Välillä menee hössötykseksi. Tapahtuu paljon ja monenlaista yhtä aikaa ja se mitä ehkä tulee tapahtumaan seuraavaksi vaihtuu koko ajan. Siivoat yhtä kohtaa ja toisaalla luodaan jo uutta kaaosta. Tarvitsee käydä lääkärissä, ei kukaan olekaan ehkä sairas, laitetaan ruokaa, siivotaan, puhelin soikin, ulos lähdettäessä itkeekin ja väsytäänkin. Mennään kylään, ei kun tuleekin vieraita, miten minä nyt tätä jäin lueskelemaan ja onpas teillä kivat leikit, kas ei enää olekaan. Itkettää kun kavereita talossa, ja se vasta itkettääkin, kun he liian pian ovatkin jo vilkuttamassa. Ompelen koko yön vaikka, kunhan aamuksi on valmista, ei kun siitä tuleekin niin kova metakka, että on viisaampi mennä nukkumaan, katson vain onko pyykit jo kuivumassa. Otan lapset mukaan, tai menenkin yksin tai toisen kanssa. Ei mennä pyörällä, en ehdi pumpata renkaita - miksi ihmeessä sitten on fillarinavaimet ja kypärät kainalossa ja kohta ollaan jo polkemassa.
Itketään hetki, vaikka kaikki. Kyllä se helpottaa. Minussa on se aikuinen, joka osaa rauhoittaa. Raivata esiin olennaisen, sen jota en halua hukuttaa: On ihana olla teidän kanssa. Te olette ihania lapsia. Äiti viihtyy niin teidän seurassa. Olette minun rakkaimpia.
Nautin katsella, kuinka hiljaisuus ja erilaiset hyvät hetket nousevat kaiken melskeenkin keskeltä. Niin käy monta kertaa jokaisena päivänä. Aamuisin ei vielä aavista, kaikkia päivän hymyjä.
Kuten sellaista, että näkee esikoisen silittämässä runoa pikkuveljen selkään ja kuinka se rauhoittaa molempia. Hetken on ihan hiljaista ja helppo kohta sanoa, että tämä meidän perhe on rakas hyvä porukka ja pitää toivottavasti yhtä aina.
Sinä hössötyksisimpänäkin päivänä, silloinkin, kun koti on läävä, vaatteet kaikkein virttyneimpiä, tukka harottaa, löysä vatsa pullottaa, farkun vyötärö tuntuu kireältä ja nuoresta virkeästä ei ole juuri valokuvaa kummempaa jäljellä... Rakastan miestäni ja lapsiani. Sitä, että he ovat valojani, että minä saan olla vaimo ja äiti. Joka päivä tulee lukuisia pieniä hetkiä, jotka ovat pakahduttaa riemusta. Saavat kysymään voiko tämä ihana tunne olla edes totta. Nuo pienen niskakiharat, tuo ilme ja paneutuneisuus, tuo hassu jekku, yksivuotiaan samba, esikoisen naseva lausahdus... Sellainen läikähdys, joka saa unohtamaan, ettei ole muistanut tai jaksanut jumpata tunnollisesti lantionpohjanlihaksia, pestä lattioita, soittaa puheluita, tavata kavereita, varata pyörähuoltoja, viedä roskiksia, siivota paikkoja. Rakastan niitä hetkiä, toivottavasti niitä on loputtomasti edessä.
***
Hyvää viikkoa. Laitan tähän tuon runonkin, jolla on hyviä vaikutuksia. Alkuperäisessä on talvi, sitä kohtaa meillä sovelletaan vuodenaikojen mukaan. Ja oman kotipeiton tilalla kuuluisi olla raanu. Suukko ei ole pahitteeksi lopussa, eikä supatus, rakastan sinua.
Voi keväälläkin tuulla navakasti
Ytimiin ja luihin asti
(Sivellään paljasta selkää ylhäältä alas vuorokäsin.)
Peiton alle pujahda
Tuuli vinkuu piipuissa
(Selkärangan vieriä kipitetään etu-ja keskisormella hiusrajaan saakka.)
Minä kerään puita vakkaan
Sitten laitan tulen takkaan
(Piirretään sormella selkään pystyviivoja, kuin i-kirjaimia, risuja.)
Kylmä vaik ois maailmalla
Lämmintä on kotipeiton alla
(Sivellään selkää samalla tavoin kuin alussa.)
8 kommenttia:
Huh, tulipas tämä kirjoitus tarpeeseen! Juuri mietin, että olisikohan sitä sittenkin parempi, jos olisin töissä ja poika hoidossa.
Mutta sitten luin tämän tekstin, ja tunsin pienet kädet selässä, ja siellä joku söpönen hihitti ja kurkisteli kainalon alta. Ja aamun kränät ja kipeä selkä ja unenkaipuusta kirvelevät silmät unohtuivat. Halattiin ja suukoteltiin ja kiherrettiin. Ja oikeastaan onkin taas ihan kiva olla kotona, ehtiihän sitä sitten myöhemminkin töihin... etuoikeutettujahan tässä ollaan, kun on mahdollista olla kotona pienen kanssa. Ja että on se pieni rakas. Ja se toinen iso siellä töissä.
Tuolta olisikohan sittenkin parempi -ajatukselta säästyy harva kotiäiti. Ihanaa sitä paitsi minusta se, että teilläkin vähän kirvelee:). Mieti näkyä nuppusesta esikoisesta, joka syntyy rakkaudesta. Kodissa on kaikki valmiina odottamassa. Sitten vain puetaan nuttuja ja ihastellaan ihmettä. Testaillaan liinoja, vaunuja ja turvaistuimia ja kaikkea mitä nyt on tullut hankittua. Ja vauva on ihana. Mutta kränät ja kivut ja unenkaipuut on niin ihanan totta. Kiiltokuvia voi vaihdella, lainailla tai ostella, mutta sen kääntöpuolen saa kokea vain kun hyväksyy paketin kokonaisuutena. Vanhemmuus on hieno lahja. Siitä se pieni siellä kainalon alla muistutti.
Ihania kuvia, elämää ja väriä yllinkyllin. Nautin suunnattomasti aina kun näen kuvia, missä koti näyttää lasten asuttamalta.
Välillä tuntuu, että siivoan aina; jatkuvasti ja toivottomasti. Sitten näissä kuvissa näen, miten kaunista se on, ne lelut ja kirjat ja pinot ja kaikki. Ihan kertakaikkisen kaunista. Miksi sitä pitäisikään olla koko ajan piilottamassa.
Hienosti onnistuit vangitsemaan sanoiksi sellaisen yleisen kotielämähässäkän!
Kiitos Peanut ja Kaavoihin kangistunut.
Näissä kuvissa Peanut on minusta kaunista "sotkua". Mutta tovi tällaista eteenpäin, niin alkaa asiat kertyä, ja sitten ei hetken päästä ole enää lainkaan kaunista...
Voih, kiitos näistä sanoista.
Samat mietteet, sama hössötys.
Ja itku melkein tuli, niin läheltä liippasi tekstisi.
Ei tässä töihin ole kiire,
etuoikeutettuihin kuulun minäkin.
♥
Kiitos taas.
Luen aina monta kertaa.
Ja yksi juttu: yksi kaunein asia on noiden pienten hento niskatukka. Voi jestas sen kanssa;-)
Kiitos Elohiiri ja Violet. Kivaa, kun olette mukana. Violet, esikoisesta tuli pitkätukka ihan vahingossa. Sitä ihanaa niskatukkaa ei vain tullut leikattua pois, ja muukin sai kasvaa. Kuopuksen niskaa tuijottelen ihastuksen huokauksin harvase päivä. Juuri niin, se on yksi kauneimmista asioista.
Lähetä kommentti