Joskus todellisuutta on vaikea pureskella, saati niellä

Toisinaan haluaisi ajatella, että omapa on elämänsä, mutta kun tarinoilla on tapana kietoutua,
eikä kukaan elä täällä ihan yksinänsä.

Joskus jaksaa vain toivoa hyvää ja onnea,
vaikka tapana olisi onnitella.

Joskus olisi niin paljon mielummin väärässä,
kuin oikeassa.

Joskus tekee mieli rukoilla,
vaikkei uskoisi kenenkään ylhäällä kuuntelevan puheluita. 

Huolia on aina olemassa,
kunpa oppisi lunkisti elämään niiden kanssa.

***
Pihassa kasaan lumilinnaa aurauskasaan muodostuneista eri kokoisista lumiharkoista. Mahtava tekniikka. Vaikka lunta myrskyää vaakaan, olen innoissani, ja ihmettelen mikseivät kaikki kulmakunnan lapset ole kanssani kisaamassa parhaista harkkoapajista.

Sitten mietin, että on varmaankin jokin virtuaalipeli, jossa sovitellaan erimuotoisia lohkareita majaksi. Sanovat sitä kehittäväksi. Että vaihtoehtoja on monia ja pitää nopeasti hoksata. Sormeakin liikuttaa, tai peräti hiirtä klikata.

Mutta miten jää puolitiehen monta aistimusta. Kylmä poskilta, märkä housunpolvista ja hanskoista. Ei kuule, kuinka tuuli suihkii - ja kuinka majan sisällä äänet vaimenee. Ei ehkä tule mieleen miettiä, kuinka esi-isämme joskus kivikaudella pysyivät talvisin hengissä näissä keleissä. Välillä tekee mieli ottaa valtava lumilohkare ja kantaa tai pyörittää sitä niin, että hengästyttää ja puskee hikeä.

Ennen kaikkea virtuaalisen lumilinnan rakentajalta saattaa jäädä oppimatta, että vaikka kuinka olisi haastava ja vaikea peli, todellisuus on vielä paljon haastavampi ja vaikeampi. Ja sille opille olisi paljon käyttöä, kun eletään ihan oikeasti.

Vaikka tosielämä usein onkin vaikeaa, ihan mahtavaa, että joskus hymyilyttää ehkä juuri siksi tai ainakin silti.