tiistai 10. helmikuuta 2009

Toustitauko






Olemme olleet liika sisällä viime päivinä, tunnustan. Mutta meillä on ollut hyvää meininkiä. Olen saanut ommeltua, siivoiltua, tiskailtua. Leikkien tahdissa. En ennätä välttämättä valita musiikkia, mutta koko ajan kuuluu juonenkäänteitä taustalla. Esikoinen replikoi, mainiota. Välillä minun oletetaan olevan juonessa mukana, mutta ei aina.

Yksivuotias touhuaa. Hän on omasta mielestään varmaankin aivan ajanhermolla. Jos ollaan intiaaneja, hän osaa u u u u u taputella suulla, ja juosta sulkahatussa. Jos otetaan rosvoja kiinni, hän sanoo TI tohkeasti ja painelee sinne minne isovelikin meni. Autoja hän liikuttaa keskittyneesti. Ja rakentaa junarataa. Ja unohtuu tekemään jotain näistä, kun se isompi on jo ihan muualla.

Rakastan tuota yksivuotiaan olemusta. Käy välillä jopa mielessä ymmärsinkö rakastaa yhtä paljon, kun esikoinen oli vastaavassa vaiheessa. Yksivuotias ei vielä puhu, mutta keksii koko ajan uusia tapoja kommunikoida. Hän liikkuu kyllä, mutta meno on otusmaista, lemmikkien omaista. Hän on vielä niin täynnä hyvyyttä ja syyntakeettomuutta. Lumoudun joka päivä uudestaan ja uudestaan katselemaan pikkuiseni touhuja. Ja hän on tällainen pikkiriikkisen hetken enää. Muttei rakkaus silti ala vähenemään.

Ehei. Rakastuneen pakahtunein silmin sitä katsoo neljävuotiastakin. Joka etenee harppauksin. Tänään hänet ties kuinka monta kertaa synnytin. Hän leikkii vauvaa ja tahtoo syntyä. Istuu ensin sylissä siliteltävänä ja sitten ryömii pois ja palaa takaisin kuulemaan, kuinka suloinen pieni vauva olikaan. Ja kun silitän häntä, muistan miltä tuntui silittää silloinkin, kun hän oli vielä vatsan takana.

Jossakin siellä siivoilun/ompelun/leikkimisen/ihastelun lomassa havahdun kellon kulkuun. Kaivan lahjaksi taannoin saadun voileipägrillin esiin järkevämpää ruokailua odotellessa. Ja rauha on maassa. Äitiys on haastava laji, ja soimaan lähes päivittäin jostakin itseäni. Mutta uskallan minä nauttiakin. Leikimme, laulamme, nauramme täydellisille, syömme kukin lämpimän toustin.

Oli muuten ihanaa, kun tänään näimme aurinkoakin. Sisällä on helpompi leikkiä kesääkin, kun valo jo lämmittääkin.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olin niin unohtanut voileipägrillin olemassaolon, kiitos. Kaivan sen viikonloppuna esiin, jos muistan tämän siihen asti.

En malttaisi millään odottaa tuota TI-vaihetta omien täditettävien kanssa, se on niin hauskaa. Kummityttö täytti viikonloppuna vuoden, kumpa saisin seurata hänen olemistaan ja kehittymistään enemmän ja kuulla niitä ensimmäisiä jutunalkuja.

violet kirjoitti...

Tykkäsin niin kovin taas tästä kirjoituksesta.
Otusmaisuus oli hyvin sanottu.
Sitten tuo alimman kuvan sininen kangas. Minulle tulee siitä mieleen jotakin, mutten tiedä mitä.
Onko se vanhaa?
Olisko minulla voinut olla tuota lapsuudenkodissa?

Matroskin kirjoitti...

Teillä ovat kaikki kapineet ja tekstiilit niin ihania!

Joola kirjoitti...

Tuikkis, minäkin aina unohdan tousterin. Ja juuri noin, että syön jossain toustia ja ajattelen, että näitähän pitää tehdä kotona, ja sitten en kuitenkaan muista koko asiaa moneen viikkoon.

Sininen kangas on Marimekkoa. Se on sitä samaa, mitä taskumekossa on harmaana. Mutta nyttemmin sitä siis saa ruskeana ja sinisenäkin. Niitä mekkojakin siis. Ostin kangasta joskus ja päätin, että jotain teen siitä pojille. Kun ne taskumekot ovat mielettömän ihania, mutteivät siis oikein ole puettavissa pienille miehille. Ei ole tullut tehtyä, vielä. Nyt iskin paitoihin kummallekin vähän.

Kiitos Matroskin. Ei ole kaikki. Monet kuvissa näkyvät ehkä:).