Samoin

Tänä sykysnä olen tuntenut itseni hyödyttömäksi, taitamattomaksi ja ennen kaikkea riittämättömäksi. Väsyttävän monta kertaa.
Olen väsyttänyt itseäni miettimällä miksi, ja kuinka mietteistä irti.
Halunnut toistella, että tämä menee ohi. Piristyn, ryhdistyn, keksin konstin.

Torstaina sain ottaa osaa inspiroivaan seminaariin.
Leijuin - metrolla - kotiin. Vihdoin, innostuin!
Jopa koodaaminen kuulosti mahtavalta, kun Linda Liukas puhui siitä lavalla. Oikeastaan oli kuin olisin kuullut koodaamisesta ensimmäistä kertaa. Tietokoneet heilahtivat ihan uudelle paikalle maailmankatsomuksessani.
Oli ehkä aikakin. Välillä mietin, että joutaisin poistua Linkolalaiseen erakkomajaan metsän reunaan. Vanhanaikainen, kehityksen pyörästä pudonnut.
Kuinka kehtaan vielä opettaa, kasvattaa, kun elän itse edellistä vuosituhatta ja pitäisi valmistaa tulevaan. Minullako jotain annettavaa.
Mutta nyt haluan ajatella, että olkoon vaan vuoristorata tämä tekniikan kehitys. Minä hyppään kyytiin matkustajaksi. Tai olen edes jonossa, ajatellen, että tuonne minä haluan, odotan omaa vuoroa.
Ehkä päädyn jarrumieheksi, sehän on lintsillä kunniapesti.
Ainakin haluan omaksua Liukkaan lastenkirjan sankarittarelta asenteen, jolla hän huutaa "EI PELOTA!"

Vaikka välillä pelottaakin. Tietotekniikka ja moni muukin.

Kaikkein vähiten haluaisin tuntea itseni turhaksi kotona. Siksi tärkeitä minulle ovat mieheni ja lapseni. Mutta en minä järjettömän tärkeäksi ole täällä itseäni kokenut. Mies on arkemme sankari. Kun minä istun illalla keittiön sohvalla juomassa teetä ja tuijottamassa tyhjää, hän ripustaa pyykit kuivumaan, etsii lasten huomiset treenivaatteet, sukat, reput, karjalanpiirakat, kännykänlaturit.
Minun osani?
No, olenhan minä koko ajan äiti.

Ja helpottunut silloin, kun kuopus kipittää luokseni, ja hyppää millon mistäkin halaamaan ja rutistamaan ja kertomaan, että olen rakas. Ja esimerkiksi eilen, kun peittelin ja suukotin esikoisen, sanoin: "Rakastan sua."
"Samoin", hän sanoi minulle. SAMOIN. Kiitos kullat.

Näillä voimin kohti lokakuuta. Joo joo, on värikkäät lehdet ja villasukat ja keitot ja peitot mustakin ihan ihania.

Vähän eri Suokki

Syksyllä värit on ehkä vahvempia, minä en. Siksi maisemanvaihdos tekee hyvää, tarvitsen.

Kuka mainostaisi luontoa

Olen kyllästynyt katsomaan metron rullaportaissa mainoksia, joissa nuoret naiset pyllistelevät milloin missäkin alusvaatteissa. Joku haluaa kertoa minulle, minne minun tulisi lentää, mitä rahkaa ja maitoa milloinkin popsia. Taas joku uusi elokuva ensi-illassa, vaikka minulla on kaikki vanhatkin hitit katsomatta. Burgereita, vieläpä tarjouksessa. Mitä uutta?

Olisi virkistävää, jos mainoskehyksissä olisi luontokuvia. Kokeiltaisiin edes.

Ei olisi mitään haittaa siitäkään, jos luontokuvat vaikuttaisivat alitajuntaan mainosten tavoin. Jollekin saattaisi hairahtaa päähän sellainen kummallinen mieliteko, että mitäpä jos lähtisin ulos. Metsään, rantaan, tunturille, järvelle, poluille, pitkospuille.

Ylipäänsä, saattaisi pälkähtää mieleen jotakin. Muisto, tuntemus, ajatus, kenties jopa oivallus. 
Luonnon ainutlaatuisuus, suuruus.

***
Minulla on ikävä mökille.
Laitan listalle, että muistan hankkiutua edes saunaan.
Kuvittelen loput.
Ja teen retken jonnekin, missä unohdan hetkeksi kaupungin, ihmiset, itsenikin.

Hyvää viikkoa sinullekin.

Kyllä se (taas) tästä

Mikään ei jää tähän

Toista viikkoa jo siitä, kun muutettiin putkiremontoituun kotiin. Kolmatta. Näyttää, kuin olisimme tulleet eilen. On ollut tärkeämpää tekemistä, kuin tavaroiden paikoilleen järjestämistä. Meillä on aikaa loppu elämä. Ja tätä vauhtia touhuun meneekin yhtä pitkästi, haluaisin toki, että olisi jo valmista, näyttäisi kodilta. Eteeneekö, jos istun tässä koneella kirjoittamassa.

Esikoisen koulu alkoi tänään, kuopuksen huomenna. Luulen tuntevani äärilaitoja. Oli ihana saattaa vanhimmaiseni luokkaan. Tuttuja kasvoja, luokkakaverit. Tuttuja vanhempia, vaihdettiin kesäkuulumisia. Vertailin vanhanaikaista kännykkääni jopa, yhden isän kanssa. Kaikilla ei vielä, älypuhelimia. Huomenna kaikki on uutta. Ja pitäisi tajuta, että nuorimmaisenikin on jo koululainen. Olen maistellut asiaa jo koko kesän. Se hymyilyttää minua, toistaiseksi. Ihan varmasti menee vielä itkuksi. Sinne se pikkulapsiaika mennä hujahti.

Olin tyytyväinen, kun aamulla taivas oli pilvessä. Ja kaupungilla jo satoi. Kolme viikkoa aurinko paistoi yhtäjaksoisesti. No oli siellä ehkä joku ukkonen välissä, mutta käytännössä. Puin Kööpenhaminassa hellemekon ylleni ja siitä tuli tämän kesän luottovaate. Jos illalla pesi, ehti hyvin aamuksi kuivaksi. Iloitsin, että sillä tarkeni. Tuntui, että kaikissa muissa vaatteissa tulisi silmitön hiki. Joutaisin syksymmällä taas kaivelemaan vaatekaappia. Pikku hiljaa nyt on jo se aika.

Poikien tukat ja kynnet on leikattu. Reput tarkistettu ja penaalien kynät teroitettu. Tuntuu, että kesään on mahtunut hirveästi. Ei, IHANASTI.
***
Olin poikien kanssa Suomessa lomailleen ystäväni seurassa Hämeenlinnassa.  Kävimme Hippalot lastenkulttuurifestivaaleilla katuteatteria katsomassa. Istuisin ehkä vieläkin mielelläni siellä teatterisalissa, katsomossa. Jos en olisi lastentarhanopettaja, olisin mielelläni katuteatteritaiteilija. Tai hostellinomistaja. Tai radiotoimittaja. Tai töissä teebaarissa. Varasuunnitelmia, jos joskus nykyinen työni käy mahdottomaksi. Tai saan uuden elämän.

Ehdin ehkä jotakin vielä tässä nykyisessänikin. Toivoisin!
Tiedän, että usein heikottaa, siksi haluan tehdä asioita, jotka tekevät minusta vahvemman.
Olen ollut lomalla kolme viikkoa. Nauttinut ja kiittänyt paljosta. Mutten ole kunnolla juossut tai paastonnut. Haluan ne takaisin. Ja jumppani.
Haluan oppia lisää ja nähdä aina vain kirkkaammin. Janoan kaikkea sitä, mistä nautin.
Tänään kirjoitin ystävälle kortin. Haluaisin kirjoittaa vaikka joka päivä yhden. Uskon, että muidenkin postiluukuista kolisee enimmäkseen muuta, kuin heille henkilökohtaisesti kirjoitettua postia.
Me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme kauniita sanoja ja kannustusta. Muistutusta, että elämä on liian lyhyt ja arvokas hyvien asioiden välttelyyn.

Superkuu, viimeyönä. Ihan tavallinenkin riittää. Joku, joka välittää. Ymmärtää, lämmittää, virkistää, piristää. Kääntää kämmentään, ojentaa kohti. Olen tässä, jos ikinä tarvitset. Haluan sinulle silkkaa hyvää.
Ja jos se minusta on kiinni, mikään ei jää tähän. Kaikki jatkuu. Sekin kaikki, minkä tahtoisi jäävän taakse ja pois, kerrostuu. Mutta ehkä, nyt onnistuu, rohkaistuu, vahvistuu. Voittaa pelon, lakkaa odottamasta ihmeitä - näkee jo niitä!

Elämä voi oikeasti olla hyvä. En rypeä liian kauaa, teen jotakin, siivoan, aloitan alusta, lepään, kun väsyttää. Nousen taas. Huomaan, että joku muukin haluaa nauttia tästä kaikesta.
Ollaan yhdessä - ja yksin, silloin kun tuntuu siltä.

Laitetaan tietokone kiinni, kun sanat karkaavat lapasista.
Tiedän, että minulla on nyt hyvä olo paljosta.
Rakastan pientä hömppää perhettäni, jonka keskellä ja kanssa saan kasvaa ja vanheta.

Ajattelen sinua. Voimia ja valoa.

Kaupunkirakkaus

Onni, että ystävämme ovat asettuneet asumaan Kööpenhaminaan. Keksin muutaman ikävämmänkin vaihtoehdon. Joskin nekin muuttuisivat ehkä kaupunki- tai kylärakkaiksi, jos ystävilläni olisi niissä koti.

Jos joku tuntuu varmalta, niin vaikkapa se, että menemme uudestaan Kööpenhaminaan. Se lämmittää ja hymyilyttää. Toivottavasti myös ystävää.

Minun pitäisi muuttaa, meidän. Mutta minun paiskia muuton eteen töitä nyt, kun miehellä on jo työ-työt alkaneet. Putkiremonttievakko loppuu, halusinpa tai en. Pakettiauto varattu huomiselle. Nyt kierrätyskeskukselle. Ei hakemaan mitään lisää, vaan viemään pari kassillista pois. Sitten omalle kodille laittamaan uusi pieni jääkaappi kylmenemään ja jotain muuttoruokaa valmiiksi sinne.

Selvinen muutostakin, sainhan lomamatkankin. Jaksavathan muutkin. Toivon letkeää asennetta, sellaista, että voisihan sitä karmeampaakin olla.