (ehkä) saa

Viikonloppuna istuin teekupin kanssa palstalla. Huokailin, että mitä oikein tekisin, kun en ole mitään tehnyt pitkään aikaan. Pelkäsin, että ystävältä tulee surullinen viesti, sillä viime vuonna tuli, kun olin samanlaisissa asioissa pellolla. Syyshommia, maankääntöä ja sen sellaista tai mitä sitä pitäisikään olla tapana.

Päätin kaivaa ne pienet viljelystilkut jotka on olemassa esiin heinikosta, ja nyppitä rikkaruohoista. Sameettiruusuja oli yhä paljon, ja ne ovat pitäneet huolen, ettei länttimme näytä ihan holtittomalta.

Ja kävi niinkuin aina. Kun käyn repimään kaksin käsin heinää ja saan jonkun kulman näyttämään hoidetummalta, tulee hyvä olo ja koko palsta näyttää paremmalta - kuin mitä se oikeasti on. Kun pitkän ajan jälkeen alkoi tympimään, istuin siis teelle. Ja mietin, enkö enää ensi kesänä muka halua tänne.

Yhtenä elokuun lopun kertana, kun olin taas itsekseni palstalla mustaherukoita pomimassa, eräs rouva pysähtyi palstani kohdalla ja ihasteli ääneen, "kuinka kjaunista sinulla on! Ihjania keltaisia kukkia. Niin kaunista." Niinkö, taisin kysyä ja jatkoin, että yleensä ihmiset vain harmittelevat umpeen kasvanutta polkua palstan takarajalla. Ja onhan minulla valtavasti tätä heinikkoa... "Mjehilaiset tarvitsevat hjeinaa!"

Ai että. Kiitin kovasti rouvaa kauniista sanoistaan ja siitä, kuinka hyvälle mielelle niistä tulinkaan. Juttelimme pitkään paikasta, jossa oli rouvan mielestä erittäin hyvä ja puhdas aura. Auroista en tiedä, mutta kieltämättä aina hiipii mieleen rauha. Kun kuuntelee tuulta ja puiden lehtien kahinoita. Ja ilma tuntuu raikkaalta. Ja ajatukset kantavat mieleen mukavia. Aina silloinkin edes toviksi, kun rikkaruohot on lannistaa ja harmittaa, ettei miestä tai poikia sinne millään seuraksi saa.

Niin että harkitsen sittenkin vielä kaksi kertaa, ennen kuin luovun tiluksesta. Setlementtiyhdistys on kunnostanut lähellä olevaa talliakin, ja ensi kesänä palstan naapuripellolla kuljeksii taas hevosia ja oliko se myös lampaita! Yhden kesäkurpitsan sain kotiinviemisiksi tältäkin reissulta, maa-artisokat saavat tänäkin vuonna talvehtia maassa. Nostan ne taas vasta keväällä, kun vielä odotellaan uusia perunoita ja muita uuden kauden juttuja.

Ja nyt muistin juuri, että minun piti googlettaa, kuinka noilla samettiruusuilla voisi värjätä lankoja, jos niistä vaikka olisi vielä sellaista iloa, etten olisi ihan pelkkä mehiläisheinänkasvattaja.