Tikapuut

Illalla olimme ihan poikki. Esikoinen tahtoi nukahtaa sohvalle ja yritin usuttaa sänkyyn vaikka ymmärsinkin, miten ihanaa joskus on nukahtaa sohvaan. Kerroin, että sitten kun isona muuttaa omaan kotiin, voi nukahtaa vaikka joka ilta sohvaan. Ja että minäkin usein nukahdin. Vaikka ihan ekassa kodissani sänky juurikin oli sohvani. Esikoinen hymyili ajatukselle ja mietti, että sitten voi nukahtaa kyllä muuallekin, vaikka minne. Vaikka kaapin päälle. Kerroin, että minulla on ollut sellainenkin huone, jossa nukuin kaapin päällä joka yö. Teininä Japanissa. Syvän futoonikomeron päällä oli varastotilaa, jonne sain patjan. Siellä mahtui hyvin istumaan. Minulla oli yölamppu ja muistan ne kuvat jotka olin laittanut seinään. Ja ne musat joita kuuntelin ja ne kirjeet joita luin ja kirjoitin. Ja kuinka kuu paistoi joskus sadunhohtoisesti kulmaikkunassa, kun kävin alhaalla mankan luona kääntämässä kasettia. Ja kiipesin sitten taas takaisin tikapuita pitkin. Veljeni oli tehnyt ne tikkaat minulle puukäsityötunnilla. Muistelen. Kuinka hienoa sekin, että veljeni teki minulle tikapuut. Harmi, että niitä ei pakattu konttiin, kun muutimme Suomeen. Niitä parempia sisustustikkaita en keksi. Enkä äkkisältään ajatellen muita enää huolisi.

Lauantaina en saanut mitään aikaiseksi. Vaikka piti. Yöllä en saanut nukutuksi. Jännitti ja ahdisti. Se, etten saa aikaiseksi. Etten osaa siivota ja olla ahkera. Etten osaa keittää kahvia tai laittaa tarjoiluja. Se, että minulla on nolo työ ja liian pieni palkka. Minulla ei ole sopivia vaatteita ja kotimme on täynnä rompetta. Yön pimeinä tunteina ehti mieleen tulla vaikka mitä muuta. Ja se, että meillä on oikeasti kaikki tosi hyvin ja ettei ole mitään syytä murehtia ja ruikutella. Sanoin jo ääneen miehelle senkin, että soitetaan aamulla kaikille ja sanotaan, että juhlat on peruttu, ei vaan jakseta. Mutta sitten ajattelin, että ne ovat esikoisen juhlat. Ja että hauskaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia niitä tulijoita.

Mies kuunteli, rauhoitteli, jutteli. Kello siirtyi ja aamu tuli lähemmäksi. Yhtäkkiä mieli oli jopa miltei tyyni. Saatan olla rupsahtanut ja kodissamme puitteet rempallaan, mutta meillä on minusta hyvä meininki. Mikä sen parempi olisi. Miksei se minulle riittäisi.

Aamulla jo odotin, että ystäviä tulisi. Tuntia ennen tulin kaupasta ostamasta kahvia. Leivon sämpylät kohonneesta taikinasta. Kävin suihkussa. Vatkasin kermaa ja maustoin sen vaniljalla. Koristelin kääretortut esikoisen kanssa ja huomasin niiden olevan tosi kuivia. Puristin päälle appelsiineista mehua ja kävin sipaisemassa ripsiväriä ja kampaamassa ihan märkiä hiuksia. Heitin mekon päälle ja iskin kaksi helmililjaa multaan parvekkeella. Nostin pöytään kuppeja ja lautasia ja laskimme kuinka paljon tarvitaan lusikoita. Pojat kirmaili ja vaihtoivat - hmm - persoonallisia juhla-asuja.

Illalla olimme väsyneitä. Se oli hyvää onnistuneiden juhlien jälkeistä väsymystä. Muistimme heti vieraiden lähdettyä, ettei muistettu nostaa pöytään tarjollevarattuja hedelmiä. Enemmän harmitti kuitenkin se, että seuraavaan kertaan on niin pitkä aika.

Kauan on siitäkin, kun kiipesin kaapin päälle nukkumaan tikkailla. Ajat muuttuu. Mutta moni ihminen on säilynyt matkassa mukana. Se on onni ja hienoa. Kiitos päivänsankarin kummit ominenne että olette olemassa.