Mietteissä meren päällä

Tänään oltiin jäällä. Mietin jo aamulla, että nyt talvi on parhaimmillaan - aurinkoa, lunta ja lopuillaan. Otimme ulkoilusta kaiken irti. Kävin kuopuksen kanssa heti aamusta rannassa, leikkimässä hangella. Kävelemässä metsässä. Hengittelemässä kevättä.

Esikoisen kerhon perään mentiin rantaan uudestaan. Ja uskaltauduttiin sitten niillekin tienoille, missä kesällä vain uidaan.
***

Kävellessäni mietin viimeöisiä unia. Suunnittelin
erään päätoimittajan kanssa tyylikästä aikakausilehden oloista julkaisua ympäristöasioista ja ilmastonmuutoksesta. Julkaistaisiin yksi numero syyskuussa, jotta kansalaiset ehtisivät virittäytyä tärkeiden asioiden äärelle ennen loppuvuoden Köpenhaminan ilmastokokousta.

Irtonumeroa myytäisiin vitosella netissä, kadulla ja kaupoissa. Näin paljon juttuja ja kuviakin jo valmiina. Täältä blogistaniasta tuttuja. Julkkiksiakin olisi ihan helppo saada mukaan, kun niin tärkeä on asia. Vaahtosin, ettei lehteen sitten tule yhtäkään automainosta, ei edes mitään hybridiä tai muuta muka parempaa vaihtoehtoa. Eikä kapistusmainoksia juuri muutenkaan, oltaisiin tosi tarkkoja. Ettei tule taas sellainen olo, että ekologisuus on kuluttamista ja ennenkaikkea ympäristöystävällistä on kaikki mikä on kallista ja mihin on varaa vain rikkailla. Ihan sitäkin unessa lähdin hyllyltä selvittämään, että mille paperille Voi hyvin -lehti on painettu, se kun on kuulemma suomen ainut aikakausilehti, joka on painettu ympäristöystävälliselle paperille.

On sitä nähty pöllömpiäkin unia. Tuollaista hankettahan kannattaisi harkita. Idean saa vapaasti toteuttaa, jos jollakin on ennen minua rahkeita. Tuo Köpenhamina tulee vähän turhan pian. Minä ryhdyn päätoimittajaksi joskus vuoden 2030 paikkeilla - jos olen taitavampi ja voittanut jo lotossa.

***
Ps. Äitini on kutonut nuo ihanat siniset lapaset ja minä kirjailin toiveidensa mukaan Auringonvalolleni auringot ja Metsäpojalleni kuuset.

Hääpäivä

Rupeaa tuntumaan tärkeämmältä, odottaa ja viettää hääpäiviä. Eroja näkee katsomattakin ympärillä. Mutta me ollaan yhdessä.

Ollaan ihan aloittelijoita vasta hääpäiväasioissa, eikä meillä ole mitään kunnon traditiota. Kovin vähän on viisi vuotta. Päivä on osunut arkeen tähän saakka. Olen käynyt näyttämässä esikoiselle vihkikappelia ja viimevuonna tein samoja susheja, kuin hääjuhlissa ja käytiin Suomenlinnanlautalla, jossa syötiin limppua kullan kanssa myös kihlajaisiltana.

Nyt olisi ollut lauantai ja koko joukolla olisimme voineet jotakin tempaista. Muttei huomattu mitään sellaista. Kävi mielessä vasta illemmalla. Mutta näinkin hyvä. Syötiin juhlan kunniaksi munkkia, kuten silloin juuri tahdonsanoneina. Ja selattiin valokuva-albumia. Menin lasillisesta kuoharia iloiseen hiprakkaan, tältä imetykseltäni en ole mitään tottunut juuri maistamaankaan. Pojilla oli samanväristä juomaa kirppislaseissa. Kuopus tahtoi intiaanihattunsta ylle ja myös veljelle. Esikoisen mielestä oltiin siis intialaisessa ravintolassa. Ja hyvässä valvonnassa olikin herkut ja vanhempansa. Ei ehkä hassumpi tapa, tehdä näin vaikka joka vuonna.

Kunhan maistuisi yhtä makealta aina. Hääpäivä, ja se että ollaan naimisissa.

Tasapainoilua

Äitiys on jatkuvaa balanssin etsintää. Ei liikaa, muttei liian vähääkään, mitään. Sopivaa, mutta mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Kun huomenna se, mikä tänään on liian vähän, voi olla liian paljon.
Ja turha tuuletella, että oppii luistelemaan. Kohta tekee innostuksissaan liian kovan lämärin ja lentää koreasti peffalleen kovaan jäähän vaan.

Ulkona syömässä

Mutta tästä minä halusin kirjoittaa. Silloin yöllä, silloin aamulla.
Olimme miehen kanssa lauantai-iltana kaksin muutaman tunnin kaupungilla. Kaksi ystävää tuli poikia katsomaan ja me sitten lahjakortilla ravintolaan.

Oi se oli ihanaa, miten muuten voisin aloittaa. En ollut liihottanut koko viikkoa, itseasiassa olin varmasti aivan turhankin kiukkuna monessa kohdassa. Lauantainakin päivällä käytiin aikamoista sanailua. Paineiden purkua. Surkeaa, mutta miten helpottaisikaan joskus kuulla se "olet kaunis" jo niissä verkkareissa, tukka sutaistuna, päivän leikkien ja pyykkien ollessa vielä vaiheessa.

Kuulin ravintolassa. Vaikken ollut laittanut mekkoa tai kaunista kasvoa. Kävin suihkussa, vaihdoin puhdasta. Sovittiin ajoissa, etten murehdi puutteista. Nautin puitteista.

Paikka oli minulle yllätys, mikä täyttymys. Yume, moderni japanilainen ravintola Kämpin alakerrassa. Olkoot mitä mieltä tahansa, minulle se oli lomamatka. Astuin ovesta, ja pidin niistä lasiseinistä, joita pitkin vesi virtasi. Sisääntulossa oli puu suuressa ruukussa, ja puun oksilla roikkui pieniä lasipulloja, joissa leikkokukkia. Kuulin jostakin takaraivosta "Matsuda-sensein" äänen, kun hän kertoi äidilleni minun olessani teini, että erilaisiin eteismaljakoihin vaihdeltaisiin aina sesongin kukkia. Oi, olin ulkomailla ennenkuin oltiin edes istumassa.

Takaseinällä oli yksinkertainen kaunis tekstiili, jonka myöhemmin näin läheltä. Paksulla langalla etupistoilla valkoiselle kankaalle kirjailtu puu. Puuta oli muutenkin, tietenkin. Ja kauniita astioita ja tuikut pöydissä. Minä ja mies hymyssä, sydänpäivänä.

Jostain syystä ruoka ei juuttunut kurkkuun, vaikka tiesin sen olevan kohtuuttoman kallista. Tempura oli ihanaa ja silkka riisikin maistui taivaalliselta. Teet tuotiin painavissa kannuissa ja tuoksui häämatkalta, pieneltä ihanalta majapaikalta Kyotossa. Siemailin silmät kiinni, kädet tiukasti savikipolla ja annoin vaipua. Tuntui uskomattomalta ajatella, että silloin joskus olimme vielä koko ajan ihan kaksin. Ja ihanalta ajatella, ettemme koskaan saa tarpeeksi oltua toistemme seurassa.

Jälkiruoka, maitosuklaatofu kaikenmaailman lisukkeilla, oli herkkua.

Ei olisi välttämättä tarvinnut, mutta kävin myös onneksi vessassa. Nautin siitä, kun kahvilassa tai ravintolassa saa kädet kuivata omaan kankaiseen pikkupyyhkeeseen. ja tuoksuttelin käsiäni vielä kotonakin. Pieni mutta nerokas teko, laittaa käsienpesualtaanreunalle kosteusvoidekin.

Taisimme me monesta ehtiä puhuakin. Vaikka aika paljon ajatttelin sitä suukotteluakin.

Oli mielettömän ihanaa tulla kotiinkin. Itseasiassa reissu olisi vesittynyt paljonkin, jos pojat olisivat viihtyneet paljon meitä huonommin. Mutta onneksi meillä oli kaksi iloista poikaa odottamassa hoitajiensa kanssa. Tai eivät he mitään odottaneet, olivat syöneet ja riehuneet ja puuhanneet omiansa. Kukaan ei tiennyt vielä mitään vatsataudista!

Kiitos ystävät ja kiitos kulta. Oli ihana ilta. Mennään taas joskus uudestaan. Sinun kanssa on ihana olla. Sinun poikien äitinä, sinun vaimona, sinä, jonka tapasit kerran vahingossa ja jota päätit tahtoa rakastaa maailmasi tappiin saakka. Minäkin taidan rakastaa sinua, eilen, tänään ja huomenna. Se on kyllä ihmellistä ja hassua mutta niin totisesti totta.

Tuli ja sotki, vatsatauti

Eräänä kauniina aamuna oltiin miehen kanssa saatu olla lomalla. Siitä olisi riittänyt liitoa ja fiilisteltävää useaksi hetkeksi, mutta arki palasi äkisti, kun kuopus oksensi. Ensin yritettiin vaan tulkita se joksikin pulautukseksi ja ruokavieraskin käväisi, mutta kun oli useamman kerran käyty suihkussa, kun tavaraa tuli yltympäriinsä, oli pakko uskoa - se onkin tautia. Kertavaipat ja pesuvadit esiin.

Esikoinen on ainakin toistaiseksi selvinnyt ilman oireita, me muut emme. Eikä vieläkään oikein uskalla huokaista, vaikka virta jo palailee. Kyllä, pöntöllä vati sylissä istuminen on kamalaa ja se horkka ja kurja olo mikä siihen liittyy... Mutta hyvääkään ei tarvitse kaivella. Sitä on niin paljon valmiimpi uudistuksiin, uuteen, inspiroi, kun oikein pienen hetken kouristelee ja ripuloi. Vai?

Muistan, miten lapsenakin tuntui ihanalta, kun alkoi helpottaa. Kun pään alla äidin puhtaaksi vaihtama lakana pysyi sellaisena. Ja miten raikkaalta tuntui ilma, kun avattiin välillä ikkuna. Ja kun raastettu omena, mustikkakeitto ja jaffa pysyivät sisällä, sai toivoa, mitä ruokaa haluaisi ensimmäisenä kokeilla. Varmaan toivoin jauhelihakastiketta ja makaroonia.

Tänään minä toivoin tomaattista ja porkkanaista linssikeittoa. Ja aavistelin kuopuksen iloitsevan makaroonista margariinilla. Jälkiruuaksi riisisuklaata. Esikoinen on ehkä hieman joutunut venymään, kun normaaliarki on hieman poissa raiteilta. Toisaalta, hän on nauttinut täysillä loputtomasta sisällä olosta, suolakekseistä, pillimehuista ja dvd:n katselusta.

Mutta osataan me kaikki taas nauttia monesta muustakin, joutaa tämä tauti jo mennäkin.

Roskiksella

Piti ihan muusta postata, tai oikeastaan etsiä netistä huomiseksi maitosuklaatofun ohjetta ja sitten painella nukkumaan. Mutta sähköpostini kertoikin vanhojen blogitekstieni olevan täynnä roskia. Niitä poistellessa vierähti liian pitkä aika tätä yötä. Jatkossa blogiini on työläämpi jättää viestejä...

Penkkarit

Kerran vuodessa tädille on tullut tavaksi liikuttua abiturienttien ajelusta. Hän joko osuu paikalle sattumalta, sinne missä ajaa rekkoja. Tai sitten matkaa suunnitellusti aitiopaikoille, niinkuin tänä vuonna. Sata rekkaa ja karkkia lavoilta kuulosti hyvältä myös tädin lapsista.

Joka vuosi itkettää, itseasiassa ihan kovasti. Ihan sellaisia hyviä kyyneleitä, vaikka omasta ajelusta on monenlaisia muistoja. Täti oli silloin nuori. Ei kunnolla itse ymmärtänyt olevansa, mutta nyt tietää, että se oli ainutkertaista.

Kadunvarressa on paljon katsojia. Ei tiedä oikein kuinka haluaisi toimia. Siellä ne lavoilla juhlii ja ovat sankareita, ja saavatkin sitä olla. Nyyhkytykseltään ei kykene huutamaan omalle koululleen HYVÄ ***a, vaikka mieli ehkä hiukan tekisi. Sitä pidetään ihan sakkana, mutta tädille se oli ollut hyvä paikka. Toisaalta, saattaisivat haistatella, mistä niistä tietää, harva iloitsee koulustansa, penkkareissa. Poishan sieltä ollaan kovaa haluamassa. Parempi vain hiljaa katsella.

Toinen tädin omista lapsista ennättää nukahtaa ennen meluisan letkan saapumista. Toisen täti nappaa syliin ja suukottaa ja kertoo rakastavansa, aina.
- Jos sinä tai pikkuveljesi olette joskus tuolla lavalla, niin otan töistä vapaata ja tulen vilkuttamaan.
- Mutta äiti, ne ovat lukiolaisia. Minusta tulee sukeltaja.
- Ai niin. No sitten tulen vilkuttamaan sinun laivallesi, kun lähdet merille.
- Joo. Ja sitten se laiva kaartaa taas takaisin kotiin.

Täti tuntee itsensä joka kerta vanhemmaksi, kumpa myös vahvemmaksi. Siitä on vuosia, kun hän oli abiturientti. He ovat niin liekeissä siitä, että uusi ja oma elämä on juuri alkamassa, kaikki edessä avoinna. Toisaalta, täti ajattelee, niin on yhä myös minulla. Tosi vanhukseksi haluaa tulla, ja yksi uusista omista aamuista on huomenna.

Toustitauko

Olemme olleet liika sisällä viime päivinä, tunnustan. Mutta meillä on ollut hyvää meininkiä. Olen saanut ommeltua, siivoiltua, tiskailtua. Leikkien tahdissa. En ennätä välttämättä valita musiikkia, mutta koko ajan kuuluu juonenkäänteitä taustalla. Esikoinen replikoi, mainiota. Välillä minun oletetaan olevan juonessa mukana, mutta ei aina.

Yksivuotias touhuaa. Hän on omasta mielestään varmaankin aivan ajanhermolla. Jos ollaan intiaaneja, hän osaa u u u u u taputella suulla, ja juosta sulkahatussa. Jos otetaan rosvoja kiinni, hän sanoo TI tohkeasti ja painelee sinne minne isovelikin meni. Autoja hän liikuttaa keskittyneesti. Ja rakentaa junarataa. Ja unohtuu tekemään jotain näistä, kun se isompi on jo ihan muualla.

Rakastan tuota yksivuotiaan olemusta. Käy välillä jopa mielessä ymmärsinkö rakastaa yhtä paljon, kun esikoinen oli vastaavassa vaiheessa. Yksivuotias ei vielä puhu, mutta keksii koko ajan uusia tapoja kommunikoida. Hän liikkuu kyllä, mutta meno on otusmaista, lemmikkien omaista. Hän on vielä niin täynnä hyvyyttä ja syyntakeettomuutta. Lumoudun joka päivä uudestaan ja uudestaan katselemaan pikkuiseni touhuja. Ja hän on tällainen pikkiriikkisen hetken enää. Muttei rakkaus silti ala vähenemään.

Ehei. Rakastuneen pakahtunein silmin sitä katsoo neljävuotiastakin. Joka etenee harppauksin. Tänään hänet ties kuinka monta kertaa synnytin. Hän leikkii vauvaa ja tahtoo syntyä. Istuu ensin sylissä siliteltävänä ja sitten ryömii pois ja palaa takaisin kuulemaan, kuinka suloinen pieni vauva olikaan. Ja kun silitän häntä, muistan miltä tuntui silittää silloinkin, kun hän oli vielä vatsan takana.

Jossakin siellä siivoilun/ompelun/leikkimisen/ihastelun lomassa havahdun kellon kulkuun. Kaivan lahjaksi taannoin saadun voileipägrillin esiin järkevämpää ruokailua odotellessa. Ja rauha on maassa. Äitiys on haastava laji, ja soimaan lähes päivittäin jostakin itseäni. Mutta uskallan minä nauttiakin. Leikimme, laulamme, nauramme täydellisille, syömme kukin lämpimän toustin.

Oli muuten ihanaa, kun tänään näimme aurinkoakin. Sisällä on helpompi leikkiä kesääkin, kun valo jo lämmittääkin.

Palstalla helmikuussa 2009

Kävimme katsastamassa vuokratilkkua. Minulla oli suunnitelma saada kuva vuoden jokaisena kuukautena. En vain sitten muistanut sitä ajoissa. Tammikuu ehti jo mennä. Olen tykännyt aina kovasti seudusta. Mutta nyt olisi ollut itseni huijausta vain ihastella. Taivas miten harmaata. Sitten pappimaisesti oivalsin ajatella, ettei se luontokaan aina ole kauneimmillaan. Mutta siellä alla kytee ja piilee. Odottaa vaan esiinpääsyään, vuoroaan.

Että vielä tämäkin kotiäiti harmaista tuulihousuistaan virkoaa.

Koko maa täynnä jätskiä

Meidän talossa on nyt nelivuotias. Se on eri asia, kuin kolmevuotias. Oi kuinka eri se onkaan. Välillä, kun kävelen tuolla vaikka hangilla, mietin, miten ihanaa, että kodissani on lastenvaatekaappi, leluja, muoviamme kylpyhuoneessa... Että täällä asuu lapsia. Olen saanut reilut neljä vuotta olla äiti. Enkä edelleenkään tiedä kuullaanko koskaan missään kiitokseni. Sanon niitä päivittäin silti.

Sillä äitiys on ihanaa. Niin paljon kuin sen haastavuudesta kirjoitankaan. Ja siitä, etten koskaan kai opi täysillä kellumaan ja nauttimaan, sillä muuta näin tärkeää ja vastuullista tointa en osaa kuvitellakaan. Tai no ne perinteiset hengenpelastusammatit, mutta tietänette mitä tarkoitinkaan.

Neljävuotiaalle minun ei tulisi juuri nukkumaan mennessä sanoa, että älä leiki noin sillä taskulampulla, kun joku voi luulla, että meillä on rosvoja. Onko rosvoja olemassa? Miksi ne tänne tulisi? Miksi ne ottavat toisilta? Mutta eihän niitä ole kuin saduissa? Äiti, nyt minua pelottaa...

Nelivuotiaani(kin) saa minut välillä kaipaamaan pause-nappia. Että voisin pysäyttää tilanteet toviksi, miettiä miten haluaisin toimia oikeasti. Ei motkotusta, jos kahvipaketti keikahtaa apulaiseltani. Pysäytetyssä kuvassa näkisin pienen hämmentyneet kasvot ja älyäisin kuitata vahingoksi ja siivota sotkut nopeasti. Ei tarvitsisi pyydellä perästäpäin anteeksi. Siis minun, lapseltani, jos osaisin suoraan toimia viisaasti.

Ja kun esikoiseni kiukkuaa, raivoaa, huutaa minulle... Kyllähän hänen joskus täytyy, kotona, omalle äidille. Joka on ihan vajaa ja asettaa rajaa. On näitä vaiheita, ollut minulla itsellänikin joskus varmaankin. Varmasti ainakin olin kerran pieni minäkin. Ja nyt nelivuotiaani kuuntelee niistäkin ajoista mielellään juttuja. Ja niin me käperrymme vieretyksin ja minä muistelen luvan kanssa vanhoja.

Kuopus sitten. Hänkin on niin läsnä ajatuksissani, etten voi kuvitella, että joskus oli myös aika, jolloin hän ei ollut olemassa. Ja että kun oli esikoisen syntymäpäivä, kippistimme miehen kanssa juuri ensimmäisemme syntymälle, juuri hänen syntymänsä kellonlyömällä. Heidän odotusaikansa olivat aivan erilaiset, ja synnytykset. Ja niin moni asia sen jälkeenkin. Vaikka välillä sen unohtelenkin ja muistot puuroutuvat yhdeksi äitiydeksi.

Mutta onhan myös monta yhteistä juttua. Kuten nyt se, että syövät lunta samalla antaumuksella. Enkö minä äiti tajua. Kuka jättäisi käyttämättä tilaisuutta, jos olisi yhtäkkiä koko maailma valkoisenaan vaniljasta.

Uusi kuu

Tervetuloa helmikuu. Miten se tuntuikin eilisiltana hyvältä ajatukselta. Että kokonainen uusi kuu puhtaana. Ja se on vielä lyhyt ja sen takana kevät odottamassa vuoroa.

Niistä kirjoista, joita olen lukenut, olen omaksunut muutamia juttuja. Kumpa senkin, että viikon jokaisella päivällä voi olla oma tunnelma. Tai onhan niillä, mutta että itse voin maustella ja muunnella. Lisäisi kuulemma sitä tietoisuutta ja luovaa vanhemmuutta.

Kokeilin maanantaihin kielellisiä asioita. Lukea jotakin stimuloivaa, tarkkailla kuinka puhunkaan. Tiistaina hoidetaan jokin tekemätön työ pois alta. Keskiviikkona mietitään, onko elämä mallillaan, nauranko koskaan, mitä elämältä haluan ja menenkö siihen suuntaan. Torstaina käännytään enemmän ulospäin, sopisi sosiaalisille jutuille ja kauaskantoisille projekteille. Olin niin ajatuksissani ja jopa innoissani näistä viikon alkupäivien fokuksista, etten enää loppuviikosta muistanut mikä pitikään olla pe-la-su teemoina. Ja oliko nuo aiemmatkaan ihan oikeilla kohdilla. Täytynee tarkistaa, ehkä tässä helmikuussa...

Minä olen kasassa, välillä siellä täällä haahuilevasta päästä ja mielestä huolimatta. Ja on kiva saada olla. Olisipa lopputalvi armollinen. On helpompi olla vahva, jos ei koko ajan heikota.