maanantai 14. joulukuuta 2009

Kuun kolmastoista







Nukuimme pitkään ja aikatauluitta, mikä on ihanaa. Olen myös huomaamatta antanut parina aamuyönä maitoa kuopukselle, ja uni on ollut rauhallista ja jatkunut pidemmälle, päivän valkenemiseen saakka, meillä molemmilla.

Minä aistin nopeasti, että esikoinenkin tunsi, kuinka nyt ei ole kiire lähteä mihinkään. Hakivat aamupäivän ratoksi peitot olohuoneeseen ja kävivät köllöttämään ja kuuntelemaan Nokinenää. (Onko kukaan muu koukussa näihin kuunnelmiin?)
Yöllä sain kaavoja valmiiksi poikien oloasuja varten. Ja kaavapaperisilput taipuivat lumihiutaleiksi. Kuopuskin leikkaa saksilla päivittäin jotakin. Hiutaleissa hänellä oli hirvittävän hauskaa, kun yritin neuvoa ja ohjata kädestä pitäen leikkaamaan ihan pienen pieniä koloja.

Rakensivat majaakin.

Ja sitten esikoinen sai kuulla Asterixia. Mieheni on odottanut suunnilleen raskaustestistä saakka, koska on sopiva ikä tutustuttaa lapsi noihin aarteisiin. Ja tänään se kävi puolivahingossa. Minä kuuntelin keittiössä, kuinka toinen eläytyi lukemaansa paremmin kuin yhteenkään satuun aiemmin. Ja sitten hihittelivät molemmat, mistä myös yllätyin. Pian viisivuotiaamme huomasi monta sellaista vitsiä, jotka eivät minulle ole auenneet ikinä. Ehkä seura oli juuri oikea. Minä tallensin mieleeni pysähdyksen, hetken, kun olen keittiössä, ja kuulen, kuinka he lukevat ensimmäistä kertaa yhdessä odotettua Asterixia.

Kello kolmeltatoista paistoin luomumunakasta pojille, jotta jaksaisivat lähteä liikkeelle. Itse söin eilis illalta jääneitä pannukakkuja kauravaniljakastikkeen ja mustikoiden kanssa.

Käytiin kaupoilla, mikä ei sovi minulle ja veronpalautuksille. Mutta jos jotain hyvää, niin syydinpä niitä rahoja sitten sentään Ruohonjuureen, luomu syömisiin. Ja ruskovillan lapasiin, jotka pojat löytävät jouluhiiren taskusta aamulla, kun oikeasti on ulkona kauan odotettua pakkasta!

Loppupäivä kului hassusti. Leikkasin kankaita ja söimme leipiä ja mitä kaikkea. Ja sitten laitoin poikien kanssa ruokaa ja pelkäsin hulluna sipulia leikkaavien apulaisteni sormien puolesta. Kastike siellä porisi ja tulin katsoneeksi kelloa. Yhdeksänkin oli jo takana. Upsista.

Joululomaterälle aletaan hiippailla. Minusta on ihana kömpiä illalla makuuhuoneessamme peittojen alle. Siellä on usein sellainen mökin vintin tunnelma. Juuri oikea, jotta voi päivän lopuksi kokea olevansa turvassa ja rauhassa.

Nyt naksahtelevat jo ikkunanpuitteet. Menen vielä laittamaan eteiseen huomiset ulkoiluvaatteet valmiiksi. Haluan tuntea poskissa talven ja varmistaa kuitenkin, ettei tarvitsisi palella.

Tänä viikonloppuna olen itkenyt, nauranut, pelännyt, ikävöinyt, iloinnut, siivonnut, nauttinut, huojentunut, rentoutunut, yllättynyt, suuttunut, sopinut, miettinyt, hengittänyt, antanut olla ja jatkanut. Paljon pienessä palassa. Yksi elämän tarkoituksista on varmaankin pitää itsensä kasassa.

Hyvää alkavaa viikkoa. Olohuoneen ikkunassamme on jo kolmetoista tarrapalloa.

Ja vielä, tykkään tosi paljon uusista lyhyistä hiuksista. Kannatti inspiroitua Toastin kuvastosta, vaikken toki näytäkään siltä mallilta.

4 kommenttia:

minja kirjoitti...

Ihanalta kuullostaa letkeän kiireetön päivänne!

Mahtava myös isän ja pojan tärkeä Asterix-hetki, sellainen joka painuu varmasti lapsen mieleen.
Meillä mies on lukija ja satujen kertoja, itse olen huono siinä jonkinmoisen lukihäiriön vuoksi. On hauskaa kuunnella kun muut eläytyvät ja yläkerrasta kuuluu hysteerinen kikatus :D

Kivaa kun laitoit myös itsestäsi kuvan tuonne aiemmin <3

Ylva kirjoitti...

Olipa kiva taas lukea ja katsella kuviasi. Nuo numerokuvat ovat jänniä! Odotan innolla seuraavia... :0)

Joola kirjoitti...

Minja: Minusta on kiva itse lukea, jotenkin paremmin keskityn kai silloin ja ymmärrän/kuuntelen lukemaani. Toisaalta, on hetkiä, jolloin on ihanaa vain kuunnella luettua. Oletko kokeillut kertoa tarinoita? Se voi aluksi olla vaikeaa, tulee sellainen olo, etten keksi mitään, mutta saattaa sitä sitten keksiäkin! Lapsille kun riittää usein vähempikin. Tajusin tämän taas tuhannennen kerran tänä syksynä kuopuksen muskarissa. Opettaja oli rakentanut kaikki tunnit aina sadun ympärille. Välillä tosi löyhästi, välillä tunnelma ja satu oli tiiviimpi. Oli jokin keksushahmo, kuten sammakko, leppäkerttu tai kissa... Sitten se tapasi jonkun ystävän ja he etsivät jotakin tai toisiaan ja lopuksi löysivät. Sempituinense. Muskarissa välillä laulettiin ja tanssittiin, mutta satuillessa ei aina tarvitse sitäkään, jos se ei tunnu omalta. Minulla meni usein kylmät väreet noita yksinkertaisia satuja kuunnellessa. Ja lapset olivat keskittyneitä ja haltioituneita, mikä on ihan parasta katseltavaa. Kannustan kokeilemaan, jos vähänkään nappaa. Kertoessa ei lukihäiriöt vaivaa. Lapsista on oikeasti kiva kuunnella vanhempiensa ääntä. Ja mikäs sen mukavampaa, kun ääni on lempeä tai kertova tai eläytyvä. Hahmo. Mihin lähtee, esimerkiksi mitä tekemään tai mitä etsimään. Kenet se tapaa. Mitä he yhdessä tekevät matkalla. (Syövät, tanssivat, uivat, soutelevat, hiihtävät...) Yllättävä käänne. (Esimerkiksi muutos säätilassa tai kolmas hahmo) Loppuratkaisu.

Ja vielä, itsestäni taisi olla enemmän kuvia siellä vanhassa blogissa?

Ylva: Kiva ja kiitos!

minja kirjoitti...

En ole myöskään tarinankertoja :/ En tiedä miksi mielikuvitukseni ei oikein nykyään riitä. Pienempien kanssa keksisin, mutta nyt en jotenkin osaa. Hölmöä, ovathan he omat lapseni!
Laulaa kyllä voin ja tykkään :)

Juu, vanhassa blogissa taisi olla sinusta kuvia :)