tiistai 3. helmikuuta 2009

Koko maa täynnä jätskiä





Meidän talossa on nyt nelivuotias. Se on eri asia, kuin kolmevuotias. Oi kuinka eri se onkaan. Välillä, kun kävelen tuolla vaikka hangilla, mietin, miten ihanaa, että kodissani on lastenvaatekaappi, leluja, muoviamme kylpyhuoneessa... Että täällä asuu lapsia. Olen saanut reilut neljä vuotta olla äiti. Enkä edelleenkään tiedä kuullaanko koskaan missään kiitokseni. Sanon niitä päivittäin silti.

Sillä äitiys on ihanaa. Niin paljon kuin sen haastavuudesta kirjoitankaan. Ja siitä, etten koskaan kai opi täysillä kellumaan ja nauttimaan, sillä muuta näin tärkeää ja vastuullista tointa en osaa kuvitellakaan. Tai no ne perinteiset hengenpelastusammatit, mutta tietänette mitä tarkoitinkaan.

Neljävuotiaalle minun ei tulisi juuri nukkumaan mennessä sanoa, että älä leiki noin sillä taskulampulla, kun joku voi luulla, että meillä on rosvoja. Onko rosvoja olemassa? Miksi ne tänne tulisi? Miksi ne ottavat toisilta? Mutta eihän niitä ole kuin saduissa? Äiti, nyt minua pelottaa...

Nelivuotiaani(kin) saa minut välillä kaipaamaan pause-nappia. Että voisin pysäyttää tilanteet toviksi, miettiä miten haluaisin toimia oikeasti. Ei motkotusta, jos kahvipaketti keikahtaa apulaiseltani. Pysäytetyssä kuvassa näkisin pienen hämmentyneet kasvot ja älyäisin kuitata vahingoksi ja siivota sotkut nopeasti. Ei tarvitsisi pyydellä perästäpäin anteeksi. Siis minun, lapseltani, jos osaisin suoraan toimia viisaasti.

Ja kun esikoiseni kiukkuaa, raivoaa, huutaa minulle... Kyllähän hänen joskus täytyy, kotona, omalle äidille. Joka on ihan vajaa ja asettaa rajaa. On näitä vaiheita, ollut minulla itsellänikin joskus varmaankin. Varmasti ainakin olin kerran pieni minäkin. Ja nyt nelivuotiaani kuuntelee niistäkin ajoista mielellään juttuja. Ja niin me käperrymme vieretyksin ja minä muistelen luvan kanssa vanhoja.

Kuopus sitten. Hänkin on niin läsnä ajatuksissani, etten voi kuvitella, että joskus oli myös aika, jolloin hän ei ollut olemassa. Ja että kun oli esikoisen syntymäpäivä, kippistimme miehen kanssa juuri ensimmäisemme syntymälle, juuri hänen syntymänsä kellonlyömällä. Heidän odotusaikansa olivat aivan erilaiset, ja synnytykset. Ja niin moni asia sen jälkeenkin. Vaikka välillä sen unohtelenkin ja muistot puuroutuvat yhdeksi äitiydeksi.

Mutta onhan myös monta yhteistä juttua. Kuten nyt se, että syövät lunta samalla antaumuksella. Enkö minä äiti tajua. Kuka jättäisi käyttämättä tilaisuutta, jos olisi yhtäkkiä koko maailma valkoisenaan vaniljasta.

6 kommenttia:

Elisa kirjoitti...

Ihania kuvia taas kerran? Onko teidän pojalla jo sukset? Meillä on kokeiltu vasta luistelua.

Vaniljaista tiistaita!

Joola kirjoitti...

Jep, sukset sai jo alle kolmevuotiaana. Ei minun, vaan innokkaan appiukon toimesta. Nuista on muutama ärräpää irronnut äidiltä. Ihan suotta toki, kas onhan sitä isompiakin murheita maailmassa, kuin irtoilevat siteet, väärälle koolle säädetyt siteet ja hankeen pudonneet siteen ruuvit...
Monosuksiakin saisi jo tuonikäisille. Tai siis pienimmät monot on 28-29:ä ja sen kokoista kenkää meillä jo käytetään. Pikkuisen oli vielä hinnat korkeat, mutta olin itse ajatellut, että hiihtämään "lykkään" vasta sitten, kun on kunnon suksetkin.
Mutta perushiihto vaikuttaa helpommalta oppia, kuin perusluistelu. Jää on niin haastava elementti... Toki mäkimaasto hiihtää on sitä myös... Mutta jos sinne Paloheinään vielä menette, niin siellähän on lapsille suksivuokrausta ja muumihiihtomaa?? Ollut ainakin useana talvena? Ei sillä, että minusta itsestäni lapsilla mikään kiire välineurheiluun olisi - ja mikäs pulkkamäen edes voittaisi. Mutta vaan että jos siellä esikoispoikanne hinkuu kokeilemaan...
Luistellessa täytyy roikottaa ja roikottaa ja yrittää koko ajan kannustaa, ja keksiä miten sitä auttaa. Meillä tasamaahiihto lähti kulkemaan, sen kun laittoi sukset alle ja alkoi jalkoja liikuttamaan. Kaatuilee toki välillä , mutta ei ollenkaan samaan tahtiin, kuin jäällä. Ladut auttavat, mutta tänä vuonna olen huomannut, että sellaista voi tehdä kävelemällä laahustaen hiihtäjän edessä.

Hauskoja talviurheiluhetkiä:)!

Joola kirjoitti...

Niin ja vielä, "paikalliset". Se hehkuttamani leikkipuisto Omenamäki, josta kaksi ylintä kuvaa, on taas kiinni homeongelman takia. JOs vaikka joku oli suunnitellut katsastavansa. Remontissa. Että ei tavata siellä tänä talvena, eikä keväänäkään. Surkeaa.

tuikkis kirjoitti...

Ihana kakku, ei sovi nälkäisen katsella. Onnittelut nelivuotiaalle Saapasjalka Tuikkikselta.

Peanut kirjoitti...

Hei!
Löysin PalaTallessa-blogin pikkuisen myöhässä, ehdin selailla vain pariin otteeseen. Kuviisi ja teksteihisi (ja erityisesti värikkäisiin tekstiileihin) ihastuin oitis. Olen yhtä hymyä, kun Minjan kautta löysin uuden blogisi. Hienoa! Mahtavaa! Ja onnea nelivuotiaalle!

Elisa kirjoitti...

Kiitos talviurheiluvinkeitä, pitääpä pistää harkintaa se Paloheina, olen kuullut että siellä on myös sellainen Muumihiihtokoulu. Se voisi olla hauskaa!

Höh, kurjat uutiset nuo Omenamäen uutiset. Miten se on mahdollista, juurihan tuo rempattiin (vai käsitinkö väärin)?

Kaikkea hyvää helmikuulle!