torstai 10. joulukuuta 2009

Joulukuun yhdeksäs





Kuukauden päästä työt on jo alkaneet. KELA:n paperit pitäisi jo saada hoidettua, mutta tahmeaa...

Ja niin haikeaa. Tämäkö kaikki minun pitää jättää iäksi. Vaikka kuinka yritän olla dramatisoimatta, purskahtelen itkuun tämän tästä ja milloin mistäkin syystä. "Jatkatteko vuodenvaihteen jälkeen muskarissa?" "Ei, kun minun pitää..." Eivätkä mitkään nieleskelyt auta.

On super ihanaa tehdä ja kokea asioita omien lasten kanssa. Nähdä, kuulla ja tuntea, kuinka he tekevät ja kokevat. Mistä nauttivat, mistä syttyy harmistus tai kiukku. Mikä heille on tärkeää. Mikä naurattaa, mihin he uppoutuvat, mistä haltioituvat, innostuvat, mihin eläytyvät. Mitä he keksivät, mitä leikkivät. Kuinka saavat ajatuksia ja toteuttavat omia ideoitaan. Mihin hakeutuvat ja mistä pois. Mikä jännittää, ja mitä ei ikinä tai ainakaan ihan heti enää. On ihanaa saada jakaa päivittäin lasten kanssa tuhannet hetket ja muistella osaa niistä jälkeenkinpäin.

Minä olen ollut huono jättämään lapsiani mihinkään, juuri kenellekään. Olen nauttinut juuri heidän seurastaan ja tahtonut olla mukana niin paljossa kuin mahdollista. Olen tiennyt koko tämän viisi vuotta, että aika kiitää nopeasti ja pian tulee jo jotakin muuta. Ja että montaa asiaa minä saatan katua, mutta katuisinko sitä, että olin niin paljon heidän kanssa?

Voi murut kuinka minun tulee ikävä meidän päiviä. Sitä, että voitiin aamulla jäädä leipomaan, rakentamaan majoja, lukemaan kirjaa peittojen alle, lähteä metsäretkille, matkata ystäville. Osallistua päiväsaikaan toimiviin pajoihin ja tapahtumiin. Heittäytyä mihin milloinkin, tarttua vuoroin meistä kunkin suunnitelmiin.

Ehkä eniten jään kaipaamaan tätä, että saan olla niin LÄSNÄ.

Mutten minä kuole! Ja meillä on kaikki hyvin, eikä kenenkään ole mitään pakko. On aivan ihanaa, että mies/isinne jää teidän kanssa kotiin. Hän on tässä maailmassa se ihminen, jonka haluankin saavan kaiken sen ihanan, mitä minä jään kaipaamaan, ja vielä paljon enemmän. Koska rakastan, perhettäni, voimaani, tukeani, turvaani, kotiani.

Ja työ. Lampsiessani yhdestä työhaastattelusta kotiin mietin, että on minun elämässäni jotain täytynyt tehdä oikein. Jostakin voisin joskus kiittää itseänikin. Minulla on niin hienoja työtodistuksia, etten voi olla ottamatta niistä jopa hieman paineita. Ja alani on omani. Valikoitui puolivahingossa muttei todellakaan ole tarvinnut katua. On onni, että saan palata työhön, jonka koen tärkeäksi ja rakkaaksi. Toivottavasti myös mielekkääksi? Ja olisi helpompi heittäytyä vieläpä innokkaaksi, jos en vain, hih, itkisi niin kovasti.

Mutta työ vienee alettuaan mennessään ja ideat ja ajatukset lähtenevät pian itämään. Jännittää niin että mahaan sattuu, mutta niin paljon hurjemmistakin ihmiset tuppaavat selviämään, kuin hoitovapaan jälkeen sopeutuminen työelämään...

Vielä on kuitenkin hitunen aikaa olla kotona omien kanssa. Tänään mies vei aamulla esikoisen kerhoon ja me jäimme katselemaan kuopuksen kanssa aamua. Juuri sellaista, kuin kuvailin tuolla aiempana. Luimme kirjoja peiton alla. Tiskasimme, ja tiskipöydältä kuopus keksi kastelukannun. Ja tahtoi kastella parvekkeen kukkia. Sitten piirsi ja leikkasi. Imi välillä maitoa pitkään ja hartaasti. Äiti hengitteli ja mietti, miksi pitäisi kiirehtiä yhtään mihinkään, miksei nauttisi, kun nyt on tässä kaikki.

Päivä ei ollut seesteinen läpeensä, olen ollut viime päivinä taas turhan ärtyisä. Mutta onneksi on aikalisä. Miehelle tekstiviestiä ja illalla kävin sitten yksikseni kaupungilla kääntymässä. Kiertelin soitinkaupan rytmisoitin osastolla. Esikoiselle metsästin tavaratalosta kultaiset tossut, joista hän on haaveillut kuukausi tolkulla.(Ostin kuopukselle myös, nyt meillä on sitten kahdet sellaiset hirvitykset talossa...) Kävin salaatilla ja heitin katumuusikolle pari kolikkoa, sillä kitara ja laulu kuulostivat tunnelissa juuri siihen hetkeen sopivilta.

Nyt kömmin nukkumaan. Rakastan noita kolmea yhtä kovasti aina vaan. Huomenna leikkautan hiukseni lyhyiksi, jos uskallan vaan...

7 kommenttia:

virva kirjoitti...

Blogi täynnä täyttä elämää :)
Miekin mukaan!
Mukavaa joulunaikaa ja taikaa toivottelemassa
Virva Pitsireunuksesta.

Riikka kirjoitti...

Melkein tuli itku, kun ajatukset oli niin kauniita ja jotenkin ihanan kaihoisia.

Anonyymi kirjoitti...

Muistan nuo samat tunteet kun töihin paluu lähestyi kuuden vuoden kotona olon jälkeen.
Mutta kaipa sitten vaan kaikella on aikansa. Nyt siitä on jo muutama vuosi ja elämä jatkuu!
Ja oikein hyvä elämä näinkin!
Mutta en voi muuta sanoa kun, kyllä se siitä.
Sinulla on harvinaisen ihana kirjoitustyyli, kirjoitat niin kauniisti.
Toivon oikein hyvää joulua Sinulle ja perheellesi.

Liivia kirjoitti...

Muistan tuon tuskan!
Olisin halunnut olla ikuisesti lapsen kanssa kotona. Mutta kun ei vaan voinut.

Muistan olla yhä kiitollinen niistä ihanista kolmesta ja puolesta vuodesta, jotka kotona olin. Se oli elämäni parasta aikaa, aivan varmasti! Työn mukana tuoma kiire ja tarhamatkat ja aikataulut, voi voi. Mutta elämällä on tapana mennä eteenpäin.

Anonyymi kirjoitti...

Tiedätkö, käyn läpi ihan samaa. Olen saanut olla kotona kolmen ihanaisen lapseni kanssa ja vaikka vanhimmat ovat jo koulussa, minulle on ollut tärkeää olla heidän saatavillaan. On melkein tammikuun puoliväli, kun jätän ensimmäisen kerran pienimmäiseni hoitopaikkaan ja jännitän jo nyt miten selviän. Miten se pieni selviää. Takaporttina mietin koko ajan, että JOS on ihan kamalaa, niin palaan kotiäidiksi vielä.

Mutta kuten sinäkin kirjoitit, luulen, että kunhan alkuun pääsee, niin ehkä se siitä.

Me selviämme.

//J

Riikka kirjoitti...

Pala pysyy pitkään kurkussa vielä töidenkin alettua, itse jätin poikani äidilleni (tosi helppoa) 1,5-vuotiaana, siitä vuoden kuluttua päiväkotiin ja se oli rankkaa lapsen huutaessa meidän peräämme ensimmäisen kuukauden. Ennen töihin menoa piti siistiä levinneet ripsivärit naamalta. Teillä on hienosti asiat kun isä jää poikien kanssa, varmasti nauttivat:)

Joola kirjoitti...

Virva kiitos ja mukavaa joulunaikaa sinullekin!

Anonyymi kiitos kauniista sanoista ja kannustuksesta. Joulunaikaa sinullekin!

Liivia, olen onnekas, kun ei vielä ala nuo tarhamatkat, kun mies jää kotiin. Huh. Nautitaan muistoista, ihanaa, että ne on valoisia.

Toinen Anonyymi, aavistelenkin, että moni muukin on samassa veneessä. Ja olen ajatellutkin sitä voimana, että selvinnemme yhdessä. Ja minulla on takaportti todellakin apposen ammollaan jo valmiiksi! Otin vain viiden kuukauden määräaikaisen työn, jotta kesän ainakin saan olla vielä kotona. Kuopus täyttää maagiset kolme ja siihen saakka täällä saa ainakin jonkinmoista kotihoidontukea. Sitten kyllä alkaa OIKEASTI työt ja Liivian mainitsemat tarhamatkat... Tsemppiä sinulle J

Riikka, varaudun tuohon palaan kurkussa. Vaikkei vielä tarvitse viedä hoitoon. Itseasiassa taidan huomenna varoittaa tulevalla työpaikalla, että pitävät minut sitten ryhdissä, jos purskahtelen itkuun töiden keskellä:). Ei vaan, kyllä minun on selvittävä!