lauantai 21. heinäkuuta 2012

Herkku ja Karkki






































  
Yhtenä myöhäisiltana kävelimme sateessa kämpille asemalta. Olimme olleet seuraamassa tulikärpäsfestivaalia. Pojat huutelivat minulle asioitansa. Äiti, äiti, kaikasi Kyoton kaduilla. Eräs "ulkomaalaisennäköinen" nuori nainen jäi hymyillen katselemaan meitä valoissa. Kysyin, oliko hän ehkä Suomesta? Kyllä. Jatkoimme kävelyä yhtä matkaa ja saimme kuulla, että hän oli ollut vuoden maassa opiskelemassa, eikä ollut tavannut ketään suomalaista, ei kuullut, eikä puhunut suomea. Esikoinen kutsui hänet kylään ja niin saimme teevieraan, joka jatkoi kotiinsa vasta yökolmelta.

Kysyimme toki vinkkejä, mitä meidän hänestä kannattaisi Kyotossa nähdä. Fushimi Inari oli hänen lempipyhättönsä. Kertoi, että sinne voi mennä uudestaan ja uudestaan maksutta. Vuoren rinteiltä löytää tuhansien porttien seasta aina uusia reittejä, joita kuljeksia.


Paikka oli meistäkin erityislaatuinen ja ihana. Vuorella tuulikin vilvoittavasti, tunnelma oli lumoava. "Eksyimme" pääreiteiltä etsiessämme huippua, mutta saimmehan kuljeskella bambumetsässä ja nähdä hassua asutusta kaupungin laidalla.


Palatessamme alkuporteille, alkoi olla jo ilta. Meidän oli ehkä ollut tarkoitus lähteä etsimään jalkapallostadionia, mutta pojat keksivätkin hauskan kivileikin suurilla portailla. Pikkukivi heitettiin matkaan ja jos se putosi laattojen saumakohtaan huudettiin Karkki. Jos meni ohi, Herkku. Karkkia tavoiteltiin. Minä istuin portaikon sivussa, katselin, hymyilin, ihastelin kaikkea. Kirjoitin kirjettä jonka saisi kultani Suomessa. Leikki kehittyi edetessään, pojat keksivät esimerkiksi erilaisia tuuletuksia. Ja he olivat joukkue, mitä ei tapahdu aina.


Herkku ja Karkki jatkui ehkä tunteja. Jälleen kerran, ei tullut katsottua kelloa. Viereinen matkamuistomyymälän omistaja siivosi sisälle suojiin ulkohyllynsä tältä päivältä. Lakaisi lopuksi kaupansa edustan ja kumarsi kolmeen suuntaan työpäivän päätteeksi.


Meiltä jäi näkemättä kyotolaisten fudispeli, mutta saimme jotain muuta. Tämä oli sellainen kerta, jolloin spontaani leikki sai jatkua hamaan auringonlaskuun saakka. Juuri tällaisia muistoja olin salaa toivonut matkalta, enkä kuitenkaan tietenkään mitään tämänkaltaista olisi osannut edes kuvitella.


Japani yllättää varmasti aina, varsinkin jos matkaseurana on lapsia. Tai heidän kaltaisiansa.






 

2 kommenttia:

elette kirjoitti...

Kiitos näistä kuvista ja hetkistä. Palasimme juuri omalta matkalta paljon lähempää ja näin illan hiljaisina hetkinä on ollut hauskaa matkustaa kanssasi :) Arvasinkin, että löydän täältä karkkia ja herkkua ;)

Joola kirjoitti...

Kiitos Elette, että tulet mukaani. Saattaa olla, että uuvutan kuvilla ja teksteillä vähäisetkin lukijani. Mutta tämä on minun blogini, minun reittini purkaa mieltäni. Haluan viipyä vielä hetken ja tallettaa muistojani.

Mukavaa paluuta teillekin. Ei todella tarvitse aina käydä kaukana, ja jo vain paluu ottaa oman aikansa. Hyvää kesän jatkoa!