sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kohtaamisia











Lokakuu on tuonut hyvää. Ensin yhden ystävän maailmalta Suomessa käymään ja sitten toisen. Nautin heidän seurastaan. Siitäkin, että kalenterissa on tyhjää tilaa ja voin antaa päivieni ja pääni täyttyä ystävien tapaamisesta. Toviksi, sitten he taas lentävät omiin maihinsa ja seuraavaan kertaan on liian pitkä aika.

He tuntevat minut kaukaa ja sen ajan, johon minulla on tapana olla kallella. Voisin sanoa rakastavani vanhojen muistelua, vaikka rakkaus onkin kovin voimakas sana. Tätäkin hetkeä kannan, mutta tulevaisuus, silkka huominenkin on kovin kaukana. En tiedä olenko ollut sellainen aina vai onko tämä tapani vanheta.

Perjantaina tiesin, että minun on hyvä kaivaa maata. Hain pellolta viimeiset porkkanat ja syksy on jo niin vahva. Levotonkin olisin saattanut olla, ja siksi tiesin, ettei ulkoilu sitä ainakaan pahenna. Kukkia en löytänyt, ruskan rippeet vain loistona. Illalla sain juhlia yksivuotiasta ja teini-ikäistä siskoansa. Muistella, kuinka itse täytin kerran 16.6. kuusitoista. Yhdet ikimuistoisimmista syntymäpäivistäni ikinä, vaikka on sellaisia ollut myös muita. Kenenkään ei tarvitse jaksaa kuunnella äänneen, mitä silloin ja kuinka. Mutta minä jaksan. Oi aloitan mistä haluan ja jatkan, kunnes huomaan ajattelevani jo ihan muuta, muita.

Sunnuntaina ajattelin taas, että metsän ja meren minä haluan nähdä. Ulkona on hyvä tuulettaa päätä. Hopeiset kynnet voisin uittaa kylmässä meressä ja vielä sielä ehkä olisi värikkäitä lehtiä. Tiedän, että sen kaiken katselu tekee salaa hyvää myös lapsille. Kuopuksen saan mukaan, esikoisella on miehen kanssa jalkapalloilunsa.

Pakkaamme eväät ja ajattelen lentokonetta, joka vie toisia kauas toisten luota, mutta onneksi olen saanut tavata. Enkä ole niin lohduton, kuin joskus nuorempana. Voi niitä itkuja. Se oli hulluna sattuvaa kipua. Jonka vuoksi ulkomailla asuminen ei ehkä ole ihan minua, vaikka olen saanut siten korvaamattomia kokemuksia. Olen niin huono niissä lähdöissä ja kaipuu kotiin - vaikka sellainen olisi sielläkin - on liian suurta.

Kuumaa juomaa mukissa, kun olemme kiertäneet niemen kärjen ja katselleet horisontteja, ajattelen:
Kiitos, kun joit kanssani teetä aamuun saakka. Kun olin nuori ja moni asia oli vasta alullansa. Kiitos, kun katsoit silmiin ja juttelit monenlaista, monena yönä, aamuna, päivänä, iltana. Kerroit, että olen sinulle erityinen. En ikinä unohda kauniita sanoja, runoja, lauluja, joita valitsit minulle. Tai unohdan tietysti, olen jo unohtanut paljon siitä kaikesta, mutta siitäkin kiitän, sillä siitä tiedän, että niitä oli paljon ja ne kantavat minua yhä ja aina. Koskaan et satuttanut millään tavalla. Annoit minun tuntea sinua. Myös sellaista, mitä muut eivät ehkä, vaikka olitkin tuttu ja avoin ja mitä kaikkea. Sellaiset asiat ovat mittaamattoman arvokkaita. Olisipa kaikilla nuorilla sellaisia kokemuksia kasvunsa tukena.

Tunnen kyyneleet ja itken, mietin olenko siis surullinen. Kuopus köllöttää pää sylissäni pilvipeittoon kääriytyneenä. En, olen valtavan kiitollinen ja onnellinen. Päätän sanoa sen ääneenkin ja sitten meitä jo kohta naurattaa yhdessä. Olemme jo seuraavassa hetkessä. Poikani pyytää minua laulamaan känkkäränkkää ja teen sen monta kertaa, vaikkei se olekaan mikään minun lempilauluista. Kun alkaa tulla kylmä, lähdemme kotia.
***
Haluan juuri tätä kaikkea, mitä minulla on.
Tiedän, että liian monella läheiselläkin on liiaksi vastoinkäymisiä, ja tuntuu kurjalta, etteivät he voi sanoa samalla tavalla. Ja se syö toki myös minun iloa, mutta kokonaan en voi murtua. Jos on nautinnon arvoista käsillä, sen täytyy antaa kuulua. Sen äärellä on hyvä kiittää ja pysähtyä. Nähdä, iloita, tanssia. Juoda sidukka sen kunniaksi, jos sellaista on tarjolla. Laittaa hyvä biisi soimaan ja tarjota ystäville lämmin ruoka ja kakkua.

Haluan lapsien sotkut kotiin ja kinastella välillä rajoista.
Haluan liian vähän "omaa aikaa" ja kropan, jota ei ehdi enää treenata parhaimmillensa.
Liian vähän rahaa ja tilaakin voin ottaa ja mitä kaikkea.
Kuljen toisten vanhoissa vaatteissa ja niissä, joiden ostosta on kymmenen vuotta.
Jos se on se hinta siitä, että minulla on tämä ihana perhe, tuo erikoinen mies ja kaksi ihanaa lasta. Tiedän, että moni antaisi mitä tahansa saavuttaakseen oman onnensa. Tuollaiset yllä on ihan pietä ja alkua.

Tänä viikonloppuna olin onnellinen, mitä sä luulit. (Siitä biisistä, tiedättekö, tuo kohta soi usein mun päässä.) Toivon hyvää viikkoa. Nähdään se kaunis, jota on jo olemassa.

2 kommenttia:

Heidi kirjoitti...

Kirjoitat niin nappiin joka kerran ja sydämestäsi (voisi olla minun tekstini, jos osaisin ja uskaltaisin kirjoittaa noin syvältä). Teidän elämä kuulostaa juuri niin onnen täyttämältä, minunkin mittapuussani. Hyvien asioiden ympäröimältä.

Minä palaan huomenna töihin, kolmen ja puolen vuoden "tauon" jälkeen. Olen monet itkut itkenyt sinne paluusta, nyt on niin lähellä että enää jännittää. Teen niin lyhyttä päivää kuin laki antaa tehdä. Ja arvostan sitä aikaa mikä jää, enemmän niitä kymppejä.

Mukavia syyspäiviä!

maijja kirjoitti...

Kaunista sanaa ystävyydestä!

Minä, myös menneeseen kallellaan, katson sinun kallioitasi, että jopas se on syksy sinnekin ehtinyt. Mutta meillä täällä pohjoisessa on tuuli jo ravistanut puut alastomiksi.

Mukavaa viikkoa sinä ja perhe!