perjantai 18. joulukuuta 2009

17





Joulujuhlapäivä. Kaksi minuuttia ennen lähtöä esikoinen kysyy esitetäänkö siellä jotakin? Hän ei kuulemma halua.

Muistamme hänen toiset joulujuhlansa siis melko samoista tunnelmista, kuin vuoden takaiset ensimmäisensä. Ja niin samankaltaiset tuntemukset itsellä. Toisaalta pettymys, miksi hän nyt ei vain uskalla tai halua. Toisaalta vahva myötätunto. Hän on meidän kirkkain tähtipoika juuri sellaisena kuin on, piti hän esiintymisestä tai ei.

Viime sekunneille saakka hän oli sitä mieltä, ettei lähde muiden mukaan. Mutta sitten tarttuikin tähteen ja minun käteen ja niin sitä mentiin jonossa. Istuin sitten kuvaelmassa mukana. Koitin olla piittaamatta mitä muut ajatteli. Jos siis jotakuta häiritsi, että lavalla oli lasten lisäksi yksi äiti, joka silitti poikansa kättä ja hymyili.

Muihinkaan numeroihin ei tahtonut mukaan, mutta lauloi vierellämme penkeissä ja kertoi, että osaa kyllä, olihan ollut harjoittelemassa.

Esikoinen anna anteeksi, jos puhuin jännityksen hetkellä vääriä sanoja. Jos vielä myöhemminkin päivällä purin sinuun alitajuisia harmistuksia. Tarkoitus oli olla kannustava ei painostava, mutta se raja on välillä vaappuva. Olisin toki mielelläni katsonut sinua esiintymässä, joukon jatkona, kerhokavereittesi porukassa. Mutta oli ihanaa olla sinun joulujuhlissasi näinkin. Ja sinähän menit mukaan tavallasi kuitenkin ja minä sain katsoakin, ihan vierestäkin. Ei haittaa, vaikket tahtonut ennakkosuunnitelman mukaisesti olla Joosefina tai muuten vain parrasvaloissa.

Rakastamme sinua, ihan juuri tuollaisena.

Ps. Kiitokseksi kuluneesta kaudesta ohjaajat saivat esikoisen koristelemissa kasseissa palautetta värityskuvan taakse kirjoitettuna, luomuomenamehua, muutaman luomuhedelmän ja luomukanelia.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihanat kultatossut!!! :D Tuollaiset halusin aina pienenä. Kun pikkuserkuillakin oli. Sellaisia ei kuitenkaan koskaan löytynyt...

MInusta on hienoa, kun lapsen ei ole pakko esiintyä, jos ei halua. Toisenlaisiakin tarinoita on. Olet ehkä itsekin kuullut... Vielä hienompaa, kun lapsi oppii sanomaan ei, kuulostelemaan omaa tuntemustaan ja toimimaan sen mukaan. Että ihan viimevaiheissa voivat vaihtaa suuntaa. Ehkä tulevat sukupolvet ovat tässä meitä viisaampia. Oppivat varhain, että kaikkea ei ole pakko tehdä, jos ei tunnu omalta...

Kiitos tästä "joulukalenterista", minulle kirjoituksesi ovat olleet sellaisia. Monena aamuna tekstit ovat maittaneet aamukahvin ääressä. :)

maarit

violet kirjoitti...

Minä olin kuulemma päinvastainen penska.
Tunkesin lavalla silloinkin kun ei ollut ollenkaan oma vuoro.
Isojen lauluesitykseen änkesin mukaan keskelle lavaa laulamaan ihan muuta.
Tämä tapahtui eräissä lasten joulujuhlissa kun olin 5.

Riikka kirjoitti...

Taas aivan ihana teksti. Ajatuksistasi tulee usein melkein tippa linssiin, kun ne on niin kauniita, ymmärtäviä ja isoja.

Sonja kirjoitti...

Olipas jotenkin liikuttava teksti. Minusta oli hienoa, etta menit mukaan lavalle. On sekin hyva, etta esikoisesi osasi sanoa esiintymiselle ei, jos kerta silta tuntui. Mukavaa joulun aikaa!

Ylva kirjoitti...

Täällä muistelen sitä hetkeä, kun omat poikani olivat kolmevuotiaita ja ihan ekassa joulujuhlassaan kirkossa. Minä katselin penkkiriviltämme liikuttuneena, kun toinen poika seisoi ryhmän lauluesityksen ajan puoli kättä suussa ja toinen oli niskat nurinpäin yleisöön ja seurasi takarivin kollin sooloesitystä.

Olin nii-in ylpeä siitä, että pojat menivät muun ryhmän mukana eteen! Eikä se haitannut pätkääkään, vaikkeivat laulaneet mukana. Osallistuivat omalla tavallaan ja se riitti.

Isoäiti ripitti poikia kirkon pihalla juhlan jälkeen, että mikäs oli, kun ette laulaneet...?! Kyllä olin vihainen moisesta suunsoitosta! Pieniä poikia silleen moitti...

Joola kirjoitti...

Minäkin olisin eskarissa halunnut tuollaiset tossut, punaiset tai siniset, kultaisia en ollut koskaan nähnytkään. Halusin, koska niistä lähti mielestäni ihanan narina lattiaa vasten, kun satuhetkellä muut tarhakaverit omillaan narisutteli. Minun mokkasiinini olivat äänettömät. Kiitos Maarit itsellesi mukanaolosta.

Violet, niin minäkin! Muistelin juuri tuolla juhlassakin, kuinka isoimmat kyyneleet liittyvät siihen, kun en saanut esittää tuhatta soololaulua (usein sain edes yhden säkeistön) tai en saanut olla Maria. Pahin oli kuitenkin ekan tai tokan luokan joulujuhla, jolloin olin pari päivää juhlan alla sairaana. Olin kyllä muutamissa harjoituksissa ehtinyt olla. Ja kyllähän minä olisin osannut sen Saako Tonttu sisään tulla -biisin vaikka takaperin, jos olisi tarvinnut. Mutta verhon taakse käski opettaja jäädä. Hänen vierelleen laulamaan, kun hän soitti kitaraa. Toivun takaiskusta täällä pikku hiljaa:)

Voi Riikka kiitos. En kyllä oikeasti ole tilanteissa heti ymmärtävä. Nytkin ihan oikeasti pukkasi se harmistus pintaan, kunnes tulin järkiini ja tajusin, että se nyt ei mitään auta. Vaikka tämä oli jo toinen kerta - enkö mitään viime vuodesta oppinut. Onneksi juttelemme pojan kanssa paljon ja monenlaisista asioista. Tästäkin vielä monta kertaa. Korostan nyt jälkikäteen, ettei hän tuottanut äidille pettymystä, vaikka toimi kuten toimi. Lapsia ei voi pakottaa, tällaiseen. Tai ei tarvitse. Mutta sitten on kuulkaas ihan eri juttu mitä ylipäänsä ajattelen joulujuhlien laadinnasta. Nimittäin muutamat juhlat vetäneenä voin todeta, että usein monenlaisestakin sankarista löytyy se esiintyjäpuoli, jos saa vaikuttaa omaan osaansa. Olla valomies tai kameli, saa tietynlaisen "porkkanan" mukaansa esitykseen tai jotakin muuta tällaista pedagogista knoppia...

Sonja kiitos. Tuota mieltä mies osasi olla heti ja molemmat olemme hokeneet nyt jälkeenpäin, että on hyvä, jos osaa sanoa ei. Tuollaiselle.

Mutta kyllä se tosi elämässä se kannustuksen/rohkaisun ja painostuksen raja tulee mietityttämään vielä monesti. Sillä on hetkiä, jolloin ei:n sanominen ei johda parhaaseen lopputulokseen. Joskus yhteistyö olisi parempi jne...

Ylva, niin juuri, vanhempien ylpeyteen riittää usein kovin vähä. Se jo, että oma lapsi on siellä edessä. Toki on niitäkin tilanteita, joissa edessä käydään sikailemaan ja pannaan plörinäksi... Tunnustan olleeni myös sellaisissa juhlissa mukana... Mutta kolmevuotiaat on kyllä vielä tosi pieniä! Ja kyllä nämä neljä, miltei viisivuotiaatkin on.