Lähellä

Joulukuu on mennyt nopeasti, niin kuin joulukuilla on tapana. Aikuisista. Pojat ei ehdi saada tarpeeksensa, vaikka aloitettiin tänä vuonnakin jo marraskuussa joululaulujen laulaminen, joulukirjojen lukeminen, joulukoristeiden ja -elokuvien katseleminen... Loppiaisena kauhistuvat, en kai vielä siivoa kaikkea pois. Koko vuodeksi.

Lunta on valtavasti. Minulla on lumipestyt farkut, viimeksi oli yhdeksänvuotiaana. Siitä on todella pitkä aika. Mutta sitä on tosi hauska muistella. Nojaan usein taaksepäin ja tähän hetkeen, tulevaisuus, huominenkin on minulle ihan kaukana.

Ajattelen, että olen jo aika vanha. Sitten menen poikien kanssa 90-vuotiaalle ukille ja olenkin tosi nuori. Bussipysäkillä toinen vanhus kävelee kädet rukousasennossa edes takaisin, ja ehdin miettiä, onko hän kipakka. Sitten hän pysähtyy ja katsoo valoisasti hymyillen poikiani penkillä. Sanoo, "he ovat hyviä ihmisiä. Se näkyy heistä." Ja minulle hän sanoo, että olen niin nuori. Meinaan sanoa, että ei, olen jo ihan vanha, mutta tajuan, ettei iästä siinä tilanteessa kannata keskustella sillä tavalla. Sitä paitsi pipo syvällä otsalla, toppahousut ja huopikkaat jalassa, saatan hyvinkin näyttää rouvasta lapselta. Sanonkin: "Kiitos kauniista sanoista."

Kylmä ja lumi ovat saaneet joulukuun tuntumaan oikealta talvelta. Miten ihmemaa onkaan ulkona. Tuttu maisema näyttää niin toiselta vuodenaikojen vaihdellessa. Ihan vastahan tuli lehdet, oli kuuma, putosi lehdet ja nyt lunta.

Myyjäistuotteemme ovat huvenneet ikkunalaudalta. Kiitän "asiakkaitamme" sydämeni pohjasta. Kun joskus istun eurooppalaisen kaupungin keskustassa, ajattelen teitä ja kuinka olitte mahdollistamassa perheemme yhden unelman toteutumista. Olen paketoinut siis postipaketteja, en niinkään lahjoja. Jälkimmäisiä ei kauheasti kenellekään siis tänä(kään) vuonna annella. Enemmän kuitenkin varmaan, kuin Afrikkalaiseen kylään hankitaan vuodessa tavaroita. Kaikki on niin suhteellista. Pojille olen ostanut nahkarukkaset ja mies 20-luvun elokuvia. Matsiasut on tekeillä, saa nähdä ehdinkö ne loppuun saakka ommella. Joulukalenterista piti tänä vuonna tulla junaradanpalasia, mutta esikoinen sanoi muutaman aamun jälkeen, että tuleeko sieltä aina samoja. Yllätyksellisyys toteutui siis paremmin, kun tulikin esimerkiksi pipareita ja pähkinöitä vaihdellen ja rataosastoa sitten huomenna enemmän kerralla.

Aatto on yhden yön kuluttua. Olin toivonut, että ehditään käydä ukin luona, vaihtaa sänkyihin lakanat, leipoa piparkakkuja. Nyt pojat nukkuvat kylvenneinä puhtaissa. Ja tiedän, että kuusi ukin luona on poikien koristelema. Meidän uuni on hajalla, mutta piparkakutkin saatiin leivottua juurikin siellä ukin luona. "Äiti sinähän ehdit kaiken, mitä oli suunnitelmissa", esikoinen toteaa iloisena. Niinpä, hän ei huomaa, että lista oli kovin suppea ja lyhyt tänä vuonna.

Alkuviikon jompi kumpi ilta oltiin vähän siivottu ja kuusi oli saanut valonsa. Istuttiin poikien kanssa sohvalla ja katsottiin Viirun ja Pesosen joulupuuhia. Sitä ennen kuunneltiin joululauluja ja puuhailtiin mukavia. Tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Kysyin mieheltä, voisiko tämä olla sitä joulua.

Joulu on viimeistään huomenna. Ja toivon sinulle hyvää sellaista: voimia, rauhaa, valoa ja iloa. Olitpa sitten millä mielin tahansa.

Kiitos, kun käyt lukemassa. Sinun vuoksesi myös blogi eikä vain päiväkirjoja.

PS: Joulukorttiemme, kolmanneksi alimmassa kuvassa, maalaus tuli näistä (klik) muistoista. Minä niin tiesin jo blogia aloittaessani, että taltioituneista hetkistä tulee tärkeitä aarteitani. Pojat ovat kasvaneet isommiksi, mutta yhä ovat rakkaimpiani. Tänäkin jouluna onneni, että minulla on mies ja nämä kaksi.