En ollut pitkään aikaan ollut ihan yksin hiljaisessa kodissa ja itkuhan siitä tuli. Kävin ajattelemaan heitä, jotka ovat saaneet tuntea suurimpia suruja, joiden lapsi on voinut vaikka kuolla. Päätin mennä pian hakemaan omani luokseni. Illalla kerroin heille, kuinka minulle tuli suru ja juttelimme, kuinka elämästä ei aina ihan tiedä. Että meillä on vain eilset ja Nyt, siispä nautitaan niistä.
Olen pitänyt huolta itsestäni. Syönyt, nukkunut, liikkunut. Muistanut d-vitamiinin. En ole raivostunut pojille, vieläkään. Kuinka ihmettelenkään äkillistä mielenhallintaa. Kamalalta kyllä näytän. Minulla on yli kymmenen vuotta vanha toppapuku, sillä kahdesta muusta toppatakistani, on vetoketju rikki. Kun kauhistelen kuvaani metron ikkunan heijastuksesta ajattelen, että seitsemän vuoden ajan poikien tarpeet ovat menneet edelle. Ja saavat mennä yhäkin. Kaikkea ei voi saada, jostain voi luopua. Ja minulle se luopuminen nyt on tapahtunut omasta vaatetuksesta ja voisi sitä paljon pahempaakin tapahtua.
Ja entäs sitten koti. Meillä on tosi sekaista. Pölyistäkin ja likaista. Siinä minulle seuraava haaste. Palkitsen seuraavaksi itseäni, kun onnistun olemaan siivous- ja järjestelyrintamalla reippaampi. Mutta kuitenkin se on toisarvoista. Jos jokin tärkeämpi ajaa edelle. Kuten kutsukortti-inspiraatio tai hetki kirjanlukua molemmat pojat kainalossa sohvalla.
Viikonloppu tuntuu suurelta lahjalta. Ja jos hyvä tuuri käy, saamme maanantainkin jatkaa vielä vapaalla. Mutta sitä en uskalla vielä pojille ääneen sanoa. Toivon, että saan aamulla, kun laulamme esikoiselle paljon onneata, jatkaa, että nyt ei tarvitsekaan heti nousta ja hoppuilla. Voidaan aloittaa Ronja, jostaa olen pari vuotta sitten luvannut, että kun täytät kuusi vuotta... Kuopukselle täytyy keksiä muuta, sillä hänen täytynee odottaa vielä omat kolme vuottansa...
Kaupassa olen käynyt. Tänään saadaan viikonlopunkunniaksi soijanakkihodareita. Tiedän, että se ilahduttaa poikia yhtä paljon kuin minua. Eli siivoilulla tai ilman, hyvää lauantaita ja sunnuntaita! Pari kuvaa vielä lataan, ja sitten saan jo mennä kohti päiväkotia.
Täältä tullaan pojat, olette parasta, mitä tiedän, te, ja kulta.
7 kommenttia:
Mulla on käytössä vain yksi toppatakki, jota käytän sekä arjessa että juhlassa. Se on urheilullinen laskettelutakki, ei siis mikään juhlatakki ollenkaan. Mun untuvatakki, joka sopisi paremmin kaupunkikäyttöön, on varastossa, koska siitä on vetoketju rikki. Tästä laskettelutakistakin oli vetoketju rikki, mutta se on korjattu.
Yhteen aikaan niitä vetoketjuja vaan meni rikki. Ihme ja kumma.
Mä oon samanlainen siinä suhteessa, että joskus tartun lasten inspiraatioihin ihan ex tempore ja sitten me maalataan vesiväreillä ihan sekaisessa keittiössä tai askarrellaan toukkaa kesken ruoanlaiton. Tai luetaan Kalevalaa sohvalla. Se aika on vaan NYT. ;D
Toivottavasti saatte pitää vapaapäivänne juhlapäivän kunniaksi. Kutsukorteista näytti tulevan ihanat.
Ylva. Mulla oli villakangastakki viimeksi... hmm, se oli joskus ennen poikia. Käytin sen kirjaimellisesti puhki. Mulla on lähes aina reppu, ja se hankaa rotsit takaa rikki. Sitten mulla oli sellainen vähän city-kelpoinen maihari, josta pidin tosi paljon. Samaa puhkikulumisongelmaa, mutta meni vielä pitkään, nyt vetskari rikki. Untuvatakista myös. Kun esikoinen oli yksi, ostin meille samanlaiset toppatakit. Muka vitsikästä. No siinä kesti vetskari viime viikkoon saakka. Nyt mietin, että jos pitäisi lähteä johonkin juhliin tai ravintolaan tai jotain, millä himpskutin vermeillä lähtisin. Tuolla punaisella toppa-asulla ei vaan pystyisi! Muka. Ja sitten kun muuta ei olisi, sillä sitä menisi. Toivottavasti juhlia tulee vasta keväällä - niin kuin mun kevättakit sen makeempia olisi:).
Ja tiedän, ettei tämä ole vain kustannuskysymys. Kirppiksiltäkin saattaisi löytyä. Mutta aikataulutuskysymyskin. Pojat ei jaksa luuhata kirppiksillä. Kun käväisen, yleensä ne on lastenvaatekirppiksiä nekin...
Mutta ehkä joskus haltia taikoo tuhkimolle kurpitsavaunut jne:)
Mennään näillä Ylva, hyvä me!
Joo, hyvä me!! Me ollaan molemmat vaatteiden puhkikuluttajia. ;DD
Osuin tänne sattumalta, hoidettuani tänään ties kuinka monta asiaa (vihdoin). Neljä tuntia yksin selvittivät pään ja sydämen.
Tuli hyvä mieli kirjoituksestasi. Sitten kun on pakko joskus mennä töihin, löytyy aikaa ja rahaa ostaa vaatteitakin. Kunpa vain olisi mahdollista olla enemmän lasten kanssa, siitä hyvästä kulkisin edelleen mielelläni vanhoissa vaatteissa.
Täälläkin yksi nuhjuisten vaatteiden ja sotkuisen kodin omaava! On ollut jo pitkään mielessä imuroida ja siivota sotkuja, mutta ei vaan jaksa tai ei ole aikaa.
Töissä ollessa sitä oli olevinaan tärkeää olla tiptop, mutta nyt on pääasia, että ei esim. jäädy ulosmennessä. Ulkonäkö on sitten toisarvoista. Ja harvoinpa sitä näkee (ainakaan näillä nurkilla) vimpan päälle laitettuja äitejä lykkimässä lastenvaunuja. Lohdullista :)
Lapset ovat pieniä vaan kerran, mutta siivoamista ja ulkonäköjuttuja ehtii pohtia sitten vaikka eläkemummona :D
Ai hitsi, mulla tulee melkein joka kerta tippa linssiin kun luen tekstiäsi. Osaat kirjoittaa niin osuvasti ja kaunistelematta. Tunnen monissa asioissa samoin. Kiitos!
Me saatiin vuosi sitten koko elämän läpi kantava muistutus kuinka kalliita lahjoja lapset ovat, joka ikinen hetki niiden kanssa.
Ne kaikki hetket läsnä elämä itse.
Tykkään lukea ajatuksiasi.
Lähetä kommentti