Valot

Kirjoitan usein nykyisin kävellessäni yksin. Mielessäni. Ajatukseni tulevat kirjoitettuina lauseina. En kuljeta muistikirjoja. Osa lauseista katoaa, osan toivon salaa tallentuvan jonnekin, ja tulevan esiin joskus uudestaankin.

En tahdo syksyllä töihin. Haluan jäädä kotiin nuorimmaisen kanssa. Tehdä rauhassa niitä asioita, joita tehtiin, kun esikoinen oli neljän hujakoilla. Haluan, että nuorimmaisellanikin on sama kasvurauha. Esikoisella alkaa eskari. Voitaisiin viedä ja hakea ja päiviin mahtuisi siltikin myös paljon muuta.

Mutta samanaikaisesti haluan olla yhteiskunnalle hyödyksi. En vätys. En loinen. En toisten siivillä eläjä, hyväksikäyttäjä. Enkä edes tiedä, mitä pojat haluaisivat, jos saisivat valita. Ainakaan eivät osaisi punnita kaikkia puolia asioista. Mitä menettää, jos ei käy ansiotyössä. Mitä siitä ehkä saa. Ja kun kuopuskin on kuitenkin (jo) kolme vuotta, neljä tulee täyteen marraskuussa. Kotivanhemmuus on vielä puolusteltavissa, jos kotona on niitä alle kolmivuotiaita...

Mutta minulle he ovat vielä pieniä. Varsinkin, kun tiedän, ettei ketään ole enää tulossa heidän jälkeensä. Minä haluaisin nauttia nyt tästä hetkestä ja niin kauan kuin se on mahdollista ikinä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä, vaan jostakin ihan muusta. Mutta tämän kai halusin sanoa. Että poikani ovat elämäni suurimpia valoja. Eivät ainoita, mutta tärkeimpien paikalla.

Ja sitten sen, että tänne on tullut taas se kauhea kiukkuinenkin akka. Se joka alkuvuodesta pysyi niin hyvin poissa. Aamulla puin hirveän kiukkuisena nuorimmaiselleni haalaria. Olimme myöhässä taas metrosta ja tarhasta ja pinna oli ajat sitten tainnut katketa. Lamppu syttyi otsani yläpuolella. Varoitusvalo siitä, että ilmassa on ylikuumenemista. TÄTÄ MiNÄ EN ENÄÄ HALUA, yritin sanoa itselleni. Siis raivoa ja rumia sanoja. Se rauhallinen järkevä äitiys tuntui paljon paremmalta!

Mikä silloin oli toisin, tammikuussa? Olimme terveinä, meillä oli selkeä rytmi ja minä kävin kuntosalilla useita kertoja viikossa. Mikään noista kolmesta ei nyt oikein toteudu. Koitan etsiä taas pian palasia kohdillensa.

Tasapainoa etsiessänikin sanon pojille, että he ovat rakkaimpia. Ja nyt haen heidät kotiin luokseni päiväkodista.

Toivotan kaikille hyvää alkanutta viikkoa.

***

Muistelen kiitollisuudella Japanissa viettämiäni aikoja. Tajunnanvirta on melkoista soppaa hetkinä, jolloin olen yksin. Kumpa kaikki olisi siellä jo hyvin.

Seisoksissa

Katson ruudulta mustaa aaltoa ja se on viedä minutkin mennessään. Tunnen, kuinka käsivarsistani katoaa voima ja niitä tekee mieli vain riiputtaa. Mietin, miksi sitten katson, kun se on kerran näin kauheaa. Mitä se auttaa, onko se jotain uteliaisuutta vaan. Koti on aivan liian hiljainen ja alitajuntaan saakka jää kaikumaan toisiaan vasten aallokossa kolisevien autojen, talojen ja minkä kaiken lie kolke. Kovin moni on kuvannut. Ja melko hiljaisena. Näky on niin hyytävä, ettei ihme, että kirkunatkin on kadonneet kurkusta.

Olen kaihtanut mustia vaatteita jo pitkään, mutta nyt sellaisten pitäminen tuntuu hyvältä. Ne kantavat surua ja osanottoa puolestani ja kanssani. Kynttilöiden liekillä on tärkeä viesti: minä ajattelen sinua ja toivon hyvää, parempaa, rauhaa. Yksi selviytynyt nainen kertoo, ettei tiedä, onko hyvä vai huono, että on yhä elossa. Voin kuvitella hämmennyksen määrää. Kaikki on hävinnyt eikä huomisesta tiedä tai osaa ajatella mitään. Hävitys on niin suuri, että on mahdoton nähdä minkään palaavan uomiinsa, missään, koko maassa. Ja vielä ydinvoimalatkin käyvät vuotamaan...

Halauaisin tehdä jotakin konkreettista auttaakseni. Esikoinen kysyy, voiaanko me lähettää niille vaatteita, ne saattaisivat tarvita, kun kaikki on huuhtoutunut pois. Voi kulta, niinpä. Kerron Japanista ja siitä, että siellä varmasti on jo ryhdytty auttamaan niitä, joilta kaikki meni. Ne, joille jotain jäi. Sitä en kerro, että ihmeen hitaasti apu aina tulee tarvitseville. Että ihan hirvittävän moni palelee, pelkää, odottaa, kituu, kärsii, on nälässä. Sillä poikani on vielä pieni ja ehkä kuullut tästäkin tragediasta jo liikaa.

Mutta miksi siis katson, luen, kirjoitan. Ehkä siksi, jotta muistan. Minua heilauttaa pienemmätkin murheet ja monesti ne yksilön tasolla voivat olla yhtä murheellisia kuin tsunamin tuhot maailmalla. Mutta jos ei edes tällainen seisauta. Saa haukkomaan henkeä, vaikkei olekaan itse kuohussa, vaan seuraa kilometrien päässä turvassa sivusta. Jos ei edes tämä saa miettimään, mikä onkaan tärkeää, niin mikähän sitten?

Minun elämässäni on niin moni asia hyvin. Minä rakastan miestäni, poikiani, perhettäni, kotiani, läheisiäni, luontoani - joista viimeinen ei kyllä ole lainkaan omani, ja saattaa halutessaan viedä vaikka kaiken edellä luettelemistani... Siksi rakastan nyt. Kiitän nyt. Iloitsen nyt. En kaipaa mitään lisää koko ajan vaan näin on hyvä nyt.

Sillä pahaa on ja tulee aina olemaan. Kaunista voi joutua kaivelemaan, mutta etsiminen kannattaa. Onnen kokeminen kantaa.

Voimia ja valoa tähän uuteen viikkoon. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

PS: Esimerkiksi nämä kuvat vetävät vaisuksi

Samassa veneessä

Osa minusta on Japanissa. Tuntuu kuin olisin monella tapaa pois tolalta. Ei tunnu siltä, että ollaan kaukana, ettei kiikuta minua, ei edes siltä, että onneksi me ollaan turvassa. Tuntuu, kuin Sendai olisi naapurissa. Olo on pelokas, surullinen, onneton.

Ja kuitenkaan, minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä kaikki kauheus voi pahimmillaan tuntua. Voin vain arvella. Kuinka mikään, ei enää koskaan ole kuin ennen, vaikka aurinko aina laskettuaan onkin jo uudestaan nousemassa.

Lähetän lämpimimmät, rakkaimmat, rauhaisimmat ja toiveikkaimmat terveiseni Japaniin. Hädän, epätoivon ja totisen arjen keskelle. Ja jollain on häätkin varmasti tänään ja syntymä tai muu juhla. Järistykset ja aalto ei kysyneet lupaa tulla.

On ehkä jonkun mielestä härskiä, mutta jos sallitaan, toivon, että tästäkin kauheudesta voitaisiin jotakin hyvää oppia. Että viimeinkin ryhdyttäisiin etsimään todellisia vaihtoehtoja aikapommille nimeltä y d i n v o i m a.

Rauhaa ja rakkautta.
***

I feel like Sendai is my neibour town. I feel scared, sad and unhappy.

I send my warmest greetings to people in Japan. I am thinking about you with all the love and care I ever can imagine. (Even my written english is so so bad.)

Peace. And love and endlesly hope.

Tervehdys

Meillä on sairastettu viitisen viikkoa. Ehkä pisin putki ikinä. Vesirokot, vatsataudit ja nyt yskää. Mietityttää, mikä pienten murujen immuunivasteessa mättää. Saisi jo riittää.

Olen katsonut dokumentin ruuassa piilevistä myrkyistä. Laitan samaan kastiin vaikkapa parin vuoden takaisen Monsanto-dokumentin kanssa. Tai sen hiljattain tulleen, jossa puhuttiin myrkkyjäämistä vaatteissa. Katsomisen jälkeen mikään ei ole kuten joskus on saattanut ajatella. Vaikkei dokumentissa sinäänsä ole mitään uutta... "Terveys lautasella" on katsottavissa ylen Areenasta vielä kuun lopulle saakka. Suosittelen, ja pyydänkin, että teette niin. Tai jos dokumentille ei nyt ole aikaa tai mahdollisuutta, voipi lukea vaikka tämän Taloussanomien artikkelin. Siinä minua kyllä nyppii markkinavoimien tyyli syyttää kuluttajaa tyhmistä valinnoista. Auktoriteetin soisi olevan se viisas, esikuva, hyvään pyrkivä ja muitakin siihen usuttava...

Dokumentin jälkeisiin hetkiin toivotan hyvää seuraa tai jotakin mieluisaa puuhaa. Sillä tuppaavat masentamaan tällaiset. Mutta periksi ei anneta. Elämä on lahja ja siitä on tarkoitus nauttia. On myös hyvää ja kaunista.

Annan pojilleni suukkoja ja toivotan teille oikein hyvää viikonlopun jatkoa.

Taltioitavia

Yhtenä iltana odotettiin pakkasessa bussia kotiin. Kuopus totesi näyttävänsä ihan veturilta, kun hänen suustaan tulee ulos höyryä.

Esikoinen taas kertoi bussissa, mitä hän aikoo ostaa, kun on iso ja hänellä on paljon rahaa ja saa itse päättää mitä haluaa. Odotin listaa tietokonepeleistä ja leluvuorista ja sen sellaisista, mutta sainkin seuraavanlaisen: ison jätskin, nameja, oliiveja, papuja (! - käsittääkseni hän ei pidä niistä), herkullisia voileipiä ja voirasian. Tai oikeastaan kaksi - toisen, josta voi syödä sormin ja toisen, josta niitä herkullisia voileipiä voi voidella.

On kerännyt kolikoita. Vienyt isänsä kanssa pulloja. Ja yhtenä heikkona hetkenä minäkin maksoin hänelle palkkaa kotihommista. Alkaa hahmottaa tuota rahakuviota. Muistelin pojille bussin takapenkillä, kuinka ensimmäinen oikea palkka oikeasti oli iso raha. Ja mihin kaikkeen siitä riitti, mitä kaikkea silloin juuri saikin valita! Se muuten tuntuu huikealta nyt, että sellaisenkin elämänvaiheen on saanut kokea. Selitin esikoiselle myös, että jos nyt saisin saman verran rahaa, en silti voisi enää ostaa samalla tavalla. Nyt meitä on neljä tässä perheessä ja saan ajatella meidän kaikkien tarpeita. Ja koska en ole edes samaisessa työssä, vaan saan paljon vähemmän palkkaa, pitää olla vielä tarkempi sen kanssa, mihin rahoja laittaa.

Mutta toistaiseksi on sentään riittänyt. Ja huolimattomuudesta on joskus iloa, kun joskus survaisee takaisinrahan lompakon sijasta vain nopeasti taskuunsa. Ja sitten kun tili ammottaa tyhjyyttään ja löytyykin kymppi nenäliinan seasta, se tuntuu tosi riemukkaalta. Ja voi olla, että sillä tulee ostaneeksi kaurapuuron lisäksi riisisuklaata, ihan vain silkasta yllätyksen ilosta.

Hyvää alkavaa viikkoa. Ilmassa on vähän sellaista "olemme selvinneet" tunnetta. Ilta kuudeltakin on vielä valoisaa, kevät niin kolkuttelee jo kulmilla!

Ps: Esikoisen kiikarissa on lentokapteenin ammatti. Siinä ihan hyvin kukkaro täyttyisi. Kuopus taas jatkaa tuon kuullessaan, että hän tahtoo törmäilyautonkuljettajaksi. Siitä en sitten tiedä kuinka sillä tienaisi...

Terveisiä talvesta

Olimme tuvalla ja mökillä. Kutsumaton vatsatauti vietiin tahtomattamme viemisinä. Se sotki hiukan talviseikkailua ja toivomme kovasti, ettei lähipäivänä ilmaannu lisää tartuntoja.

Saimme hyvää odotettua seuraa, takkatulta, saunan löylyjä, kauniita maisemia, maagisen kuunnousun... Juoksuja järven jäällä, eläinten jälkiä, rokkausta matolla, hulluttelua, satuja ja tarinoita... Irronneen hampaan, namiherkkuja, paineettomia ruokailuita, yövalvomisia myös sähkökatkoksen kera, eläinleikin ja pitkään piilosta...

Nyt kotona. Pojat eivät olisi tahtoneet vielä, mutta oksennuspyykit on helpompi pestä täällä kaupungissa. Ja huomenna pitää meidän aikuisten olla työpaikoilla. Kiitokset tästä reissusta.

Valintoja

Aamulla olen pakannut kuntosalivarusteet kassiin, jotta voisin juosta matolla ennen työvuoroa. Mutta esikoinen herää ennen lähtöäni ja koti on muuten hiljainen, joten lukisimmeko sittenkin kaksin Ronjaa sohvalla?

Roskiskatoksen kierrätystelineestä löysin pari päivää sitten hesarin tammikuisen kuukausiliitteen. Juttu "kultapoika" Teemu Selänteestä kääntyy leikaten kuvaan pienestä kaksivuotiaasta malariapotilaasta, joka makaa äitinsä silmien alla koomassa. Äimistelen kontrastia ääneen miehelle ja kysyn, eikö tuo mahda tuntua Teemusta pahalta. Että hän siellä linnassaan asuu ja tallissa on rivissä keräämiään loistoautoja ja poseeraa noissa kuvissa hulppeassa olohuoneessa... Ja sitten seuraavalla sivulla alkaa juttu, jossa kerrotaan, kuinka Malaria on suuri tappaja köyhien parissa.

Sitten häpeän, ja tajuan, että minä olen myös hirveän paljon rahallisesti rikkaampi, kuin tuo kuvan myanmarilaisäiti. Ja hänen silminsä katsottuna omaisuuteni on överi, siinä missä Teemunkin. Vaikkapa haaveilemani junamatkan hinnalla saisi suuren satsin lääkeitä heille, joille niitä tippuu vain varakkaiden armosta. Ja silti olen joskus menossa.

Sitäkin pohditaan, että mennäänkö vanhempieni tuvalle odotetulle retkelle, vaikka vesirokko on puhjennut esikoiselle.

Kun tulen töistä kotiin, esikoinen on askarrellut oman Ronja-kirjan. Olen varma, että valitsin oikein aamulla, kun jätin jumppavehkeet eteiseen ja vietin "ylimääräisen" hetken kotona. Ostamme Unicefin nettikaupasta malarialääkkeitä lähetettäväksi sairastuneille lapsille ja vanhempani soittavat, että voivat hakea ja tuoda meidät autolla.

Hyvää loppuviikkoa ja viikonloppua! Voidaan hyvin ja tehdään viisaita valintoja. Kunpa.

*

Joskus väärimmät sanat on ne, kun ei sano mitään lainkaan. Moneen päivään.

Mutta nyt taas sanotaan, ja se tuntuu hyvältä se. Rakastan.

Lähivuorokausien hyvät

Pojat on yhä kipeinä. Siitä seuraa säätöä meidän aikuisten työelämässä. Jälleen yksi syy kaivata kotiäitiyttä. Ei tarvinnut murehtia kuka jää kotiin ja koska kehtaa hoitoon viedä. Tänään ja eilen - muistaakseni - mies lähti työhönsä heti, kun minä ennätin kotiin omastani.

Tavallaan ihanaa, että he ovat kotona. Tavallaan siksi, etten toki toivoisi heille tauteja, mutta se muu, sitä olen toki kaivannut todella. Että aloitetaan aamu rauhassa. Laitetaan yhdessä vaikka hassuakin lounasta. Minä luen leposadun ja saan vaikka torkkua mukana. Ehdimme jutella ja koti on täynnä heidän puuhiansa.

Koti on valtavan suuri voima.

Seitsemän kertaa sitsemän

Pojat nukkuvat. Jokin tai jotkin pöpöt pyörivät meillä. Yksi oksentanut parina yönä, toinen yskii ja räkä valuu. Oma olo ei ole terve, muttei vielä mikään lyönyt petiin kuitenkaan.
Olen harrastanut pyykkitupaa. Joku varauslistanlukija saattaa hämmästellä, mistä meillä riittää pyykkiä päivä tolkulla. Teki mieli kirjoittaa listaan, että "vatsatautia ja rikkinäinen pesukone kotona", mutta antaa olla. Pelästyvät vielä, spitaalia.

Olen kirjoittanut blogia kolme ja puoli vuotta. Olen elmäni aikana ylipäänsä kirjoittanut paljon paljon enemmän varmasti, kuin lukenut. Päiväkirjoja, kirjeitä ja sitten tälläisiä blogitekstejä. Blogatessa yhdistyy moni mieluinen asia. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, asioiden muisteleminen, koti, perhe, muut tärkeät ja rakkaat... Koulussa kirjoitettiin aineita. Muistan, että sain hyviä numeroita. Ja kasilla tuli kerran lukko. Istuin (kylmssä) saunassa ja itkin, kun en saanut mistään otsikosta mitään kirjoitettua. Sitten äiti neuvoi kirjoittamaan siitä. Opettaja ymmärsi. Kirjoitti vastineeksi kirjeen ja liimasi kissatarran, mikä oli persoonallinen ja henkilökohtainen ele häneltä, se oli perusyläasteella silloin poikkeuksellista.

Pidän itseäni keskivertona monella tapaa, tavallisena. Äiti on kertonut, että lapsena opin asioita kirjojen keskivertoikien mukaan. Olin varmaan tosi "käyrillä". Koulussa en ollut paras tai huonoin ehkä missään. Pidin ja pidän monesta, vaikken missään loista. En ole ruma, enkä kaunis. En lihava, enkä laiha. Perus. (Mutten Soini!) Peruskoulun jälkeen menin lukioon. Sitten opiskelin ammatin. Ja vielä menin miehen kanssa naimisiin ja sain kaksi lasta. Kuinka keskiarvoa.

En silti pidä elämääni tylsänä tai ennalta arvattavana. Haluaisin elää hyväkuntoiseksi vanhukseksi, ties vaikka viettää 100 -vuotisjuhlani. Olen kuitenkin pelännyt kuolemista koko ikäni. Sitä, että kaikki jää kesken. En mielelläni nuku selälläni. Seitsemänvuotiaana, kun opettaja koulussa luki Veljeni Leijonamielen, makasin iltaisin sängyssäni kauhuissani, ja pelkäsin, että olisin pian arkussa. Tai joku rakkaani. Sitten jätin yölampun palamaan ja menin kyljelleni kippuraan ja keskityin ajattelemaan jotain kivaa, kuten sitä, etten vielä kuolisikaan.

Jos peloista on jotain hyötyä, niin se, että näkee hyvää ja kaunista jokaisessa päivässä. On ihanaa saada olla olemassa ja kokemassa jotain ihan todellista. Vaikka sain "vain" kaksi lasta, he ja mieheni ovat rikastuttaneet elämääni tavalla, josta en ikinä saa kiitetyksi kylliksi. Jos mitään kovasti lapsena toivoin, niin sitä että joskus olisin vaimo ja äiti.

Kouluakin olen aina leikkinyt, halunnut olla opettaja. Nyt olen töissä osa-aikaisesti lapsia hoitamassa, heidän vanhempiensa käydessä treenaamassa. Yhtenä päivänä pidin itkevää kolmikuista sylissä. Hänen äitinsä tulisi pian, oli vain suihkussa vielä. Vajaa kolmevuotias tyttö piti nukkea sylissä samalla tavalla kuin minä vauvaa. Tuli viereeni ja hytkytteli ja heijaili nukkea. Katsoi minusta mallia. Hyräili, kun kuuli minun laulavan vauvalle, ettei ole mitään hätää, äitikin tulee ihan kohta. Olin tosi onnellinen ja tunsin tekeväni hyvin sisältörikasta ja tärkeää työtä.

En tiedä, kuinka tulen "isona" toimeen ihmisten kanssa, jotka ovat saavuttaneet minua enemmän. Jos he pitävät itseään sitä kautta muita parempina. Pitäisi kai (heidän silmissään) itsekin olla ensin tohtori ja lehtori, sivistynyt ja kirjanoppinut, jotta voisi jutustella vain kepeästi ja ottaa rennosti ja olla arvostelematta alati. Voisi minua moni asia vielä kiinnostaa, mutta tavallaan olen tosi kunnianhimottomassa tilassa nykyään. Vähempikin riittää, se mitä minulla jo on, se mitä olen jo saanut. Tässäkin on kylliksi sulateltavaa yhden ihmisen kuitenkin lyhyeen elämään. Vaikka saisi sen sata vuotta.

Sotkuisessakin kodissa voi syttyä kirkkaita ajatuksia, kuten se, että lasten kanssa oleminen tulee kaiketi olemaan minulle tärkeää aina. Sijaisvanhemmuus kiehtoisi, se voisi olla minun "tohtorinhattuni", mutten ole varma vielä, sillä se ei todellakaan ole yhden ihmisen projekti. Vahvasti myös yhtenä päivänä mietin, etteivät pojat ehkä tarvitsekaan kokopäiväpaikkoja päiväkodista ensi elokuussa. Ehkä voimme järjestellä elämää niin, että voin olla paljon kotona. Vaikka he ovat "isoja", eikä kotihoitoa enää tueta.

Olen kiitollinen, jos sellaiset järjestelyt ovat mahdollisia, mutta on minulla myös varasuunnitelmia. Se ammatti, joka tuli nuorena hankittua, saatua. Minulla on yhä kovin lapsekas käsitys rahasta. Mies varmasti huokailee mielessään syvään, kun minä yhtäaikaa intoilen jääväni kotiin. Ja kuitenkin haaveilen perheen yhteisestä junamatkasta, ostelen luomuruokia, käyn välillä kahviloissa...

Josta tulikin mieleen, että olen tänä talvena syönyt paljon vaikkapa salaattia. Pariin aiempaan talveen verrattuna. Joka kerta kirpaisee, jos ostan espanjalaisia tomaatteja vaikka. Miksi sitten olen ostanut? Tai tavallisia pähkinöitä ja suklaata, hirveitä rosvoja me täällä länsimaissa, ajattelen, ja kuitenkin niitä on siellä ostoskorissa. Laktoosi-intoleranssinikin otin todesta vasta, kun sitä epäiltiin olevan myös pojalla. Luomumaitotuotteet olivat ennen ihan vakioita, nyt luomuna saa vain kevytmaitoa ja juustoa...

Syntilistalle kun lähdin niin kerrottakoon myös, että olen puhelinmyyjien lempiasiakas. Minulle on saatu myytyä paitsi erilaisten lehtien lyhyitä tilauksia, myös pikkuhousuja, kirjakerhoa, vitamiineja, karvaleikkureita, puhelinliittymiä ja vakuutuksia. Todella noloa minusta.

Näin viime yönä todella pahaa unta ja toivon, että paranemme kaikki pian ja ihana arkirytmi palaa ennalleen. Kun ollaan paljon sisällä ja valvotaan yöllä ja mietitään kuka milloinkin voi olla töissä ja mitä kaikkea pitää perua tautien takia... Ihan pientä maailman suurten murheiden rinnalla, mutta jo vain huomaan ajattelevani, että raskasta.

Nyt käymään taas siellä pesutuvassa. Siinä hirveän paljon yli seitsemän asiaa minusta.

Kohta kuusi

En ollut pitkään aikaan ollut ihan yksin hiljaisessa kodissa ja itkuhan siitä tuli. Kävin ajattelemaan heitä, jotka ovat saaneet tuntea suurimpia suruja, joiden lapsi on voinut vaikka kuolla. Päätin mennä pian hakemaan omani luokseni. Illalla kerroin heille, kuinka minulle tuli suru ja juttelimme, kuinka elämästä ei aina ihan tiedä. Että meillä on vain eilset ja Nyt, siispä nautitaan niistä.

Olen pitänyt huolta itsestäni. Syönyt, nukkunut, liikkunut. Muistanut d-vitamiinin. En ole raivostunut pojille, vieläkään. Kuinka ihmettelenkään äkillistä mielenhallintaa. Kamalalta kyllä näytän. Minulla on yli kymmenen vuotta vanha toppapuku, sillä kahdesta muusta toppatakistani, on vetoketju rikki. Kun kauhistelen kuvaani metron ikkunan heijastuksesta ajattelen, että seitsemän vuoden ajan poikien tarpeet ovat menneet edelle. Ja saavat mennä yhäkin. Kaikkea ei voi saada, jostain voi luopua. Ja minulle se luopuminen nyt on tapahtunut omasta vaatetuksesta ja voisi sitä paljon pahempaakin tapahtua.

Ja entäs sitten koti. Meillä on tosi sekaista. Pölyistäkin ja likaista. Siinä minulle seuraava haaste. Palkitsen seuraavaksi itseäni, kun onnistun olemaan siivous- ja järjestelyrintamalla reippaampi. Mutta kuitenkin se on toisarvoista. Jos jokin tärkeämpi ajaa edelle. Kuten kutsukortti-inspiraatio tai hetki kirjanlukua molemmat pojat kainalossa sohvalla.

Viikonloppu tuntuu suurelta lahjalta. Ja jos hyvä tuuri käy, saamme maanantainkin jatkaa vielä vapaalla. Mutta sitä en uskalla vielä pojille ääneen sanoa. Toivon, että saan aamulla, kun laulamme esikoiselle paljon onneata, jatkaa, että nyt ei tarvitsekaan heti nousta ja hoppuilla. Voidaan aloittaa Ronja, jostaa olen pari vuotta sitten luvannut, että kun täytät kuusi vuotta... Kuopukselle täytyy keksiä muuta, sillä hänen täytynee odottaa vielä omat kolme vuottansa...

Kaupassa olen käynyt. Tänään saadaan viikonlopunkunniaksi soijanakkihodareita. Tiedän, että se ilahduttaa poikia yhtä paljon kuin minua. Eli siivoilulla tai ilman, hyvää lauantaita ja sunnuntaita! Pari kuvaa vielä lataan, ja sitten saan jo mennä kohti päiväkotia.

Täältä tullaan pojat, olette parasta, mitä tiedän, te, ja kulta.

Kuulumisia

Jos he leikkisivät koiria nyt hetken, ja minä voisin kirjoittaa. On ikävä tätä kanavaa. Ihan perusarkeen mahtuu paljon sanottavaa.

Nöyryyskouluista. Koti on täynnä rikkoontuneita kodinkoneita. Pesukone ja hella niistä suurimpina. Kun uimakouluun on ilmoittautunut 3/30 ja alle kympin on nykyinen tuntipalkka. Lasinen täysinäinen oliiviöljypullo putoaa (rikkinäisen) hellan kulmalle ja valuu siitä tietenkin ties minne. Ja kuopus ei ehdi saunavuorolla vessaan saakka vaan kakkaa putoaa matkalle, myös muoviritilämatolle. Paistetut pinaattiletut alkavat savuamaan, kun lettupannun viereinenkin levy on kääntynyt kutoselle. Räks, sanoo kaunis japanilainen lautanen. En pääse ylpistymään täällä, en.

Mutta minä olen ollut yli kaksi viikkoa räjähtämättä pojille. Edes edellämainittujen asioiden pyörteissä ei ole lipsahtanut mitään ärräpäitä. Tai kiukkuiset kädet eivät ole ohjanneet sankareita miettimispenkille tai omaan huoneeseen jäähylle. Poikkipuolisia sanoja olen sanonut kyllä, mutta hallitusti. Se on hieno tunne, kun kykenee olemaan vahva mutta järkevä ja ymmärtäväinenkin tietenkin. Olen ihan käsittämättömän tyytyväinen. Pojat niin ansaitsevat äidin, joka ei rähjää turhasta. Sillä he ovat ihania. Ja pohjimmiltaan kovin kultaisia. Ja vielä niin pieniä, lapsia.

En ole edelleenkään sitä mieltä, ettenkö saisi suuttua. Mutta kaikki äidit tietänevät hetket, jolloin suusta tulee ihan överillä äänenpainolla kiukkua. Vähempikin riittää, sen olet nyt vihdoin voinut todeta ja tuntea.

Kuinka? En tiedä, tähdet vissiin ovat olleet suopeassa asennossa. Tein kyllä itselleni "kalenterin", mutta olen minä jonkinlaisia sellaisia tehnyt ennenkin. Jos selvitin jonkin kiperän tianteen hallitusti, annoin itselleni pikkutaskuun HYVÄ- paperin. Ja kun niitä oli joka taskussa, 17, ostin palkkioksi onnistumisestani lehden. Ja sitten asetin seuraavan maalin.

Mitä muuta kuuluu. Esikoisella yksi alahammas heiluu. Meille kerrotaan silläkin tavalla, että pikkulapsiaika on todella katoavaista. Ei kannata höntyillä ja haluta heti kaikkea, pian he ovat jo isoja, ja sitten on taas ihan uusien juttujen aika. Töissä nuuhkin vauvojen lumoavaa tuoksua. Ja pidän suurena etuoikeutena jo sitä, että saan olla hetken siinä heidän luona. Vaikkeivät he ole minun omia. Kaikkien valojen ei tarvitse olla. Muistan, kuinka poikani olivat sellaisia ja olen kiitollinen siitä kaikesta. Hiukan isommatkin ovat yhtä arvokkaita.

Entä tuo Kulta. Tiedän, ettei meillä kummallakaan ollut alttarilla mitään käsitystä, mitä kaikkea meillä onkaan edessä yhdessä. Eikä ole vieläkään, mihin meitä seuraavaksi viedäänkään... Mutta niin kuin silloin, tahdon. Rakastan.

"Koirat" haluavat myös koneelle. Tai sitten minut heidän luokse. Iltapalaa ja makoilua sohvalla. Viimeiset voimaannuttavat kotihetket ennen uutta viikkoa. Tammikuun viimeistä. Toivon teille ja meille hyvää sellaista, tällä erää tällaisia terveisiä!

PS: Tuula, joka lahjoitti minulle "Beatiful Blogger" -tunnustuksen, tuo kuva päällystetyistä tulitikkuaskeista on sinulle. Minusta olin niin hauskaa lukea blogistasi, että sinulla on tapana ajautua moisiin puuhiin, kun ehkä pitäisi siivota tai tehdä vaikkapa muuttoraivausta. JUURI SELLAINEN MINÄ OLEN. Tulitikkuaskien päällystys on oikein ihanaa hupia, ollut jo vuosia:)

Vapaapäivänä...

Hiihtämässä.

Perjantaina tajuan, että jos meinaamme jaksaa hiihtämään ja luistelemaan, talvilajit on otettava viikonloppujen ohjelmistoon. Onneksi tänään paistoi aurinko. Hiihtoretkestä kaakaoineen ja voileipineen jää mukava muisto. Tunnen itseni sankariksi, kun sain aikaiseksi. Vaikka ihan peruskauraa kai pitäisi olla, tarjota lapsille vaikka joka päivä hiihtoretki. Muttei nyt ole.

Metsässä oli kaunista ja rauhallista. Poikien perässä oli ihana suksia ja huhuilla, että olettepa urheita ja taitavia. Teidän kanssa on ihana olla!

Joka sana oli totta.