Arvat on nostettu

Olipa ihanaa kuulla teistä, näin yhden ajanjaksoni päätteeksi, uuden kynnyksellä. Nelli, Tuikkis ja Elohiiri, teille minulla olisi postia - jos haluatte. Ensimmäisen kuvan setti on Nellille, toinen Tuikkikselle ja alin Elohiirelle.

Etsin ensin olemassa olevista syyskuisista valokuvista muutamia jotka sopisivat minusta kotialbumin lisäksi myös arvontaan. Sitten ompelin käsiin osuvista tilkuista tapani mukaan tosi suurpiirteisesti pussukoita, joista jokaisesta tuli omanlaisensa. (Joten jos jälki tai muuten vai alati kertyvä rompe ahdistaa, laittakaa vahinko kiertämään vaan, en pahastu ollenkaan.) Seuraavaksi arvoin jokaiseen pussukkaan kolme tekstinpätkää, ja yritin pelailla jotta teksti edes jotenkin sopisi myös johonkin jo valituista kuvista. Ei siis mitenkään täsmävalittuja paloja kenenkään kassissa. Myöhään illalla esikoinen nosti kiposta kullekin paketille uuden omistajan, miehen ollessa virallisena, joskin tuhahtelevana, valvojana. Nyt kaipaan enää postitusosoitteita, vaikka sähköpostiini hemmaharakka@gmail.com.

Luin jokaisen vastauksen huolella ja ajatuksella. Huomenna torstaina menen töihin viiden vuoden tauon jälkeen, kovasti jännittäen, syvään hengitellen. Ja niin haikeana. Mutta onnellisena, ettei samalla ala myös lasten hoitoon totuttelu, vaan heillä alkaa omat seikkailunsa isänsä/mieheni kanssa! Ja luottavaisena, tukea ja kannustusta saaneena, ehkä voisin sanoa jopa uteliaana. Mitähän tästä tulee.

Useassa kommentissa toivottiin, että kirjoittaisin kuinka työt ja arki ovat alkaneet sujua. Saattaapi olla. Mutta en lupaa mitään. Ehkä olen enemmän hengissä, jos minusta ei kuulu pihaustakaan ennen kesäkuuta. Voi nähkääs olla, että jos jokin menee pahasti vikaan, olen täällä jo ensi viikolla. Turvasatamassa. Eli itse vähän toivon, ettei minusta ihan heti kuulla. Tämä blogaaminen on kivaa ja tärkeääkin minulle, mutta nielee enemmän aikaan kuin haluan todeksi uskoa. Ja minulta vielä öistä, jolloin työssä käyvien on kai hyvä nukkua. Varsinkin, jos töissä pitää olla esimerkiksi 6.15... Ai ai, kuinka vuorokausirytmimmekin tulee heittelemään kuperkeikkoja.

Voikaa hyvin. Niin mekin koitamme, töissä ja kotona. Tässä teille kaikille, arvotut palat tallesta.

Joskus saan kiinni kauneudesta. Siis useinkin ihastelen jotakin asiaa, pidän kauniina. Mutta toisinaan jokin, joka ei muulloin tai muiden silmissä olisi kaunista, onkin itselle sitä todella. Tekee mieli pysähtyä ja huokaista: kiitos kun saan tämän kokea, tuntea, tästä hetkestä saan voimia.


Minun päiväni voi olla myös nyt. Lapset ovat tuntuneet, jos mahdollista, jälleen entistäkin ihanemmilta ja rakkaammilta. Välillä en ole uskoa, että tämä on totta, että saan olla heidän kanssa, he ovat minun lapsia. Katson heitä täältä äitiperspektiivistä ja heidän juttunsa ovat täynnä ihanaa lapsenomaista ehdottomuutta, vilpittömyyttä, rehellisyyttä. Silmänsä tulvivat suloisuutta, luottamusta, arvostusta, tuttuutta. Ja minä haluan nähdä heitä, kuulla heitä, olla heidän kanssaan, elää ja heittäytyä.

Illalla kömpiä miehen viereen ja kuiskata hyvää yötä. Taivas miten rakastan teitä kolmea. Ja niin paljon kuin pahaa onkin olemassa, on yhä myös hyvää, tärkeää ja kaunista. Ja aikaa, sille, mitä pitää rakkaana, myös huomenna.


Välillä ympäristö kaventuu kovin pieneksi, miltei merkityksettömäksi. Taustahäly vaimenee ja korvissa soi vain oma sisäinen kuiskuttelu: Kuinka suloinen hän onkaan. Kuinka onnekas olenkaan. Kuinka kiitollinen olen niin paljosta. Kuinka paljon rakastankaan tuota lasta.

Kuiskutukset ovat koko ajan olemassa. Mutta välillä suussa on ihan toisenlaisia sanoja, ainakin odottamassa, tulossa. Motkotuksiakin ja mitäs minä sanoin -hokemia ja sen sellaisia.

Toisinaan jokin lennättää usvan sisään, ihastelemaan. Keskittymään vain siihen, että on aarteen äärellä hymyilemässä. Ja niin on hyvä.

Saan paljon voimaa noista taioista. On kaikkien etu, kun tajunta välillä täyttyy vain rakkaudesta.

Luulen, että nämä ihastuksen tunteet muistan aina. Voi pojat kuinka olette ihania ja kuinka rakastankaan tätä perhettä, teitä kahta.


Kudon kesäillassa, kun muut ovat käymässä kaupassa. Kutoessa on ihana tallettaa silmukoihin muistoja. Säätä, hyviä mietteitä. Tekee mieli saada valmiiksi, jotta voi pukea päälle ja katsoa kaikkia niitä ihania asioita niin uudessa muodossa. Ensin oli väreily järvenpinnassa, ulpukat ja kesäilta. Äiti joka rakasti poikiansa ja elämäntilannettansa. Ja sitten tuli sukka, paita tai toivottavasti liivi tässä tapauksessa.


Menomatkalla mietin myös sitä, että vaikka uskonkin kasvatusohjeeseen, että lapsen tulee olla alainen ja aikuisen johtaja, tulisi kuitenkin muistaa, että aikuinen menettää paljon, jos ei anna lapsen usein olla johdattaja. Jää paljon näkemättä, kokematta, ymmärtämättä ja heittäytymättä jos on liiaksi muita kiireitä, tai pitää itseään turhan tärkeänä.


Siivosin parveketta ja siellä oli ihana taas istuskella. Paistoin lettuja omille ja hoitolapselle. Omenahillo niin hyvää, etten muista koskaan syöneeni omaan suuhuni sopivampaa.

Miksi teillä on paljon itsetehtyjä juttuja ja miksi teillä nauretaan niin paljon, kysyi hoitopoika illalla. Myös kysyi yhdessä kohdassa esikoiselta onko meillä sotilaita. Ei ole, kun äiti ei pidä sodista, poikani vastasi tyynenä ja rauhallisena. Rakensivat legoilla ja palikoilla. Leikkivät muovieläimillä ja nukketeatteriesityksiä esitettiin sorminukeilla.

Moni hetki tuntui niin oikealta ja omalta. Kateus vaimenee usein juuri kiitollisuudella.


Jos ei näkisikään huolia, murheita, pettymyksiä, pelkoja, vikoja, virheitä, syitä ja vihan aiheita. Jos näkisikin sen hyvän. Ja antaisi sen tuoda valoa ja voimia, viisautta ja toivoa.


Olen melko varma, että leikistä on lyhyt matka taiteeseen. Lyhyempi, kuin esimerkiksi peleistä tai ohjelmista. Leppoisuuteen taas on helpompi heittäytyä, jos ei päivät ole liian täysiä. Ja tee voi maistua tosi hyvälle, jos sen kaataa kannusta. Ja istuu niin, että näkee jotakin kaunista.


Aika kulta sinä kiidät niin kovaa. Missä välissä minusta tuli näin vanha ja tästäkö vauhti alati vain kiihtyy.

Sitäkin tärkeämpää pysähtyä. Nauttia. Imeä, hengittää, olla läsnä, ihastella. Tämä kaikki on minulla näin vain pienen hetken. Ja voi taivas kuinka itseäni nyt ja sitten kiitän, että en kiirehtinyt, että olin, että sain, että nautin.

Omat pienet poikani, kaksikkoni, olette niin rakkaat.