Joskus tämän äidin tekee mieli häipyä jostakin tilanteesta takavasempaan. Ponkaista pois ja selvitellä kränät vasta kotona, ei vieraiden ihmisten arvioivien katseiden alla.
Esikoinen sai vauvana kovia itkukohtauksia. Useat niistä jäivät suuriksi arvoituksiksi iäksi. Miksi. Kotona oli omat niksit selvitä tilanteista rauhallisella mielellä. Mutta ne julkiset paikat... Muistan, kuinka erään itkun pyörteissä tajusin kaivata suuren suurta sateenvarjoa, sellaista kuin muistaakseni Maija Poppasella. Voisin naps aukaista varjon päittemme ylle ja pian olisimme lentäen kotona toipumassa, tasaantumassa, huilaamassa.
Tänään olimme nukketeatteri Sampossa katsomassa ihanaa pääsiäisesitystä. Kotimatkalla keksin poiketa kirjastoon. Olisi pitänyt osata lukea, että olemme päivän kulttuuriannoksen saaneet ja kaipaamme vain unia. Lastenosastolla tovin hyväntuulinen äiti lastensa kanssa. Pienet ovat suloisia. Heillä on uudet housunsakin, samasta ruskeasta luomufroteesta. Esikoinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, kuopuksen kanssa katsomme kirjoja. Esikoinen kiinnostuu sadustamme ja tulee luoksemme. Kuopus lähtee kuulokkeille. Esikoinen äkkää, että sittenkin hänkin haluaa yhä kuunnella. Syttyy riita ja pian itkevät molemmat täyttä raikua.
Tässä kohtaa tulee se kätevä naps. Keksin, että minullahan on vierekkäisrattaat.
Pieni selvittely ei tuota tulosta, joten poimin kylmän viileästi molemmat parkujat rattaisiin ja juoksen kotiin. Kylmän viileästi todella, omat pienet rakkaimpani.
Olemme kotona lähes puolessa sekunnissa, kirjasto on ihan talomme naapurina. Voi itku, eihän siellä käsikirjassa tällaista neuvota. Pitäähän minussa sen verran olla naista varastoissa, että saan yhdet pikkulasten eripurat ratkottua. Ilman Poppasen sateenvarjoa. Kotona pää oli hajota ja kaipasin niin pikakelausta takaisin siihen hetkeen, kun sankarit tempovat kuulokkeita. Meni itkuksi. Äiti aneli anteeksi. Pojat ymmärtäväisinä kuunteli, katseli, jutteli. Meni pitkäksi selittelyksi siitä, miksi äiti toimi niin kuin tehokas nosturi. Äitiä harmitti, kun meni riitelyksi, hauska retki. Äidit ei ehdi aina olemaan viisaita, joskus tulee tehtyä nopeita ratkaisuja, jotka eivät aina ole ehkä niitä parhaita.
Köllötimme peiton alla ja luimme pitkän kirjan. Söimme pakastemustikoita, kaikkien herkkua. Puimme tilannetta ja saimme sovittua. Menemme uudestaan, emmekä riitele kuulokkeista. Tai jos tuleekin kina, äiti lupaa selvittää sen rauhassa. Ei mitään kylmää viileyttä silloin, kun on tärkeitä rakkaita pieniä ihmisiä kysymyksessä. Mitä minä sitä viilipyttyyttä aina kaipaan. Nyt juuri se tuntui tosi kummalta tavalta. Olisinkin leiskauttanut ja sopinut kerralla. Antanut uuden mahdollisuuden iloita. Mutta ei, naps, kärryyn vain ja kotia.
Nukuimme kaikki päivänokoset, hyvät sellaiset. Iltapäivällä istuimme olohuoneen patjalla kikattamassa. Teimme erikoistansseja ja jekutuksia. Ihmettelin ääneen, miten monenlaista meidän päiviimme mahtuu. Äsken itkettiin kiukusta ja harmituksesta ja nyt naurattaa meitä kaikkia.
Itsestään oppii paljon, kun kasvattelee lapsia. En ole ihan varma, olisinko ihan tätä kaikkea ainesta halunnut tajuta. Kuinka vajaa sitä on, kuinka paljon onkaan heikkouksia, oppimista. Ja aikamoista hulluutta, että jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa napsausta. Sitä hetkeä, jolloin kaipaan varjon lennätystä ja sitten muistankin, ettei suojaan pääseminen välttämättä ole heti tarpeellista. Kas vanhemmuus on aikamoista seikkailua. Eikä Poppaskonstit aina tuo autuutta. Joskus voi tehdä hyvää vetää tilanteet läpi ihan sellaisenaan, loppuun saakka vaan. Vailinainen äitiys on joskus äitiyttä parhaimmillaan.
3 kommenttia:
Olen nyt lukenut tekstisi useampana päivänä. Se herätti minussa paljon ajatuksia. Haluaisin kirjoittaa jotain viisasta, empaattista... mutta kirjoitan mitä osaan, mitä löydän.
Minusta sinä toimit, kuten inhimillinen äiti toimii. Hetkessä, ratkaisuja tehden. Naps ja näin sitä mennään. Mutta upeasti palasit kotona asian äärelle, selittäen ja sopien. Olet sinä hieno äiti!
Aina ei lapsikaan ole virittynyt taajuudelle, jossa kuunnella rationaalisia ohjeita tai ohjata omaa toimintaa. Silloin naps on parempi - peli poikki ja palataan asian äärelle, kun pystytään. Tärkeintä on, ettet ollut välinpitämätön toisen tunteille.
Se, että joku suhtautuu kiukkuun välinpitämättömästi, loukkaa. Kukaan ei halua tulla hyljätyksi tunnemyrskyssä. Ei, vaikka suu suoltaisi kieltoja koskea. Tunnistan itsessänikin tarpeen päästä syliin. Kokea fyysisesti omat rajat. Kiukku on halua tulla pysäytetyksi. Huomatuksi.
Tunteilla pitää olla lupa olla olemassa. Niitä voi yhdessä nimetä ja miettiä. Se rakentaa myös minua vanhempana. Periksiantamattomuuden ja pakottamisen ei tarvitse olla synonyymejä. Minä aikuisena asetan rajat, joita kohti teemme matkaa. Yhdessä.
Juuri niin kuin kirjoitat ajattelen minäkin, vaillinainen äitiys on äitiyttä parhaimmillaan.
Kiitos kirjoituksestasi!!
Jotenkin voin NIIN hyvin samaistua fiiliksiisi tapahtuneen kohdalla ja voin vain todeta: been there done that.
Kuten itse totesit: Vaillinainen äitiys on joskus äitiyttä parhaimmillaan. Me ollaan kaikki vain ihmisiä ja - onneksi inhimillisiä. =)
Hyvää pääsiäistä koko teidän poppoolle!!
Kiitos Kirsi t paneutuneesta kommentistasi. Minä luen sen monena päivänä. Siinä on paljon asiaa! Kuten tuo, että kiukkuun ei tule suhtautua välinpitämättömästi. Ai että. Palaan näihin varmasti vielä monesti.
Elisa kiitos. Pääsiäistä teillekin!
Lähetä kommentti