Koko kaupunki...

Oli heille leikkipuisto. Temppelit Ninjojen linnoja, Shogunien ja samuraiden asuntoja, makeita puutarhoja. Sellaisia, jollaisen esikoinen aikoo rakentaa isona. Hän teki suuria suunnitelmia, mitä kaikkea. Tulee puro tai lampi tai joki vähintäänkin. Ja teehuoneet ja pikkumajat ja se itse linnatalo. Hieno puutahra mäntyineen ja kiviasetelmineen. Bambuja.

Voitte äiti isin kanssa muutta sinne myös, tai tulla kylään. Mutta siellä on sitten kissojakin. Sun pitää ostaa niille kaikille sitten kello kaulaan. (Olen selittänyt, että jos kissan antaa liikkua ulkona vapaana, haluaisin, että sillä vähintäänkin on kello kaulassa, että jos se kellon ääni edes pelastaisi muutamia pikkulintuja.) Kissat olivat yksi poikien matkan lempijutuista. Niillä oli nimetkin, joita kohtasimme kotikadulla. Ja yhdet avaimenperäkissat ostivat lehtikaupasta, ja kuinka niillä sitten leikittiinkin seuraavat pari kolme vuorokautta tauotta.

Löysimme oikeitakin leikkipuistoja. Sellaisia pieniä, joissa on keinut ja jokin rautainen kiipeilyhäkkyrä, liukumäki ja jokin keikkuva lauta. Asennettu asemiinsa ehkä kun minä olin vauva ja sittemmin ei ole direktiivityypit käyneet katsastamassa. Niistäkin oli paljon hupia. Vähintäänkin kysyivät ohi kulkiessamme, että saavatko käydä yhden kerran kokeilemassa. Kyllä. Vaikka nyt mietinkin, miksi en antanut vieläkin kauempaa kieppua. Seuraavaa kertaa kun ei heti ole tulossa ja jos joskus tulee, liekkö kiinnostuvat enää samoista.

Tuskin juoksevat enää pitkin katuja. Keräten senseinhattuja ja örkkejä portaiden punakeltaisista merkkiraidoista. Hyppien laatoilta toiselle keräten pisteitä tai "rahoja". Alittaen tietyt pensaanlehvät alakautta, koska niin menee rata. Minulle Kyoton kaduilla kuuluu aina tästä eteenpäin poikieni iloinen huutelu toisillensa. Ihan joskus vain kuulin, "odottakaa minua" kuopukselta, mutta silloin osasin olla myötätuntoinen ja ymmärtää että olikin ehkä vähän uuvuksissa. Ja esikoinenkin sanoi joksus, ettei jaksaisi kävellä, mutta siihenkin auttoi tauko ja sitten oltiinkin jo taas voimissa.

Ai niin, ja pylväistä, joissa oli jokin valaistu nappi ja heijastin, aukesi portti kulkukorttia näyttämällä.  Ja sellainen korttihan heillä oli kaulassa. Oikeasti se oli hätätilanteita varten. Siihen oli kirjattu poikien henkilötiedot, majapaikan osoite, suomen suurlähetystön ja yhden Japanissa asuvan suomalaisperheen puhelinnumero. Just in case of emergency. Ei onneksi eksytty toisistamme kertaakaan. Tai jouduttu muutenkaan pelottavaan pulaan.

***
Näimme monia temppeleitä, silti ihan vain sipaisun. Pelkässä Kyotossa riittäisi uusi temppeli varmasti vuoden jokaiselle päivälle. Ja ylikin. Useisiin, joissa kävimme, oli pääsymaksu. Maksoin kiltisti. Tuli kerralla  taidetta, uskontoa, kulttuuria, historiaa, arkkitehtuuria, luonnontiedettä ja viihdettä. Vähintäänkin. Kuopuksesta ei tarvinnut maksaa missään mitään. Tai no ruuasta kyllä ja kylpylässä 60 senttiä.


Mutta ruuaksi riitti usein meille kaikille onigiri, ehkä kaksi. Rapsahtavaan levään kääräisty riisikolmio, jonka sisässä himan täytettä. Meidän suosikkeja oli lohi, katkarapu ja majoneesinen purkkituna. Kehtaanko edes kirjoittaa, että söimme onigireja lounaaksi ehkä aina ollessamme tienpäällä. Ja olimme käytännössä joka päivä. Niitä möi joka marketti. Maksoivat aina noin euron kappale. Itseasiassa ruokakulut jäivät tällä valiollamme odotettua pienemmiksi. Kas iltaruuaksi sitten kiehautin usein kämpillä nuudelia... Porkkanoita, kurkkua, kiivejä ja vikalla viikolla omenoita. Minä söin tomaattejakin ja ihanaa juustoa patongin kanssa, kun yksi nainen tarjosi sitä minulle junassa, mutta se taas on ihan oma tarinansa... Kolme viikkoa meni ruuankin suhteen (liian) nopeasti. Emme ehtineet kyllästyä. En ehtinyt huolestua, että ravintomme olisi liian yksipuolista. Olimme lomalla ja söimme mikä tuntui hauskalta, hyvältä, sopivalta.


Pojat sai kerran päivässä jäätelöt. Vähintään. Sen he olivat minusta ansainneet. Kävelimme paljon, aamusta iltaan poissa kotoa. Heille tuli omat suosikkinsa, uuteen kauppaan tullessa katsastivat aina ensimmäisenä pakastealtaan. Jäätelöautomaatti oli hitti, kun minä olin teini. Ja niitä samoja näkyi yhä! Samat mautkin tallessa. Nyt en syönyt itse, mutta nautinto oli moninkertainen katsoessani, kuinka omat lapseni laittoivat masiinaan 120 yeniä ja painoivat valitsemansa, ja jäätelö kolahti automaatin pohjalle ja sitten sai repäistä pahvin auki...


Juuri näistä syistä Japani. Halusin jakaa muistojani. Ja se onnistui paremmin, kuin olin toivonut. Sillä jäätelön syöminen oli kivaa. Samoin vuorille kiipeäminen, äidin vanhan kotikylän katsominen, riisipellot, tulikärpästen ihmetteleminen, pimeiden iltojen lämpö, Jasukon (japanin suomalaisen koulun) kulmat, bambumetsissä kulkeminen, pyöräily, kylpeminen, junilla matkustaminen, temppeleiden kiertäminen, nuudelin ja onigirin syönti - ja muiden herkkujen.


***
Päässäni takoo haluan takaisin, haluan takaisin, haluan takaisin. Tiedän, että se laulu vaimenee ajan kuluessa. Jää arjen alle. Koitan jaksaa kuunnella kärsivällisesti hokemaa, ja vielä tuntea siitä iloa. Sillä se kertoo onnistuneesta matkasta. Jos meillä olisi ollut kamalaa, en kai haluaisi takaisin kokemaan lisää sitä samaa.

Opettelen tekemään itselleni hyvää teetä. Onneksi ulkona on lohduttava kesä. Ja mies herää viereltä, kun olen nähnyt pahaa unta, että olemme ydinvoimalan vieressä ja merestä nousee korkeita aaltoja. Nyt on painajaistenkin aika, ne eivät onneksi vaivanneet minua matkalla. Lainkaan. Nukuin hyvin ihanalla patjalla kuopukseni vieressä ja heräsin kellooni hymyillen jokaisena aamuna. Jopa lähtöaamuna Naritassa.



Nyt parvekkeelle ripustamaan pyykkiä. Pojat leikkivät naapurinlasten kanssa pihassa matkamuistomiekoillansa. He nauttivat tästäkin leikkipuistosta. Mutta luulen, ettei pienempikään koskaan kokonaan unohda sitä toista maailman toisella puolella.