Ihania muistoja

Uusi arki jännittää minua todella. Työpaikan kanssa on säätöjä ja poikien alku päiväkodissa... Välillä tuntuu, kuin sydän sykkisi aivan väärää rytmiä ja muistelen tuntuiko silloin tältä, kun elämässä viimeksi oli oikeaa stressiä. Blogia en ole kyennyt päivittämään, kun en joko löydä aikaa tai sitten en osaa valita mistä aloittaa, mitä sanoja naputella. Mutta on ollut ihania päiviä, monia.

Viime torstaina kävimme vaihteeksi ilman pyöriä päiväkodilla ja leikkipuistossa. Kotiin lähdön hetkellä kuopus sanoi, ettei jaksa kävellä kotiin.
-Ei se mitään, voidaan me istua tuohon portaalle odottamaan, että meille kasvaa variksen siivet, ja sitten lennetään - sanoin.
Sitten puhelimme kaikkea muuta ja puimme ja teimme lähtöä. Pihalla vielä juttelimme puiston ohjaajien kanssa ja sitten olimme esikoisen kanssa jo portilla.
-Tule jo, huhuilien portaalla keskittyneen näköisenä istuvaa kuopusta.
-Äiti, meidänhän piti odottaa, että kasvaa niitä siipiä.
Sellaisia lumoavia hetkiä. Liikutuksen määrä tulvahtaa huippulukemiin ja suusta tulee kauniita sanoja omasta pienestä murusta. Voi sinua rakas pieni kulta.

Perjantaina en jaksanut siivota, vaikka tiesin, että mukava olisi ystävien vuoksi tsempata. Mielummin ompelin joulukalentereita ja löhösin sohvalla katsomassa, kuinka kuopus leikki ja esikoinen piirteli sieniä. Marraskuun läheneminen veti jo veteläksi, saati nyt, kun keellot siirrettiin ja illat, jo iltapäivät kävivät totaalisen pimeiksi. Tekisi mieli verkkaistaa kaikkea. Ja verkkareistaa. Sain hymyilyttäviä viestejä meille tulevilta, jotka riisuivat vähäisistäkin paineista. Voin suoda jollekulle ilon olla tuntematta huonoa omaatuntoa sotkuisesta kodista, näyttämällä, että meilläkin on sellaista. Päätimme kohottaa maljat miehillemme, jotka eivät ole nipottavaa tai syyllistävää sorttia.

Lauantaina kyllä järjestelin vähän kuitenkin ja totta kai siivotusta kodista nautinkin. Mutta suihkussa nauratti ihan toiset jutut. Tuli yhtäkkiä elävästi mieleen, kuinka ensimmäisessä omassa yksiössäni kävin joskus suihkussa kyykkysilläni ammeen pohjalla, kun pyykkinarut täynnä pyykkejä roikkuivat siinä yläpuolella. Koko sen hetkinen elämä tuntui nyt näin etäältä tarkkailtuna jännittävältä seikkailulta, vaikka silloin koin olevani suomen tavallisin ja kenties tylsin tyttö, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Lauantaista sunnuntaihin meillä oli sitten yövieraita. Kokonainen nelihenkinen perhe, jotka ennen asuivat täällä kulmilla ja nyt maaseudulla. Jännitin, kuinka kukaan saa unta. Ja tahtovatko lapset kesken yötä kotia, mutta homma soljui ja nautin todella. Mukavien ihmisten seurassa on hyvä olla.

Sunnuntaina sitten virittäydyin ihan toisenlaisiin muistelmiin. Samanlailla sulkeuduin hiljalleen omiin ajatuksiin, kuin tasan kolme vuotta aiemmin. Minä muistelin, kuinka kuopuksen synnytys käynnistyi ja kuinka saimme hänet syliimme ensimmäisen kerran. Siitä on todellakin kolme vuotta... Minä rakastan sitä, kuinka saan muistella tuota tärkeää tapahtumaa juuri niin monesta kohdasta ja niin paljon kuin haluan. Kietoutua siihen jännitykseen, hämmennykseen ja ihmetykseen. Ja aivan kuin muistaisin, miltä lämmin märkä vastasyntynyt tuntuu käsissäni.

Maanantaina juhlimme sitten Synttärisankaria. Ja vielä monta kertaa pitkin marraskuuta. Ihaninta on aina sytyttää kynttilät ja laulaa, nähdä kuinka lapsi on keskiössä ja vaikka ujostuttaa, nauttii huomiosta. Ja ottaa syliin tietenkin ja kuiskia.
-Ajatella, nyt sinä olet kolmevuotias. Tuntuuko se sinusta kivalta? Muistatko miten et meinannut malttaa odottaa, ja nyt se on sitten totta?

Esikoinen on kolmea kuukautta vajaa kolme vuotta vanhempi kuopusta. Hän on ollut samassa kerhossa, samojen ohjaajien kanssa kaksi ja puoli vuotta. Se on pienen pojan elämässä pitkä aika. Ja äidin. Tänään oli viimeinen tavallinen kerhopäivä ja perjantaina käy vielä tutun joukon kanssa nukketeatterissa. Tahtoi tarjota keksejä ja se nyt minusta oli vähintä, mitä voin antaa toteuttaa tässä muutoskohdassa. Mietin ääneen, tuleekohan meidän ikävä kerhoa? Esikoinen kuittasi sen naurahduksella, että varmaan me kävellään sinne jonakin aamuna vahingossa, vanhasta tottumuksesta. Paljon mahdollista. Välillä tuntuu, että poikani tuntevat minut paremmin, kuin minä itse itseni. Tai ainakaan uskon, myönnän todeksi. Annettiin kerhoon lahjaksi myös esikoisen tekemä sienipeli. Hänen piirtämänsä jutut ovat minusta niin paljon ihanampia, kuin mitkään omani. Lasten luova ote on ihailtavan rento, rikas ja persoonallinen.

Tänään oltiin kuopuksen kanssa merenrannassa. Hän on toivonut sinne jo monena päivänä. Kun haastattelussa kysyin häneltä mikä on kivointa maailmassa, hän vastasi samantien "Merenranta". Mietin lukuisia retkiämme rannassa, tämän kolmevuotisemme aikana. Meillä oli tapana lähteä siihen suuntaan aina esikoisen ollessa kerhossa. Paitsi ei tänä syksynä, kun käytiin pitämässä lauluhetkiä ja perjantaisin kävin jumppaamassa, kun oli tullut jäsenyys liikuntakeskukseen hankittua. Jos voisin, palaisin elokuuhun ja seikkailisin kuopuksen kanssa keskiviikot ja perjantait palstalla, metsässä ja merenrannassa - niin kuin meillä ennen hairahduksia oli tapana. Syyllisyys sivalsi niin kirkkaana, etten muista milloin olisin niin selkesäti tuntenut sen pistoja.

Mutta toisaalta. On meillä monesta merihetkestä kuitenkin muistoja. Ja tämän läksyni olen nyt lukenut huolella ja tiedän, minne koitamme päästä usein, vaikka arjessa on kohta aivan uusia muuttujia. Ihan helppoa, jos kerran oli tänäänkin, vaikkei sää edes ollut mitään kai parhaimpia. Tuuli hurjasti ja välillä ripsi pisaroita. Keksimme ottaa kuvia itselaukaisijalla ja meillä oli niin hauskaa siellä juostessa hiekalla. Kunnes kuopus läiskähti rähmälleen ranta-aaltoon, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä, olinhan ihan vierellä nostamassa pystyyn, kuten kuvasta voimme havaita:).

Että esimerkiksi vaikka tällaisia haluaisin talteen menneeltä viikolta. Ihanilla muistoilla olkoon aina paikka ja tilaa mielen sopukoissa. Jooko, sillä ne ovat tärkeitä, valo ja voima.