Kas kun olin kuvannut tämän päivän vaakasuorat räntäsateet ilman muistikorttia, tuli kuvitukseksi viikonlopun aurinkoa. Rännässä värjöttely kuvastaisi kyllä ehkä paremmin tunnelmia. Riivaa ärtymys, kireä pinna ja päättämättömyys. Yks sun toinen kysymys.
Pitäisi kirjoittaa. Pääni kaipaa sanavirtaa. Kirjeestä on hyvä aloittaa. Tai kortista, jos ei tiedä mistä portista ensin astua.
Musiikkikin voi tehdä hyvää. Vielä kun saisin tanssia, sukeltaa, syödä hyvällä omalla tunnolla leivoksia, jutella ystävien ja kullan kanssa, katsoa silmiin lapsia ja tajuta, että tämä on nytkin arvokkainta maailmassa. Vaikka kiljuisivat monesta ja pitkä olisi riitalista. Tätä kaipaan, kun olen töissä, tätä kaikkea rytmitöntä vapautta, runsasta läsnäoloa, vaikka nyt ehkä etsin muuta.
Pystyn pitämään elämän raiteilla. Laineiden kuuluu loiskahdella, tunnelmien vaihdella. Minun elämäni on ollut jo niin kauan sellaista. Hymyilen, kun katson keltaisia ja sinisiä norsuja kankaalla. Minä tykkäsin norsuista nuorena. En huomannut itse, että minulla oli niitä paljon ja monessa paikassa. Kangaspenaalissa luki norsussa "Save the Earth". Eväsrasian elefantissa, "Save the Elephants". Kaulassa puinen, kassissa tilkuista ommeltuja. En koskaan ollut kuullut, että norsut tuo onnea vain, jos kärsä ei osoita kohti maata. En halua vieläkään uskoa. Kassissa pala Finlayssonia, josta ehkä valoisa tyyny pian sohvassa.
Mutta ennen sitä kirjoittamista tai ompelemista, kokoan ehkä hyllyn ja selvitän kangaspinoja. Eikö se kuulosta hyvältä maanantai-illan projektilta. Luen lapsille Melukylää ja toivon, että huomisesta tiistaista tulee kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti