Hyvää juhannusta!

Haluaisin olla nyt mökillä. Kuulla, kuinka koivut kahisevat, käydä saunassa ja uimassa. Vihtoa. Syödä mitä tahansa, mutta ehkä myös uusia perunoita ja mansikkakakkua. Kaikki viipyilisi ympärillä. Puiden oksien varjot lautaseinillä, hyttyset inisemässä, katseet järvellä. Nukkua vintillä, saunakamarissa, kuistilla tai tuvassa. Tai jossakin muussa sopivassa nurkassa. Sisällä tai ulkona. Nähdä, kuinka yö vaihtuu aamuksi lennossa. Kuunnella Nokinenää radiosta. Olla lähellä heitä, joiden kanssa juhannuksina on ollut tapana olla.

Mutta tänä vuonna ollaan kaupungissa. Jossakin se näkyy, että olen nyt vailla tuloja. Onneksi täälläkin voi tehdä useita edellämainituista. Ja toisaalta paljon muuta, kuten vihdoin käydä tapaamassa ukkiani dementiakodissa. Se oli jännittävää ja palkitsevaa. "Äiti muistatko, kun kerroit, että sulla on ukkia ikävä", kuopus kysyi matkalla. Muistan, minulla on usein, monia.

Kesä on rakas ja siksi voisin kuvitella juhlivani juhannusta paljon isommin kuin joulua. Mutta liian vaikeaa ja väkinäistä se ei saa olla. Aurinkokin tuli esiin, joten nyt on helppoa huokaista. Ihanaa, kun ei tarvitse odottaa, haaveilla tai unelmoida vaan kesä on oikeasti tässä. Nautin erityisesti valosta, lämpöäkin jos saan sopivasti, niin sehän on ihan huippua.

Otin lätyn ulos uunista. Kakuksi sitä ei voi kutsua, mutta luulen, että kun laitamme siihen kermaa ja mansikoita, siitä tulee ihan kelvollista juhannusherkkua.

Halataan rakkaitamme kun voimme. Se on juhannus nyt, nauttikaamme.