Kirkon ja seurakuntammekin toiminnasta voisin sanoa monta sanaa, mutten sano. Sen sanon, etten ole eronnut kirkosta. Erota toki voisin, sillä ajatteln toisin. Mutta sitten taas mietin, että olen syntynyt ja kasvanut ja itse ajatukseni muokannut kaiken sen tradition keskellä, joita kirkkokin ja sukuni ja erinäiset ympäristöni ovat minulle tarjonneet. Evankelisluterilaisen kirkon erinäiset perinteet ovat olleet minulle aina olemassa. Miksi minun pitäisi poistua mietteineni, on se minunkin kirkkoni.
Ehkä siksi, etten usko tarpeeksi. En ajatellut koskaan tätä äänen sanovani, enkä sanonutkaan, kirjoitan vaan. Haluan pitää vain hyväksi kokemani.
Sanoin, etten sano montaa sanaa ja sanoin kuitenkin jo liiaksi.
Tänään olimme yhdessä seurakuntamme mahdollistamassa tapahtumassa. Olemme käyneet monena kesänä poikien kanssa. Lapsiperheiden rantapäivillä Merihiekassa. Maisema on ihana. Pyörämatkan päässä, erillään kaikesta. Linnunlaulua, aaltojen kohinaa ja puheen sorinaa. Grillasimme soijanakkoja ja myöhemmin saimme paistaa lettujakin nuotiossa. Saunoimme ja uimme meressä. Rakensimme hiekkalinnaa ihan rantaviivassa ja katsoimme, kuinka vallihaudat täyttyivät vedellä.
Tapasimme esikoisen vanhat ja kuopuksen ehkä tulevat kerhonohjaajat. Heillä oli aikaa vaihtaa kuulumisia ja tuli olo, että ymmärsivät minua ja meidän valintoja. Saa nähdä kuinka käy elokuussa.
Nyt juuri ei huoleta. Asioilla on tapana asettua. Tai sitten voi tehdä uusia muutoksia. Minä ja pojat sanoimme monta kertaa toisillemme tänäänkin, että ihanaa olla täällä teidän kanssa. Ja kesälomalla. Sitä ei meiltä kukaan pois ota. Heitimme löylyjä, istuimme vieretyksin kivellä, suunnistimme joukkueena, juoksimme paljain varpain kilpaa hiekalla... Minusta tuntuu, että pojat arvostavat kotona oloa enemmän nyt, kun tietävät mitä muutakin voi olla. Ei sillä, että päiväkoti olisi heille ollut mitään piinaa ja rangaistusta, mutta meidän kiireettömät aamut ja kodin vapaus ovat osa heidänkin luontoa...
Meille sopivia palasia seurakunnan tarjonnasta. Niitä, jotka palvelevat meidän arkea, arvoja ja elämäntapoja. Uskaltakootkin hyväksikäyttää lasteni herkkyytä ja avomielisyyttä tai istuttaa heihin ahdasmielisiä näkemyksiä tai jotakin yhtä oikeaa totuuttaa, niin kavahdan kunnolla. Pelotellakaan ei saa, sillä mitään todellisia kauhuja pelottavampaa ei heille tarvitse olla olemassa.
Elämä on paljon ihmeellisempi ja monisyisempi kuin yksikään oppi. Siitä olen kirkon kanssa samaa mieltä,että ihmisistä tärkein on lapsi. Muttei vanhus, aikuinen tai nuori ole yhtään huonompi.
En muuten pidä rusinoista pullassa. Nypin ne pois häiritsemästä, ja syön vain sitä hyvää ja pehmoista.
4 kommenttia:
Hei! Ensi kertaa kommentoin, mutta tämä kirjoitus oli varsin koskettava. Olen kanssasi samaa mieltä kirkosta ja sen toiminnasta ja omasta suhteestani siihen.
Kiitos myös tunnelmaa henkivistä kuvista.
Kauniita kuvia! Ja sinulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia kuin minullakin.
Jos usko ja kirkkoon kuuluminen tarkoittaa ahdasmielisyyttä, suvaitsemattomuutta ja yhtä totuutta, en minäkään halua kuulua sellaiseen, saati että haluaisin lasteni kuuluvan!
Mutta toisaalta sinun laillasi arvostan traditiota, juuria, yhteisöön kuulumista, ja sitä kirkko(kin) voi parhaimmillaan tarjota. Hyviä arvoja, luonnon ja toisen ihmisen kunnioittamista, itsensä ja toisten arvostamista.
Olen pohtinut, onko kirkon tapahtumiin osallistuminen lasten "aivopesua". Pitäisikö odottaa, että he ovat niin isoja, että voivat päättää itse, mihin uskovat ja osallistuvat. Mekin olemme käyneet seurakunnan kerhossa ja retkillä, joskus kirkossakin muutamia kertoja vuodessa ja lisäksi iltarukous on tullut rauhoittavaksi tavaksi.
Minua helpotti pohdinnoissani pieni lehtinen, jonka sain seurakunnasta muistaakseni ristiäisten yhteydessä. Siinä puhutaan siitä, että lapsella on oikeus pyhään. Asioita ei tuotu lehtisessä esille yhtenä totuutena, vaan kysellen ja pohdiskellen. Siksi minun itsenikin oli helpompi olla samaa mieltä siitä, että lapselle tulee tarjota mahdollisuutta pyhän kokemiseen. Jos sen sulkee täysin pois lapsen kokemusmaailmasta, eikös sekin ole manipulaatiota?
Tällaisiin päätelmiin olen siis itse tullut asiassa, jota postauksessasi käsittelet. Mielenkiintoinen ja vaikea aihe!
Hevaalta päivää, kiva että kommentoit. Jotenkin tämä aihepiiri on vain tullut jätettyä kokonaan pois. Koska on monelle niin tärkeä ja sitä kautta tulenarka. Kuin pulloruokinta tai sektio joillekin. Joku loukkaantuu, pahoittaa mielensä, suuttuu...
Jonna, juuri tuon kanssa olen painiskellut, ja paini jatkuu, että onko seurakunnan tilaisuuksiin vieminen jo aivopesua. Toisaalta onko sekin, jos ei vie. Omaa sisäistä huolestujaani olen rauhoitellut sillä, että tärkeintä on, kuinka itse kotona suhtaudumme, minkä mallin annamme, ja nyt tämän ikäisten kanssa, kuinka aiheista keskustelemme, jos ja kun kysymyksiä lapsille herää! Vaikeaa... Kiitos kommentista, tuntuu hyvältä kuullaa, että muitakin pohdituttaa sama asia.
Seurakunnilla on monia hienoja toimintamuotoja eri ikäisille ihmisille, mutta aivopesua tai manipulaatiota en ole joutunut koskaan kohtaamaan. Onneksi; en itsekään osallistuisi sellaiseen toimintaan.
Jos manipulaation pelossa odottaisi lastensa olevan niin isoja, että he voisivat itse päättää mihin heitä kasvatetaan, ei heille kai voisi soittaa musiikkia (jottei vaikutettaisi heidän musiikkimakuunsa), ei viedä liikuntaharrastuksiin, ei mihinkään. Ja lopulta: mitä pahaa siinä olisi, jos lapsi oppisi jo lapsesta turvaamaan Jeesukseen? Miksi kirkko saisi kyllä järjestää kaikkea mukavaa toimintaa, mutta ei kertoa siitä, miksi se on olemassa? Eikö olisi sama asia, että yritys ei saisi esitellä omaa myyntituotettaan? Luottavaisin mielin siis veisin lapseni vast'edeskin kirkon moninaiseen toimintaan.. :)
Lähetä kommentti