Hostellielämää

Valitsin hostellia fiiliksellä. Toki edullinen piti olla ja käytännöllinen sijainti. Ystävämme, joiden takia juuri Kööpenhamina, asuvat keskustassa. Ei hirvitty heidän nurkkiinsa tunkeutua koko reissuksi, mutta onneksi päästiin useaksi yöksi. Matkan alkuun hostellikoti, josta mies ja pojat starttasivat vielä (junalla tietysti) Berliiniin kahdeksi vuorokaudeksi. Minä vietin nuo päivät ja yöt jo ystävälläni.

Tiesin, että Copenhagen Downtownin alakerta on iltaisin baari. Ajattelin, että se toisi vain hyvää irtioton tunnelmaa lomaamme. Tuulahduksen ajalta, jolloin eräskin allekirjoittanut oli ihan nuori. Saavuimme hostellille ensimmäistä kertaa myöhään illalla ja vastassa oli livebändi. Ja kymmeniä juhlivia reissaajia, laulamassa, juhlimassa. Minua hymyilytti. Tämähän toimi ihan niin kuin piti. Respalle sai puhua vähän lujemmalti, että kuuli. Avaimet, portaat, aamupalakuitti. Omassa huoneessa oli ihan hiljaista, ei kantautunut meteli.

Mutta kuopus ehkä vähän säikähti. Ja varsinkin, kun minä ensi töikseni aloin lukea huoneen seinästä sääntöjä ja ohjeita, poistumisteitä ja palosammuttimien sijainteja. Viisivuotiaamme alkoi pelätä tulipaloa. Entä jos jollain siellä alhaalla oli myös tupakka.

Hän pelkäsi oikeasti. Käytännössä koko ajan, kun oltiin hostellilla. Onneksi välillä unohti, rentoutui. Ja sai nukutuksi, äidin tai veljen vierellä.

Hostellilta oli lyhyt matka kaikkialle minne kuljimme. Ihania vanhoja katuja, putiikkeja, aukioita, Tivoli, juna-asema, värikkäiden talojen ranta... Ovesta heti oikealla lankakauppa, ja ekologinen kahvila. Ekana aamuna söimme hostellin aamiaissetin, kahtena seuraavana kaupasta itse ostettuja juttuja, pitkälti huviksi. Minusta on ihana elää ulkomailla, kuin eläisi melkein oikeasti.

Matkan jälkeen saimme palautekyselyn sähköisesti. Suosittelisinko paikkaa kenellekään, kuinka todennäköisesti. Totta kai voisin vinkata, että meillä ainakin oli siellä hyvä olla. Paitsi yksi pelkäsi tulipaloa. Ja vessassa ja suihkuissa ei ollut valoa! Paitsi ihan satunnaisesti. Meille sekin oli vitsi. Rakastan reissuseuraani. Joltain olisi pärähtänyt pinna totisesti, mutta pojatkaan eivät narisseet tästäkään, jätettiin ovi hiukan raolleen ja sinne vain hämärään.

Minulle jää erityisenä muistona mieleeni minun ja esikoisen "yöbileet" keittiössä. Hän ei saanut unta ja sanoin, että mennään keittiölle ja paahdetaan voileipä. Mietti, voiko baariin mennä yökkärillä. Sanoin, että minäkin voin, ja tämä on nyt meidänkin koti. Soi poppi ja tuikkuja paloi pöydillä. Hän tahtoi syödä keittiön lattialla kuitenkin ja toki se sopi minullekin. Amerikkalainen nuorukainen oli ensimmäistä kertaa ulkomailla ja hänestä minulla oli hauska kuvakulma. Muistelin hänelle ja pojalleni, kuinka minäkin joskus reissasin ensimmäisiä kertoja. Kuinka ihania matkoja.

Mutta kuinka parasta nyt, reissata perheenäitinä, omien rakkaimpien kanssa. Mihinkään en vaihtaisi näitä seikkailuja. Kunnes taas on jonkun muun aika. Rakastan kerrostumia, sitä että ajan myötä asioista tulee uudenlaisia. Ja silti, siellä pohjalla voi olla se sama vire. Se sama fiilis, vapauden huuma ja virne. Ja sama minä, kiitollisena niin paljosta.