Tottori

Mies on kuumailmapallolennolla. Pojat leikkii kavereiden kanssa. Mietin, että meillä asuu kaksi työssäkäyvää, koululainen ja päiväkotilainen. Mutta ensisijaisesti olemme kohta toivottavasti taas muutakin.

En ollut ehtinyt ajatella, koska minusta ensimmäisen kerran tuntuu, että Japanista on kauan. Tänään ehkä.

Voin aloittaa uuden harrastuksen, vaikka viikottaisen, japanikuvien katselemisen. Löydän monta, joita en muistanut ottaneeni, säilyneen.

Se, että olen puupenkkisellä (oikeasti se oli muovia) pikajunalla matkannut poikien kanssa dyyneille Japanissa, tuntuu jo tosi epätodelliselta. Reissu ei ollut ihan täydellinen. Tottoriin on Kyotosta aika pitkä matka. Sellaiseen matkailuun, että aamusella miettii, että josko tänään lähdettäisiin vaikka. Ollaan perillä iltapäivällä ja itse hiekkavuorille matkataan vielä tovi asemalta paikallisbussilla.

Eikä kysäistä keneltäkään, milloinka lähtee viimeinen juna takaisin. Kuullaan se sitten kun illan jo pimettyä tullaan jälleen asemalle. Että hetki sitten. Tai päästäänhän me kotiin nippa nappa saman vuorokauden sisällä kuitenkin, mutta odotellen ja vaihdellen. Itken pojille huonoa organisointiani, mutta he ovat jälleen tässäkin parhaita mahdollisia matkaseuralaisia. Ei se mitään äiti, ei ole mitään hätää äiti. Ostan päivän kolmannet jäätelöt heille mokani kunniaksi ja seikkailusta jää hyviä(kin) muistoja.

Minulla oli yhdeksäsluokkalaisena tottorilainen kirjekaveri. Yliopistoprohvessoori, joka äimistyi englannintaidoistani Kyotolaisella kirjaosastolla. (Lyhyt seiskalla alkanut b-kieli, kahden vuoden opintoni.) Tahtoi kirjoitella. Lähetti minulle japaninkielen opiskelumateriaalia. Tietoa japanilaisesta kulttuurista. Ja Tottorista, jossa sijaitsee "japanin Sahara". 

Mies oli silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa yli kuudenkymmenen. Mietin, ettei ehkä opeta yliopistolla enää mitään. Mutta huikkasin tuulen silti, että nyt minä olen täällä sinun Tottorissa!

Vaikken ollut ajatellut, että tämä olisi jokin suoritettava rasti, tuntuu hyvältä silti. Sellaisia seikkoja, jotka saavat minut usein parkumaan myös ilosta. Olen saanut elämääni hyvää saavista kaatamalla. Vaikken aina ole muistanutkaan katsoa aikatauluja.

Kesäisen matkankin Japanissa. Ja kuumailmapallomatkalaisen, koululaisen ja päiväkotilaisen. 

Ulkoilua odotellessa...

Raikas

Tänään kävin ulkona vain kauppamatkan verran. Tunsin, kuinka ilma oli ihana, mutten silti saanut poistuttua kauemmaksi aikaa kotoa. Joskus päivät vain ovat sellaisia.

Aiempina kesinä olemme nukkuneet yöt teltassa parvekkeella.
Pääsenköhän käymään Nuuksiossa tänä vuonna.

Lapissa oli raikasta. Jopa savunhajussa.
Huomenna aion ravistaa itseni pihalle, jos tämänpäiväinen sisälläolo uhkaa toistua.

Painava rinkaa selässä oli kevyt kulkea. Eikö se ole kummallista, heistä, joita retkeily ei lumoa.

Japanissa esikoinen oli vielä eskarilainen.
Sitten hän tahtoi leikata hiukset ja Lapissa hän oli minusta jo koululainen.

Tämä kesä on ollut erikoinen, toistelen. Ihana ja haikea sellainen.
Mutta kuten ystävä aamiaispöydässä sanoi, mennyt ei ole mikään erillinen.
Jatkumoa kaikki, myös tämänpäiväinen.

Tarvitsisin uuden sanan

Voisin jatkaa viikkokausia, vain matkani purkamista. Mutta elämäni on jo kuten sanottu, täynnä montaa muuta. Uusi työ, kuopuksen uusi päiväkoti, esikoisen maanantaina alkava koulu. Hetkiä ystävien kanssa ja suomen kesä, joka vaihtuu käsitäämättäni syksyksi, jos en hengitä itseäni edes välillä läsnäolevaksi.

Tunsin joskus vahvasti, että kun palaan töihin kotivuosiltani, minun pitää lopettaa myös tämä blogini. Mutta minä muistan, mitä talvella kirjoitin kirjoittamisestani. Enkä millään halua lisätä uusien seikkojen määrä vaihtamalla blogiosoitettani. Haluan paloja talteen tästäkin elämänvaiheestani. Enkä tahdo uskoa, etteikö tämäkin voisi olla ihana, kun alkaa uusi innostava työ, yksi on kasvanut koululaiseksi ja toisen uskaltaa laskea arkipäiviksi toisten hoidettavaksi.

Hirmuisesti vilistää päässäni. Uuden työn äärellä unohdan ajoittain myös kotini. Vaikka perheeni on minulle pitkälti kaikki. Mietin kuinka tämä tai tuo hoituu ja pärjää; illalla, yöllä, aamulla herätessäni. Sitten olen töissä ja iltapäivällä vasta kahden jälkeen huomaan unohtaneeni murehtimiseni tuntikausiksi.

En ihmettele, miksi äitini kutsuu elämää niin usein seikkailuksi. Tämä on ihmeellistä kaikkinensa totisesti. Välillä haluaisin kaikkien sanojen muuttuvat tutuista ihan toisiksi, jotta se paremmin kuvastaisi. Ja silti, jokin pienikin sama helppo vanha ehkä riittäisi. 

Kuten, että rakastan poikiani ja miestäni ja tätä "uutta" elämääni. 

Yhä

Melkein sanon, että Japani tulee mieleeni kaikesta, mutta ei sekään ole ihan totta. Osaan pitää jalat maassa ja päässäni myös paljon muuta. Mutta kun vien pyörän yöllä talliin, ja ulkona on satanut ja on pimeää ja katuvalot ja asvaltintuoksu ja lämminkin vielä hämmästykseksi, huomaan ajattelevani, ihan kuin Japani. Suljen ihan pieneksi hetkeksi edes silmäni. Ja voivat ne olla kaukaiset autot tai puiden lehdet tai säreilevä ilma elokuun yössä, minulle sirisevät sirkat ja pellon yllä kaartuva suuri sähköjohto.

Kun sytytän kattolampun makuuhuoneeseen, jossa juttelen ystävän kanssa myöhällä, sähkövalo on liian kirkas. Mutta se ei haittaa, koska niin oli Japanin kodissakin.

Lapissa tunturit muuttuvat vuoriksi silmissäni. Vähintäänkin kun katson kauaksi horisonttiin, siellä missä muuttuvat sinisiksi.

Minun kesäni on ollut erikoinen. Kaksi matkaa. Se on miltei liikaa, sillä yhtäkään en ole vielä ehtinyt sulattaa. Enkä tahdokkaan, haluan viipyä vaan. Unohtua muistelemaan ja tuntemaan toisen kaukaisen maan. En vielä olisi tarvinnut uutta maisemaa.

Lappikin on toki hyvä. Tekee hyvää ja tuntuu syvällä. Saan kävellä. Kunpa kotona olisi edes yksi vuori tai tunturi. Jonka ympäri kulkisi lenkki, niin kuin Nangoun kotikylälläni. Kiersimme sen poikien kanssa, sanoin, että ylhäällä juodaan limsat, tsempiksi. Muttei automaatteja enää ollut, vasta kuin alarinteen hautausmaalla. Pepsit olivat liian suuret pienten poikieni käsissä, mutta he olivat ansainneet lupauksen tulevan täytetyksi.

Ja me näimme vielä auringon laskevan kotikylän ylle. Emme sellaista punaista palloa painumassa rajan taa, mutta sävyjen vaihtuvan roosasta mustaan. Kotitien päädyn leikkipaikalta aukeni melkein sama maisema, kuin huoneeni ikkunasta. Kuinka monta auringonlaskua sain siellä katsella. Ja tuoksui märkä asvaltti ja jokin usein sirisi.

Kun lähdin Lappiin, olin vapaa kotiäiti. Yöjunalla palasin suoraan uudelle työpaikalleni. En vielä tiedä onko virka onni vai pallo jalassani. Ainakin eilen illalla maistui yksi pieni siideri. Sen kunniaksi, että olen selättänyt kolme ensimmäistä työpäivääni. Sinähän et itke, sanoi mies, kun tulin kotiin ensimmäiseltä päivältäni. Ehkä se on hyvä merkki.

Nyt soi Bon Jovi. Se on hämmentävää ja hämmästyttävää, kuinka monta laulua muistan, vaikken koskaan tiedä itse juurikaan kuunnelleeni. Mies valitsi, on syksyllä yksissä häissä bestmäni. Minä pyysin, ettei laita pois kauppamatkansa ajaksi. Sillä on hauskaa muistaa olleensa nuori, vieläkin nuorempi.