Jasuko

 

 

 

Japanissa oli suomalainen koulu, kun minä olin pieni, teini.
Koulu oli olemassa vielä 2000-luvullakin. Jopa asuntolakin. Olin sielä vuoden töissäkin.

Nyt koulu näytti hiljaiselta, hyljätyltä ja surulliselta jopa. Ovet lukittuna. Mutta kun aikamme kurkisteltiin sisään ja käytiin katsastamassa "monttu" - mutkan takana oleva urheilukenttä, paikka rupesi heräilemään. Aivan kuin. Hei, hauskaa nähdä teitä. Minä muistan, kuinka tämä paikka oli täynnä elämää!

Jasuko on ehkä erikoisin ja erityisin koulu, jota olen käynyt.
Enkä usko, että olisimme matkailleet poikien kanssa juuri Japanissa, ilman Japanissa asuttuja vuosia. Kuka tietää.
Nyt pidin tärkeänä, että ensimmäisinä päiviänä käymme juuri Nangoun ja Jasukon katsastamassa. Jos iskisi vatsatauti, ruokamyrkytys, kuume tai jokin muu kotiin kaatava järistys, olisimme ainakin nähneet missä ja miksi.

Japanilla on aina erityinen asema elämässäni, sydämessäni.
Koska minulla on ollut siellä koti.

Ehkä kirjoitan vielä senkin, että esikoinen löysi pensaan alta baseballpallon, ja hihkui riemusta, että se on äiti jäänyt teiltä silloin, kun olit täällä koulussa. Minustakin on hauskempi ajatella niin. Kuulen, kuinka pojat kopittelee palloa ala-pellolla ja montulla. Ja ehkä joku tyttökin. Minä en. Istun ystävien huoneissa, oleskelutilassa, ruokalassa, asuntolanhoitajan huoneessa. Teemme jotain ihan muuta. Juttelemme vaikka. Tuulettimet hurisee kesällä ja talvella puemme lämmintä ylle, sillä välillä on kuin opiskelisimme ulkona. Aamunavaus on jokaisena aamuna ja aluksi olemme kauhistua kaikesta siitä kristillisyydestä, mutta kahdessa vuodessa ehtii sopeutumaan siihenkin. Vahvistuu oma tapa ajatellakin. Saan hyviä ystäviäkin, joista ilo ja kiitos muutama on elämässäni yhäkin.

Koulunkäynnissä on persoonallinen rytmi Suomeen verrattuna. Joka toinen viikko tulemme kouluun vasta keskiviikkona, sunnuntain, maanantain ja tiistain ollessa viikonloppua. Joka toinen viikko taas on pidempi, maanantaista lauantaihin. Niinköhän se meni? Tunneilla pääsemme välillä itseksemme minne haluamme. Tekemään opettajan laatimat tehtävämme. Muistan, kuinka tuntui hauskalta olla matikan tunnilla parvekkeella tai tehdä maantiedettä sohvalla. Tuntien alkaessa porukoita kuljeksi koulun ja asuntolan käytävillä kirjojen ja mankkojen kanssa, etsimässä paikkaa jonne asettua. Kielissä olin yksin. Silloin ei piilouduttu takariviin massan taa, vaan opettaja huomasi kaiken. Oli ryhdyttävä tekemään läksyjäkin.

Aamupäivällä saimme välipalan. Muistan omenanlohkot oyatsu-välitunnilla. Ja mikaanit (mandariinit) ja nashit (omena-päärynät). Lounas oli myös ja ihan kuin muistaisin, että meillä oli joka päivä myös se varsinainen välipalakin iltapäivällä? Koulupäivät taisi olla pitkiä. Lautaset ja mukit oli punaiset muoviset suomalaiset. Lounas oli japanilainen ja iltaruoka suomalainen. Asuntolalaisten, ja minun, jos ja kun joskus jäin koululle hengailemaan.

Jasukolla oli/on saunakin. Joskus saimme jäätelöä mukaan. Suuresta pahvipakkauksesta leikattiin kiekko kullekin haluavalle. Suklaa, mansikka, vanilja. 

Nuoruus jasukolla oli jälkeenpäin ajatellen turvallista. Vaikka teimme me muka hurjia. Ollessani yökylässä, karkasimme joskus salaa kaupungille. Kuinka taitavia, kuinka jännittävää sen on täytynyt olla! Hiippailla yön pimeydessä peläten kiinnijäämistä. Kerran jäimmekin, mutta sen teimme tarkoituksella. Olimme luokkani kanssa päättäneet nukkua yön lupaa kysymättä pellolla. Laskimme yläkerroksen parvekkeelta patjat ja kaiken alas henkilökunnan nukahdettua. Ja sitten söimme eväitä ja olimme kylmissämme ja valvoimme myöhään ja mietimme, kuinka kaikki hämmästyvät, kun heräävät aamulla ja näkevät meidät siellä pihalla.

Kuinka hauska pila. Mutta siitä koitui paljon harmia ja huutoa ja kuulemma luottamuspula. En muista, että omat vanhempani olisivat olleet juuri millänsäkkään, ajatelleet varmaan, kuinka mahdoinkaan nauttia. Mutta koulussa tuli sanomista. Taisin saada porttikiellon toviksi asuntolaan jopa.

Joskus ostimme oluttölkin automaatista. Mutta joimme sen ehkä kahdeksan ihmisen kesken... Mutta olisi toki jotakin kauheaa voinut sattua. Vaikka kun liftasimme autojen kyytiin ja kuljettajat eivät tainneet olla ihan ajokuntoisia...

Mutta onneksi minulle jäi hyviä muistoja. Niin paljon, että on vaikea uskoa todeksi, mitä kaikkea onkaan sattunut koulun jälkeen monelle. Surullista. Sillä kyllä teiniyteen liittyi paljon aurinkoa, vaikka olimmekin varmaankin paljon myös päät painuksissa milloin mistäkin murheista.

Luulen, että Jasukon erilaisuus antoi vain lisää pontta haaveilleni opettajuudesta. Sikälikin koulu oli merkityksellinen paikka.
Mutta nyt en jaksa enempää muistella. Leikkaavat ulkona seitsemän miehen voimin nurmikkoa ja esikoinen heräsi aloittamaan aamua.
Sitä paitsi alkuun olin sitä mieltä, että tarina tulkoon kerrotuksi vaikka silkoilla kuvilla.

Sillä kaikkeen ei kuitenkaan riitä sanoja.

Ps: Se vielä kuitenkin, että keskeinen osa kesäisiä Jasuko-muistoja on puro, ja sinne emme päässeet. Reitti oli aidattu kahdesta suunnasta. Ja reitti vuorellekin oli estetty aidoin. Kovasti luki kylteissä huutomerkkejä, mutta arvoitukseksi jäi, mikä oli vuorenrauhoituksen syynä.