Aurinkoterapiaa

Tänään kamera oli kaverinani aamusta saakka. Taltioimassa aurinkoista sunnuntaita. Mies potee korvatulehdusta, mutta koitan lohdutella, että hänelläkin on lupa sairastella. Pojilla on uudet tukat ja pöydällä tuliaiskukkia. Aamut on selkeä aloittaa tutuilla aamiaisilla, silloin, kun ei kaipaa vaihtelua. Viikonloppuisin pojat saa kipolliset suklaamuroja. Aamuteen ennättää juoda rauhassa.  Ensin harmistuvat, kun suljen telkkarin olettaen heidän katsoneen jo tarpeeksi lastenohjelmia. Leppyvät pian, löytävät piirustushommia. Luen eläinsatuja. Matti Pikkujämsän kuvituskuvat ovat minulle käynti taidegalleriassa ja tarinoistakin nautin, kuin joku jostakin "oikeesti aikuisten"-kirjallisuudesta.

Keksivät rakentaa aseet rakennussarjasta. Sanon, etten pidä moisista, mutta että ovat kuitenkin taitavia. Itse keksivät täyttää aseensa panoksilla, vanhoilla kolikoilla. Ihmisiä eivät saa ampua, leikkivät hetken ampumahiihtäjiä omassa huoneessansa. 

Käymme hiihtämässä, mietin, joko voin kirjoittaa, että "keväthangilla". Kilometrejä ei kerry loputtomasti, silti on tärkeää pitää tauko ja juoda minttua kuksista, syödä pullaa hillolla.

Kotona kysyn mieheltä, mitä meidän tulisi ajatella susista ja niiden kaatoluvista. Onko niin, että kaupungissa on kaupunginvaarat - liikenne, örveltäjät, namusedät - maalla omansa, kuten sutensa. Kaipaan hetken kovasti ystävää, jonka susimietteitä luin veljen vinkkaamana tietokoneelta. Kuinka surkeaa, etten enää saa lukea, kuin noita kaikelle kansalle julkaistuja kirjoituksia. Miltä sinusta tuntuisi, jos et saisi pitää yhteyttä vanhaan ystävääsi.

Eilen saimme Etiopiantädin vieraaksi ja tänään illalla vanhempani. Huomenna jatkuu arki. Myää, sanoo kuopukseni, kun kertaan hiihtoloman olevan ohi. Mutta ilme piristyy, kun kuulee, että seuraava loma on jo tulossa. Suunnittelevat velhoasuja virpomisretkelle. Pääsiäinen, saat tulla, odotamme sinua!

Hyvää alkavaa viikkoa. Nappaan taskuun aurinkovoimia. Koskaan ei tiedä, kuinka pian niitä saattaakaan tarvita, ja kuinka kauan joutuu odottamaan seuraavaa latausta.

Hymy

"Kerro nyt jotain. Mistä te puhuitte. Sen verran mielenkiintoinen tilanne."

Tapasin ystävän ja hänen lapsensa, joita en ole tavannut koskaan aiemmin. Vaikka vuodesta 2005 olen seurannut blogia, nähnyt kuvia ja kirjeitäkin on vaihdettu muutamia.

No. Ei minusta tuntunut siltä, ettemme olisi koskaan tavanneet. Ääni ylipäänsä taisi olla yllättävintä. Puheen rytmi. Äänen sävy. Niitä ei näemmä voi aavistaa blogitse, kuvitse, kirjeitse. (Paitsi nuorimmaisen sankarin. Hän puhui ja touhusi juuri niin herttaisesti, kuin mitä kuvista voisin kuvitellakin.)

Eilen oli hymypäivä muutenkin, monella tavalla. Aurinko-kulta missä oletkaan ollut kaikki nämä päivät. Metroasemalla soi haitari ja toivotti tulijamme tervetulleiksi. Valo niin hellii ja tekee hyää ja virkistää. Aivan kuin se jo ei olisi ilhaduttanut, että saan leipoa leipää vieraille ja joku kauan odotettu tulee meille. Ja lapsetkin ovat innoissaan, eivätkä pysy sisällä enää housuissaan, vaikka eivät yhtään tiedä, keitä meille oikein on tulossakaan. On ihana, kun pöyän ympärillä on vaihteeksi paljon ihmisiä.

Vielä kun olisin lattian ehtinyt pestä. Mutta onko sillä niin väliä. Elämässä on tärkeämpiäkin ehtimisiä. Tai ainakin mieluisampiakin. Mutta hymypäivinä voi tehdä mieli siivotakin, ja vielä minä tällä virralla hoitelen yhden lattiankin.

Tulee ilta. Pitää tarkistaa jo kellosta koska, sillä niin on yhtäkkiä pitkään valoista. Mies käy esikoisen kanssa kiskalla, ystävät ovat jo omassa kodissa. Taidan torkahtaa sohvassa. Saan suukon ja suklaapähkinöitä, hyvää hääpäivää kulta!

Tämäkin vielä. Unohdin vallan, vaikka edellisenä päivänä tietenkin vielä muistinkin. Yhdeksän vuotta sitten pääsin naimisiinkin. Ihana tunne, että voisin rakastua juuri tähän samaan mieheen tänäänkin, ja niin teenkin. Katson kuvia häistä ja pojat tahtovat samalle sohvalle kanssamme "porukoihin". Telkkarista tulee hiihtoa, mutta menköön, elämänihän on totta, eikä mikään siloinen elokuva.

"Sullahan roikkui pupu ovessa vielä silloinkin, kun tavattiin."
Niin taisi roikkua. Hääkuvistakin nään, että meillä oli kotona lasten kuvakirjoja ja lautapelejä ja sorminukkeja ja mitä lie kaikkea, vaikkei kaksiossamme asunut yhtäkään lasta. Ja mies on rakastunut minuun silti, vaikka olin mitä olin. Eikä sekään vielä. Mutta että hän rakastaa minua yhäkin, vaikka minusta on tullut mitä on tullut ja hän näkee sen kaiken lähempää kuin kukaan.

Eikö sillon ole kasvoilla hymy, kun tämän kaiken keskellä käy nukkumaan.
Jokin huoli ja hämmennys siellä mielessä ehkä puskee tuloaan, mutta antakoon minun tovin hymyillä vaan. Makea tunne, kun suupielet vetäytyvät ylöspäin. Haluan nukahtaa näin.

Kiitos tästä päivästä. Minulla on mies ja lapset ja ystäviä. Perhe, koti, aurinkoinen päivä.
Ihana työ maanantaina odottamassa, ensin saan pitkän viikonlopun huilata omieni kanssa.
Toisinaan kiitollisuus tulee ja tulvii täysin käskemättä.

Eilen minulla oli sellainen päivä.

Ehdin

Hiihtolomaviikon alkajaiseksi hyppäsimme bussiin ja matkasimme parin tunnin päähän.

Ei kai mitään muutosta tulisikaan, jos asiat aina pysyisivät ennallaan. Mutta kun eivät pysy. Eikä etukäteen  voi tietää, kuinka asiat vaikkapa seuraavan puolen vuoden aikana tulevat kulkemaan. Sitä luulee jo ymmärtäneensä, ettei mikään ole itsestäänselvää ja sitten kuitenkin kirpaisee, kun joutuu sopeutumaan uusiin mullistuksiin. Pätee meihin ihmisiin.

Aurinkokeittiöllinen koti pikkukaupungissa on varmasti ollut heille hyvä ja lempeä. Tarjonnut monta ihanaa seikkaa. Pian arki heittää taas kuperkeikkaa.Toivon voimia, pidän peukkuja.


Tuntui tärkeältä ehtiä nähdä seikkailultansa tämäkin välisatama.

Vaikka hiihtolomaviikko onkin, meillä ei ole vielä vapaata. Mutta torstaina on ja perjantaina!
Hyvää viikkoa, senkin ehdin sanoa, kun kirjoitan kerran maanantaina.

Joskus todellisuutta on vaikea pureskella, saati niellä

Toisinaan haluaisi ajatella, että omapa on elämänsä, mutta kun tarinoilla on tapana kietoutua,
eikä kukaan elä täällä ihan yksinänsä.

Joskus jaksaa vain toivoa hyvää ja onnea,
vaikka tapana olisi onnitella.

Joskus olisi niin paljon mielummin väärässä,
kuin oikeassa.

Joskus tekee mieli rukoilla,
vaikkei uskoisi kenenkään ylhäällä kuuntelevan puheluita. 

Huolia on aina olemassa,
kunpa oppisi lunkisti elämään niiden kanssa.

***
Pihassa kasaan lumilinnaa aurauskasaan muodostuneista eri kokoisista lumiharkoista. Mahtava tekniikka. Vaikka lunta myrskyää vaakaan, olen innoissani, ja ihmettelen mikseivät kaikki kulmakunnan lapset ole kanssani kisaamassa parhaista harkkoapajista.

Sitten mietin, että on varmaankin jokin virtuaalipeli, jossa sovitellaan erimuotoisia lohkareita majaksi. Sanovat sitä kehittäväksi. Että vaihtoehtoja on monia ja pitää nopeasti hoksata. Sormeakin liikuttaa, tai peräti hiirtä klikata.

Mutta miten jää puolitiehen monta aistimusta. Kylmä poskilta, märkä housunpolvista ja hanskoista. Ei kuule, kuinka tuuli suihkii - ja kuinka majan sisällä äänet vaimenee. Ei ehkä tule mieleen miettiä, kuinka esi-isämme joskus kivikaudella pysyivät talvisin hengissä näissä keleissä. Välillä tekee mieli ottaa valtava lumilohkare ja kantaa tai pyörittää sitä niin, että hengästyttää ja puskee hikeä.

Ennen kaikkea virtuaalisen lumilinnan rakentajalta saattaa jäädä oppimatta, että vaikka kuinka olisi haastava ja vaikea peli, todellisuus on vielä paljon haastavampi ja vaikeampi. Ja sille opille olisi paljon käyttöä, kun eletään ihan oikeasti.

Vaikka tosielämä usein onkin vaikeaa, ihan mahtavaa, että joskus hymyilyttää ehkä juuri siksi tai ainakin silti.

Mitä kuuluu, kuinka voit?

Kauanko olit tänään ulkona?

Mitä haluaisit tehdä tulevana viikonloppuna?
Mitä teet tulevana viikonloppuna?

Mitä toivot keväältä?

Surettiko tänään jokin asia?
Mistä saat voimia?

Mikä ilahdutti tänään sinua?

Mitä olisi hauska syödä juuri nyt?
Koska olet väsynyt?

Mikä biisi soi tänään päässäsi?
Jos tanssisit nyt, miltä se näyttäisi?

Kenelle sait tänään olla avuksi?

Mihin ajatukseen toivot nukahtavasi, mihin herääväsi?

Näitä minä kysyn, vaikkei kukaan edes vastaisi.

Tiedän, mistä iloitsen nyt

Astun ulos ovesta, ja ajattelen, että ihana sää. Taas ajattelen näin, mietin. Oli sää mikä hyvänsä, tunnen ensimmäiseksi niin. Senkin muistan, että tämän minä jo kerran jopa kirjoitin.

Nukutan töissä pientä liinassa. Olen laulanut pari unilaulua, ja nyt tulee mankasta kaunista musiikkia. Yli kymmenen muutakin pientä hakee unta ja meitä on kolme heitä paijailemassa. Miten rauhallinen minun on olla. Kuinka ihanalta tuntuu olla juuri siinä, jos kerran töissä. Voin ajatella rauhassa hyvää paljosta ja monesta. Ehkä voit kuulla?

Miksi sinä pilasit aamuni, totean kimpaantuneena yhtenä aamuna kuopukselleni, kun mukavan leppoinen aamumme on kääntynytkin kireäksi kiireeksi. Ei, tämä ei ole iloni, enkä toivo rumia sanoja suuhuni. Mutta tuntuu hyvältä voida pyytää anteeksi. Kuinka saan selittää, että oikeastaan pelastit tämänkin aamuni. Päiväni ja iltani. Sillä niin on suurta, että olet olemassa, poikani. Äitiys ja vaimous ovat parasta elämässäni. 

Pienet hetket. Kun esikoinen ehdottaa, että katselisin hänen kanssaan kirjaa. Minä sanon, että tiskaan, mutta hän kertoo, että oli ajatellut meidän tekevän jotain hauskempaa, sillä aikaa, kun pikkuveli on vielä ammeessa. No tietenkin. Ja odottaahan se tiskikin. Istumme sohvalle vieretyksin. Suuri pieni koululaiseni, jolle saan sanoa, että olet rakkaimpani. Esikoinen, kuopus ja mieheni. 

Kotonani saan olla itseni. Voimme hömpätä poikien kanssa hassuja tansseja. Voin kulkea kymmeniä vuosia vanhoissa verkkareissa. Kukaan ei nalkuta, vaikken ole kaunis, sorja ja aikaansaava kotitöiden saralla. Kun suren ja mietin sitä tai tuota, minulle näytetään, että riitän tällaisena. Se tuntuu uskomattoman suurelta voimalta. 

Ja teekin. Aamulla, kun tekee mieli vetää vain peittoa tiukemmalle, muistan, että jos nousen heti, ehdin juoda teeni. Tee kietoo monta hyvää ajatusta mukaan päiviini.  Ei se aina suosta nosta, mutta helpottaa useinmiten ihmeesti.

***
Ylva pyysi minua vastaamaan yhteentoista kysymykseensä. Kiitos, juuri tällainen kirjoitustehtävä ilahdutti, kun istuin tänään tähän koneelle arki-iloistani kirjoittaakseni. Siispä Ylva tässä vastaukseni kysymyksiisi: 

1. Mitä teit tänään kello 10 aamulla?
Esittelin päiväkotia yhdelle pienelle ja hänen vanhemmilleen. He olivat katsastamassa päiväkoteja, ennen kuin jättävät hakemusta.

2. Jos saisit todeksi kolme toivomusta, mitkä toiveet esittäisit?
Toivon tuossa sivupalkissakin, että luonnon tuhoutuminen loppuisi, ilmaston lämpeneminen pysähtyisi ja tulisi rauha.
On minulla pienempiäkin toiveita. Ja alan vähitellen ymmärtää, kuinka hyvä sellaisia on olla. Kuinka unelmointi voi olla hyödyllistä hupia. Kunhan vain muistaa elää nytkun-elämää, jatkuvan sitkuilun tai joskuilun sijaan.

3. Mistä kotityöstä tykkäät eniten?
Ehkä tiskaamisesta. Se on kyllä aikaavievää. Pyykkien pinoaminenkin on aika leppoisaa istumatyötä - silti teen (sitäkin) tosi harvakseltaan.

4. Mistä kotityöstä tykkäät vähiten?
Imurista tulee rasittavan kova äänikin. Ja meidän vanha imuri on monin tavoin luotaantyöntävä vekotin.

5. Kuinka usein käyt parturissa?
Ehkä kaksi kertaa vuodessa. Aina hymyilevät, kun sanon, että edellisestä kerrasta on kas taas hupsis jo niin ja niin kauan. Otan pesut ja kaikki settiin kuuluvat intialaiset päähieronnatkin sitten juhlan kunniaksi. 

6. Mikä on mielestäsi ekologisin tekosi?
Epäekologisinta ovat biologiset lapseni. Joten ehkä ekologisinta on se, että heitä on "vain" kaksi.

7. Jos saisit 1000 ylimääräistä euroa (laillisesti), mihin käyttäisit ne?
Olisi hienoa sanoa, että ostaisin Luonnonperintösäätiölle murusen ikimetsää. Mutta mieli tekisi kartuttaa matkakassaa. (Sellainen pitäisi ensin taas perustaa.) Matkustaminen olisi ihanaa. Vaikka vain Turkuun ja takaisin. Mielummin johonkin paljon kauemmaksikin. Mutta milloin ne lenotokoneet liikkuisi aurinkoenergialla?
Tai no, meillä on visatileillä vielä velkaa viimekesäisestä Japaninmatkasta, että sinnehän se joutaisi tonni upota.

8. Onko sinulla paheita? Kerro yksi niistä.
On. Olen laiska ja syön herkkuja.

9. Mitkä ovat parhaimmat puolesi?
Kuka senkin kertoisi.
Itse olen kiitollinen luovuudestani, vaikkei se varmasti näy aina eikä suinkaan kaikessa toki. 
Osaan nauraa ja itkeä. Iloita pienistä, kuten teestä ja hyvistä hetkistä. Uskallan surra ja herkistyä.
Haluaisin jatkaa pidemmästi, mutta johan sitä pian ylpistyisi.

10. Mitä haluaisit oppia?
Voi paljonkin. Hyväksymään heikkouksiani tai tekemään niille joille jotakin voin, voitavani.
Tekemään ruokia, joita omat poikani söisivät.
Olemaan rauhallisempi äiti, hillitsemään paremmin äksyilyni.

11. Mikä saa sinut hymyilemään?
Poikani ja mieheni. Elämäni.
Hyvä biisi.
Muistoni. Nuoruuteni. Lapsuuteni. Perheeni. Ystäväni.
Päiväkirjani. Teeni.
Aurinko. Kaunis kuukin.
Japani.
Kevät, kesä, syksy ja talvi.
Puhelimeni, jos siinä on jokin hymyilyttävä viesti.
Kirkas ajatus. Oivallus.
Kirje ystävältä, postikortti - paitsi jos tulee jokin surullinen teksti, huoli.
Perjantai, ajatus viikonlopusta.
Se, että saan halutessani olla nukahtaessani ja herätessäni kultani kainalossa.

Hymy, jos tulkitsen sen aidoksi ja minulle suunnatuksi. 

Valohoitoa

Onneksi herätyskello ei soi viikon jokaisena aamuna.

Kiitos viikonlopuista, hyvää alkavaa viikkoa.

Kiitollisuutta

Vuoden ekana päivänä olis ollu mahdoton nousta katsomaan auringonnousua. Vettä sataa ja kovin on taivas harmaana. Mutta siellä se on takana jemmassa. Valo.

Yks biisi, jolla haluan alottaa uuden vuoden. Ja johon mieluusti lopetin edellisen.

Olkoon sun ja munki uusi vuosi valoisa. Toivon paljon hyvää, kiitän edellisestä, menneistä.

ONNEA, se on nyt kakstuhattakolmetoista.