Elämä on liikutuksen arvoinen

Viime viikko oli hyvä. Nyt kun olen jo unohtanut sen, että minua myös painoi ja hiersi.

Mikä vain sää käy, kunhan on kesä. ( Sanoikohan Isoinpapu näin ihan samoilla sanoilla?) Ja loma ja omat seurana. Käytiin kesäperhekerhossakin muistelemassa vanhoja aikoja. Tapasimme tuttuja. Nautin niin poikien touhujen katselusta. He ovat niin omanlaisiansa. Piirtävät kymmeniä piirustuksia päivässä. Kerhossakin, vaikka olisi ollut mitä muuta tarjolla kysyivät kainosti ohjaajilta saisivatko lisää paperia. Ja heillä on paljon juttuja kerrottavana, eikä haittaa, vaikka kuulijat olisivat ennestään vieraampia.

Kesken piiri pieni pyöriiden ja rilluma rei laulujen siellä laulettiin leijoista. Melodia oli kaunis ja yhtäkkiä en voinutkaan muuta kuin nielaista. Kyyneleet valui jo poskilla ja piti hiippailla hakemaan nenäliina.

Mietin mitä muut mahtoivat ajatella ja että mitä vastaan, jos joku sattuisi kysymään, onko kaikki ihan kunnossa. On varmaankin tavallansa, minulla vain on tapana paitsi nauraa ja hymyillä, myös mietiskellä ja itkeä. Enkä usein itsekään tiedä, itkenkö niitä asioita, jotka ovat hyvin vai niitä jotka ovat huonosti. Minulla tai toisella. Kiitollisuutta vai kaipuuta, pikkuisia asioita vai suuria.

Olen lukenut, että kyynelten on hyvä antaa tulla, jos ne ovat tuloillansa, myös julkisilla paikoilla. Ihan aina ei jaksa, sillä itku herättää joskus väsyttävän paljon kummastusta ja puolityhjästä ilmaantuneesta tirauksesta voikin paisua vuosisadan vollotus vahingossa.

Mutta jos ei koskaan itkisi, millaista se olisi. Olen ennenkin todennut, että vastakohta sille, että juuri mikään ei tunnu miltään on se, että miltei kaikki tuntuu joltain. Sellaisia ovat minun päiväni.

Siksi itkin siellä sohvalla. Niin paljon tärkeää, hyvää ja kaunista on olemassa. Myös niin paljon suruja, huolia ja murheita, sillä kenenkään elämä ei ole vaahtokarkkia. Elämä kaikkinensa on vähintäänkin liikutuksen arvoista.