sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Viikon viimeinen, sunnuntai



Pojilla oli viikon syysloma. Ja he olivat sairaina. Rakentaneet legoilla, lukeneet, piirtäneet. Saaneet pelata myös tietokoneella. Ei päästy juuri mihinkään, mitä oli kalenteriin suunniteltuna ja sovittuna. Veljelleni sentään, ennen kuumeita.

Olisin suonut heille oikean loman. Ovat tsempanneet hienosti alkusyksyn. Esikoinen on metrossa joka aamu reilusti ennen puolta kahdeksaa. Ja kulkenut iltaisin peleihinsä ja treeneihinsä julkisilla eri puolille kaupunkia. Kuopus totutellut koululaisen elämään, uusiin ihmisiin luokassa, iltapäiväkerhossa, jalkapallossa.

Ja mies! Mikä loma se on, että sairasmajaa pyörittää ympäri vuorokaudet. Vaikka hän on siinä hyvä. Sitoutumisensa syvä. Isyyteen, puolisouteen.

Minä. Aikalisäni on venynyt aika pitkäksi. Tuomari kyllä huutelee pian jo kentälle. Pää pitäisi taas olla kasassa ja strategia hiottuna. Ja vähintään toinen puoli minusta tahtookin olla iskussa. Vääntää hikinauhaa tiukemmalle, huutaa ugh ja juosta päätä pahkaa vahvana kentälle.
Mutta on sekin sisäinen ääni, joka sanoo, että väsyttää. En jaksa. Onko tässä mieltä. Osaanko kuitenkaan, mitään, ollenkaan. Olisiko mahdollista vain jäädä tähän penkille vielä istumaan. Katsomaan, kun muut pelaa.

Suihkuun ja pukukoppiin en halua.
Haluan olla mukana.
Taivas, olen varmasti rasittava joukkueen jäsen, valmentaja puistelee päätään ja mietii kuinka toimia.

Kai niin kuauan on toivoa, kun jaksan aamuisin nousta. Ja senkin jälkeen! Ei sitä ensimmäistä kertaa ryvetä, ihmiset nousseet pintaan myös paljon syvemmältä.

Hyvää viikkoa.
Lomalle jäävät tai lomalta arkeen palaavat.
Katsokaa, vielä ihmiset halaavat. Voimat palaavat. Suotta salaavat.
Kenellä aina helppoa, kivaa ja hyvä fiilis.
Joku voi olla apuna, kun itse olet apea, vedoton, neuvoton, pihalla, tauolla.
Ja sitten taas, sinun vuorosi, olla se reippaampi?

Sitä odotellessa, alkajaiseksi, poikien kanssa lautapeli.
He huutelevat jo, äiti!

(Kolmas kuva mukana poikien toivomuksesta. "Äiti, laita sinne sun juttuun missä sä aina katot niitä kuvia, kuva tästä meidän lego-kylästä.")

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Aina ei jaksa juosta kentällä... pitää saada istua penkillä. Väsymyksensä tunnistaminen (on se sitten fyysistä/henkistä tai niiden summaa) on ainakin minun ollut välillä vaikea tunnistaa. Elämästä on kadonneet värit ja kahvista tuoksu. Kunnes.... eräänä päivänä tajusin olevani vain väsynyt. En toivoton, mutta lopen uupunut. Olen yrittänyt antaa itselleni armon olla paikallaan. Väsymys ei ole paha tunne, jos sitä kuuntelee ja toimii itseään kohtaan armollisesti. "Luovuttaa" ja lepää.
Levollista lokakuuta, harmaa on toivon väri, huomasin, kun elämästä puuttui ne kirkkaimmat ja osasin ne silti muistaa. Kohta jo kahvikin tuoksuu, elämältä :)

Minttu