keskiviikko 5. elokuuta 2009

Kukkii






Haluaisin sanoa jotakin, sillä päivät ovat olleet runsaita. Sitten, kun vihdoin istun koneella, en mitään muista. Vaikka monta virkettäkin oli jo valmiina, pitkin päivää, matkan varrella.

Heinäkuun loppukin oli hyvä. Kohta jo kaukana. Sain aina jotakin siivottua päivän aikana ja silti myös paljon muuta. Yhtenäkin päivänä oli vieraita, nukuttiin, leikittiin, ruokaa tehtiin ja järjesteltiin paikkoja. Ja kun esikoinen pyysi leikkimään lisää, sanoin, että äitien täytyy välillä tehdä muitakin hommia. Niin, mutta sinä olet leikkinyt koko päivän meidän kanssa.

Eikö se ole hyvä, jos lapsella on lapsena sellainen olo, että äiti leikkii hänen kanssaan koko päivän.

Yhtenä päivänä sovittiin kaupassa, että pojat saa jäätelöt ja minä lankarullan. Mies oli ulkona kavereiden kanssa ja minä näin hyllyssä Novitan uusia Puroja. (Olkoonkin, etten tiennyt mitä ajatella, kun onhan se nyt hieman paksua, valita Noro:n kaltaiselle langalle noinkin samanlainen nimi...) Luin nimiä ääneen sillä ne olivat kauniita. Revontulet, ruskat, ja huurteiset karpalot. Mutta eniten kaipaan iltanuotiolle, joten sen nimistä lankaa on nyt puikoilla.

Olen kutonut tuikun palaessa yöllä parvekkeella. Ihana tapa ennen unia.

Olemme lukeneet muumia. Vaarallista juhannusta. Se alkoi vahingossa ja olen ollut onnellinen, että tuli taas kokeiltua. Muumien ongelma on se, että ne ovat joksenkin vaikeita kai pienille. Ja sitten, kun päiväkodissa niitä lukee isommille, ne tyrmätään, pitävät lällyinä tai tylsinä. En käsitä, sillä nyt meillä ainakin uppoaa esikoiseen ihan täysillä. Piirrettyä hän pitää liian pelottavana, mutta ainakin tämä tarina on juuri sopivan jännittävä luettuna. Kuopus istuu vierellä mukana, kun luen. Tai leikkii lähellä jotakin lähes äänetöntä. Sekin on uskomatonta. Kuinka tyytyväisen oloinen hän voikaan usein miten yhä olla.

Korttiakin olemme alkaneet pelata. Uunon tapaista, mutta tavallisilla korteilla. Kuopuskin osaa sanoa uuno, mutta muuten hän ei vielä oikein pysy mukana, eikä sekään häntä harmita. Esikoinenkin osaa, välillä, hävitä. Mikä on hyvä. Pihapeleissä ja pyöräkisailuissa se osa on edelleen tosi vaikea. Aivan kuin itse kyllin usein osaisin ajatella, jes, kun häviän ja olen epäonnistuja. Toisaalta, yhteistyö olisikin kilpailemista tärkeämpää oppia.

Eilen esikoinen ylitti pyörällä edelläni kadun pysähtymättä ja taluttamatta. Autoja ei ollut mailla eikä halmeilla mutta pelästyin ja läksytin todella. Ja kaverit pääsivät edelle ja siitäkös alkoi parkuna. Joskus tuntuu, etten ole oppinut mitään esikoiseni käsittelystä neljässä ja puolessa vuodessa. Että samanlaisia parkukohtauksia hän sai jo pienenä vauvana. Ja minä olin neuvoton ja kokeilin kaikenlaista. Ja podin syyllisyyttä ja toivoin viisautta. Vauva ei ärsyttänyt minua lainkaan, mutta tämä nykyinen sankari saa minut toisinaan raivostumaan. Tekisi niin mieli näyttää kieltä, ärjyä takaisin samalla mitalla ja painella ovet paiskuen ulos tilanteesta. Tosi aikuista. Kolmenkahden sijasta toimin kuin seitsemännellä luokalla. Sillä erotuksella, että minä olin melko lauha ja pitkäpinnainen teini. Oikeastaan olin melko tietämätön tunneskaalastani muutenkin, siihen päivään saakka, kun sain oman, hmm, kaksivuotiaani?

Ei käynyt niin huonosti, etten pitäisikään lapsista heidät saatuani. Mutta siitä tyypistä, jollainen itse olen äitinä, en ole useinkaan kovin ihastuksissani. Sääli, mitä sillekin asialle tekisi.

Laittaisi kukkia maljakkoon ja veisi pojat kanssaan metsään katsomaan auringonlaskua. Istuisi kalliolla ja toistelisi, että kaunista. Ja aina, aina ennen kuin nukahtavat illalla, sopisi riidat, jos sellaisia on ollut tapetilla. Ja supattaisi, kuinka paljon äiti rakastaakaan teitä kahta. Muistakaa se kullat aina.

Elokuu on hyvällä alulla. Anna kuutamoita ja marjoja. Vielä maha täyteen viimeisistä mansikoista. Paljon mustikoita ja vadelmia. Herneitä, sillä niitä meillä syödään ruokina litratolkulla. Kuumia päiviä, jotta tarkenee kesävaatteilla. On ihana lähteä kylästä, kun lapsille ei tarvita kun sandaalit ja ollaan valmiina. Kesäaamuja ja varpaiden uittoja. Kukkia, kukkia, kukkia. Voimia ja valoa.

4 kommenttia:

violet kirjoitti...

Se tyyppi joka esiintyy lasteni äitinä on välillä suorastaan raivostuttava ämmä.
Häpeän hänen puolestaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiva taasen lueskella samankaltaisia tuntoja. Meidän 'korvaton' nelivuotias on minulle usein aivan liian sukkela ja jäärä, ja yhteenotoilta ei olla vältytty. Luulisin, että kärsin itse tästä eniten. Vihaan ylikaiken huutamista (omaani) ja silti en kykene itseäni hillitsemään. Mistä saisi eväät rauhaisaan eloon ja lapsen oikeanlaiseen ohjaukseen? Vaan eipä auta kun pyristellä näillä avuin, eiköhän noista meidänkin kaveruksista (4 ja 2v) vielä kasva ihan kelpo kansalaisia. Ei kai tässä kaikki nyt voi ihan metsäänkään mennä, kun on kuitenkin sydän niin täysillä mukana. Ollaan itsellemme armollisia. =)

Nautinnollisia elokuun päiviä teille. Kaunista ja lämmintä.

Taidanpa minäkin kurvata lankahyllylle huomenissa. =)

am

Johanna L kirjoitti...

Kiitos tästä kirjoituksesta! Huomaan etten ole ainut, joka toimii joskus kuin seiskaluokkalainen oman lapsikatraansa kanssa.. Mutta silti, silti sitä on niin mukana koko sydämellään, haluaa lapsilleen suojaa, turvaa, parasta. Kaikkien tunteiden kanssa.

Joola kirjoitti...

Kiitos V, A ja J. Laitanpa tässä terveisiä lasteni äidille, että välillä hän on sentään ihan hyvä. Tänäänkin lasten kanssa metsässä ihanalla retkellä. Ja mistään hinnasta ei luopuisi osastaan joten kai sekin kertoo rakkaudestaan. Mutta argh, ärsyttävä ämmä kyllä välillä... Shh, kuulee...

Armollista elokuuta takaisin kaikille parhaansa yrittäville ja siitä vielä jollain tapaa nautiskeleville.