sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Nangou


















Japanini on täynnä tarinoita. Kävimme useissa paikoissa, jotka ovat täynnä muistoja. Pidän siitä, että tiedän katujen, seinien, purojen, portaiden, kulmien, katosten, pysäkkien, kauppojen, nurkkien, mäkien ja suorien nähneen paljon. Olleen monessa mukana ja osana.

Kuulen koiran haukkuvan, vaikkei se enää hauku. Kuulen auton kääntyvän kulman takaa, vaikkei sieltä nyt mitään käänny. Kuulen koulun iltakellon soittavan tutun laulun ja kuulutuksen kuuluttavan saman sanoman, vaikkei mikään nyt soikkaan. Sammakon ja sirkatkin kuulen, oikeastikin.

Tässä kotikylässä, olen asunut kaksi vuotta. Kirjoittanut varmasti tuhat kirjettä. Lenkkeillyt, tehnyt penkillenousuja ja porrasjuoksuja. Käynyt postilla ja kaupassa. Kävellyt videovuokraamolle ja lehtikaupaan. Englannin-, saksan- ja ruotsintunnille opettajalle. Joka ystävällisesti antoi minulle omalla ajallaan tukiopetusta. Olin ihan pihalla kaikesta, kaksi vuotta suomen ylästeella vain nuokkunut tunneilla.

Joimme aina teetäkin ja söimme kääretorttua. Juttelimme kaikesta, ruotsiksi, englanniksi tai saksaksi, mikä milloinkin oli vuorossa. En koskaan unohda tuota opettajaa, enkä sitä, kuinka hienosti hän kohteli minua. Teiniä, sellaista ihan tavallista oppilasta.

Kylän kaduilla olen kulkenut yksin ja monen kanssa. Jäätelöpuikot sekoittuvat muistoissani. Milloin kenenkin kanssa, nyt omat poikani kaupan rappusella. Yhden vuoden jälkeen suomeenlähtöön oli kaksi viikkoa. En olisi jaksanut odottaa mutta alaluokkalaisten opettaja tarjosi vaniljapuikkoa asunnollansa, ja kehotti ajattelemaan, että nämä voivat olla vaikka elämän parhaat kaksi viikkoa. Kuka tietää. Että koita nauttia ja ottaa lahjana. Hän jäisi jos voisi, mutta oli jo palattava, pakattava.

Myöhemmin asuin kolmisen viikkoa samassa asunnossa toisen opettajan "alivuokralaisena". Kirjoitusten jälkeen. Minulla oli valtava pino kasvatusaiheisia kirjoja mukana. Luin pääsykokeisiin muka. Ja luinkin, mutta ennätin enemmän muutakin. Pidin englannintunteja pojalle, joka lähti Ameriikkaan opiskelemaan elokuvaohjausta. Hän oli teemestarin poika, ja opiskellut teetaiteita. Piti minulle teeseremonian kotonansa. Muistan aina rentoutuneeni sellaista katsoessa. Nytkin, jos katson sellaista Youtubesta.

Kodin edestä tienmutkasta noustiin veljen kanssa aamulla tila-autoon. Päästiin yhden opettajaperheen kyydillä koululle. Joskus äitikin heitti meidät kultaisella autollamme sinne. Vai oliko se pronssinen. Lukiolaisena pääsin poikien kanssa ajelulle. Heillä oli jo kortit ja vapaus huumasi meidän kaikkien korvia. Vaikka kuuntelinkin vain paljon musiikkia kotona ja tein tolkuttomasti läksyjä ja kirjoitin niitä kirjeitä. Kerran satoi lunta järven rannassa, eikä tietenkään ollut kuin kesärenkaat alla. Seistiin laiturilla ja minun piti kirjoittaa toiselle Suomeen, että entä jos ei enää seurustella. Silti ensimmäisiä poikaystäviä ei koskaan unohda.

Varsinkaan niitä, joiden kanssa on istunut vuorella ja jotka ovat puhuneet kauniita. Joiden kanssa on naurettu ja itketty ja eletty erikoista kouluarkea toisessa maassa. Kirjoitettu paljon kirjeitä, odotettu, että posti tulee ja saa taas lukea. Keittäjä ajoi meidät pakettiautolla portille ja käänsi taustapeilin poispäin, jotta saimme rauhassa pussailla.

Perjantai-iltaisin tai viikonloppuna tulivat japanilaiset pojat. Olivat koko perheen vieraana. Syötiin ja kuunneltiin musiikkia. Minulla ei ole hirveästi japanilaisia ystäviä, mutta pidän näitä poikia yhä sellaisina, vaikka kuulen heistä vain harvoin ja tälläkin matkalla tapasin vain yhden heistä ja miltei vain vilaukselta.

Alkuni Nangoussa ei ollut helpon helppoa, eikä elo varmasti kaikkinensa. Kenellä se olisi viisitoista-, kuusitoistavuotiaana. Mutta muistot ovat kultaisia kuin se automme ja nautin niin kulkiessani hetken niiden kaikkien seassa. Sade ei haitannut meistä ketään tuona päivänä. Se oli vain tihkua ja lämmin oli kuitenkin. Muistin tulikärpäsetkin ja niitä on kuulemma yhäkin. Sateenvarjot olivat miekkoja ja spinnereitä ja leikkipuisto tiemme päässä ihan huippua. Se, jossa minä tein penkillenousuja ja porrasjuoksuja nuorena. Ja jonka läpi kuljin postille, ostamaan merkkejä, viemään kuoria ja kortteja. Pihat ja puutarhat olivat esikoisesta hienoja ja minäkin katsoin, että olemme asuneet tosi ihanalla asuinalueella.

Nyt asumme toisaalla.
Taidan tehdä itselleni salaattia.

Ei kommentteja: