tiistai 15. joulukuuta 2009

14





Joulukuun kymmenes päivä: hämärä ja märkä.
Joulukuun neljästoista: pakkasta ja valoa!

Voi sitä iloa, kun aamulla tajusin auringon tänään näyttäytyvän. Ja vielä luntakin. Tsemppiä aurinko, hihkuimme taas kaikki kolme. Vaikka esikoinen huomauttikin, että pidämme me äiti lumestakin. Oi kyllä, niin pidämmekin. Ja koko koti kylpi loisteessa. Ei haittaa, vaikka paljastui sotkuja. Leivoin sämpylöitä, he hyppivät sängyllä. Jota kutsutaan patjaksi, ja joka on olohuoneessa juuri pomppimistakin varten.

Kävimme kellarissa, muttemme saaneet kelkkaa raivatuksi esiin. Ei syntynyt suurempaa surua, sillä voisimmehan kuitenkin tehdä lumilapiohommia. Illalla kuopuskin sai oman ison lapionsa, sillä huomasimme päivän kuluessa, että omille sellaisille olisi tilausta.

Jotkut itseänikin vanhemmat saati ikäiseni toteavat joskus, että kaikki on yhä mahdollista. Minä tiesin jo hiukan yli kaksikymppisenä, että tuota minun on turha itselleni koskaan uskotella. Sillä nuorta äitiä minusta ei enää ikinä voisi tulla. Vaikka olisin tahtonut, jo aikaisin sen oikean miehen ja paljon lapsia.

Mutta mitä sitten, jos menikin toisin. Kahta suurta lumilapiota hallinnoidessani taas kiitin. Että kuitenkin löysin joskus ja rakastuin. Ja sain esikoisen ja myös kuopuksen. Että meillä on eteisessä haalareita, kenkiä, saappaita, myssyjä, villahousuja, kenkiä, hanskoja ja lapioita - pinoissa ja röykkiöissä, henkareissa ja hyllyjen alla, monikossa. Eikä toki pelkät kapistukset, vaan koko tämä elämä ympärillä, tuo mies ja nuo kaksi äidin kultaista aarretta.

Ja kun kenelläkään ei koskaan ole kuin nyt. Kiitän, että olen saanut elää tämän ikäiseksi äidiksi. Ja toivon hartaasti, että saisin jatkaa onnelliseksi vanhukseksi. Olemme jo suunnitelleet esikoisen kanssa millaiset juhlat pidetään, kun hän ja pikkuveli ovat pappa- tai vaari- tai ukki-ikäisiä, ja minä ja mies vielä paljon heitäkin vanhempia. Syödään mitä vain herkkuja ikinä keksitään ja valvotaan ihan niin pitkään kuin itse halutaan. Ja muutenkin, piut paut välitetään juhlissamme kurjista asioista, jos silloin elämässämme on sellaisia. Sitten juhlitaan sitä, että ollaan jo vanhoja, iloitaan kaikista yhteisistä vuosista. Oi antakaa minun saada nämä juhlat kokea.

Kestejä odotellessa on vielä monta kokemusta tulossa. Täytyy hengitellä ja elää tässä hetkessä. Pieni pala kerrallaan. Koittaa keskittyä olennaiseen ja pitää mieli kasassa.

Myös silloin, kun päivä ei ole ihan näin ihana.

2 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Olen ihaillut blogiasi jo hetken, nyt omassa blogissani on sinulle jotain :) Hyvää joulunodotuksen jatkoa!

Joola kirjoitti...

Suuret kiitokset Riikka! Kävin heti kylässä, lämmittää mieltä. Samoin hyvää joulua sinulle!