Seitsemän kertaa sitsemän

Pojat nukkuvat. Jokin tai jotkin pöpöt pyörivät meillä. Yksi oksentanut parina yönä, toinen yskii ja räkä valuu. Oma olo ei ole terve, muttei vielä mikään lyönyt petiin kuitenkaan.
Olen harrastanut pyykkitupaa. Joku varauslistanlukija saattaa hämmästellä, mistä meillä riittää pyykkiä päivä tolkulla. Teki mieli kirjoittaa listaan, että "vatsatautia ja rikkinäinen pesukone kotona", mutta antaa olla. Pelästyvät vielä, spitaalia.

Olen kirjoittanut blogia kolme ja puoli vuotta. Olen elmäni aikana ylipäänsä kirjoittanut paljon paljon enemmän varmasti, kuin lukenut. Päiväkirjoja, kirjeitä ja sitten tälläisiä blogitekstejä. Blogatessa yhdistyy moni mieluinen asia. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, asioiden muisteleminen, koti, perhe, muut tärkeät ja rakkaat... Koulussa kirjoitettiin aineita. Muistan, että sain hyviä numeroita. Ja kasilla tuli kerran lukko. Istuin (kylmssä) saunassa ja itkin, kun en saanut mistään otsikosta mitään kirjoitettua. Sitten äiti neuvoi kirjoittamaan siitä. Opettaja ymmärsi. Kirjoitti vastineeksi kirjeen ja liimasi kissatarran, mikä oli persoonallinen ja henkilökohtainen ele häneltä, se oli perusyläasteella silloin poikkeuksellista.

Pidän itseäni keskivertona monella tapaa, tavallisena. Äiti on kertonut, että lapsena opin asioita kirjojen keskivertoikien mukaan. Olin varmaan tosi "käyrillä". Koulussa en ollut paras tai huonoin ehkä missään. Pidin ja pidän monesta, vaikken missään loista. En ole ruma, enkä kaunis. En lihava, enkä laiha. Perus. (Mutten Soini!) Peruskoulun jälkeen menin lukioon. Sitten opiskelin ammatin. Ja vielä menin miehen kanssa naimisiin ja sain kaksi lasta. Kuinka keskiarvoa.

En silti pidä elämääni tylsänä tai ennalta arvattavana. Haluaisin elää hyväkuntoiseksi vanhukseksi, ties vaikka viettää 100 -vuotisjuhlani. Olen kuitenkin pelännyt kuolemista koko ikäni. Sitä, että kaikki jää kesken. En mielelläni nuku selälläni. Seitsemänvuotiaana, kun opettaja koulussa luki Veljeni Leijonamielen, makasin iltaisin sängyssäni kauhuissani, ja pelkäsin, että olisin pian arkussa. Tai joku rakkaani. Sitten jätin yölampun palamaan ja menin kyljelleni kippuraan ja keskityin ajattelemaan jotain kivaa, kuten sitä, etten vielä kuolisikaan.

Jos peloista on jotain hyötyä, niin se, että näkee hyvää ja kaunista jokaisessa päivässä. On ihanaa saada olla olemassa ja kokemassa jotain ihan todellista. Vaikka sain "vain" kaksi lasta, he ja mieheni ovat rikastuttaneet elämääni tavalla, josta en ikinä saa kiitetyksi kylliksi. Jos mitään kovasti lapsena toivoin, niin sitä että joskus olisin vaimo ja äiti.

Kouluakin olen aina leikkinyt, halunnut olla opettaja. Nyt olen töissä osa-aikaisesti lapsia hoitamassa, heidän vanhempiensa käydessä treenaamassa. Yhtenä päivänä pidin itkevää kolmikuista sylissä. Hänen äitinsä tulisi pian, oli vain suihkussa vielä. Vajaa kolmevuotias tyttö piti nukkea sylissä samalla tavalla kuin minä vauvaa. Tuli viereeni ja hytkytteli ja heijaili nukkea. Katsoi minusta mallia. Hyräili, kun kuuli minun laulavan vauvalle, ettei ole mitään hätää, äitikin tulee ihan kohta. Olin tosi onnellinen ja tunsin tekeväni hyvin sisältörikasta ja tärkeää työtä.

En tiedä, kuinka tulen "isona" toimeen ihmisten kanssa, jotka ovat saavuttaneet minua enemmän. Jos he pitävät itseään sitä kautta muita parempina. Pitäisi kai (heidän silmissään) itsekin olla ensin tohtori ja lehtori, sivistynyt ja kirjanoppinut, jotta voisi jutustella vain kepeästi ja ottaa rennosti ja olla arvostelematta alati. Voisi minua moni asia vielä kiinnostaa, mutta tavallaan olen tosi kunnianhimottomassa tilassa nykyään. Vähempikin riittää, se mitä minulla jo on, se mitä olen jo saanut. Tässäkin on kylliksi sulateltavaa yhden ihmisen kuitenkin lyhyeen elämään. Vaikka saisi sen sata vuotta.

Sotkuisessakin kodissa voi syttyä kirkkaita ajatuksia, kuten se, että lasten kanssa oleminen tulee kaiketi olemaan minulle tärkeää aina. Sijaisvanhemmuus kiehtoisi, se voisi olla minun "tohtorinhattuni", mutten ole varma vielä, sillä se ei todellakaan ole yhden ihmisen projekti. Vahvasti myös yhtenä päivänä mietin, etteivät pojat ehkä tarvitsekaan kokopäiväpaikkoja päiväkodista ensi elokuussa. Ehkä voimme järjestellä elämää niin, että voin olla paljon kotona. Vaikka he ovat "isoja", eikä kotihoitoa enää tueta.

Olen kiitollinen, jos sellaiset järjestelyt ovat mahdollisia, mutta on minulla myös varasuunnitelmia. Se ammatti, joka tuli nuorena hankittua, saatua. Minulla on yhä kovin lapsekas käsitys rahasta. Mies varmasti huokailee mielessään syvään, kun minä yhtäaikaa intoilen jääväni kotiin. Ja kuitenkin haaveilen perheen yhteisestä junamatkasta, ostelen luomuruokia, käyn välillä kahviloissa...

Josta tulikin mieleen, että olen tänä talvena syönyt paljon vaikkapa salaattia. Pariin aiempaan talveen verrattuna. Joka kerta kirpaisee, jos ostan espanjalaisia tomaatteja vaikka. Miksi sitten olen ostanut? Tai tavallisia pähkinöitä ja suklaata, hirveitä rosvoja me täällä länsimaissa, ajattelen, ja kuitenkin niitä on siellä ostoskorissa. Laktoosi-intoleranssinikin otin todesta vasta, kun sitä epäiltiin olevan myös pojalla. Luomumaitotuotteet olivat ennen ihan vakioita, nyt luomuna saa vain kevytmaitoa ja juustoa...

Syntilistalle kun lähdin niin kerrottakoon myös, että olen puhelinmyyjien lempiasiakas. Minulle on saatu myytyä paitsi erilaisten lehtien lyhyitä tilauksia, myös pikkuhousuja, kirjakerhoa, vitamiineja, karvaleikkureita, puhelinliittymiä ja vakuutuksia. Todella noloa minusta.

Näin viime yönä todella pahaa unta ja toivon, että paranemme kaikki pian ja ihana arkirytmi palaa ennalleen. Kun ollaan paljon sisällä ja valvotaan yöllä ja mietitään kuka milloinkin voi olla töissä ja mitä kaikkea pitää perua tautien takia... Ihan pientä maailman suurten murheiden rinnalla, mutta jo vain huomaan ajattelevani, että raskasta.

Nyt käymään taas siellä pesutuvassa. Siinä hirveän paljon yli seitsemän asiaa minusta.