TI TUU *

Kesällä on naurettavan helppoa olla äiti, talveen verrattuna. Siltä minusta on tuntunut kuluneella viikolla. Olen hymyillyt paljon ja nauranut itseni pökerryksiin moneen kertaan. Ihanaa. Ollaan kaikki lomalla.

Kun ystävät lähtee, voidaan mennä kaikki saattamaan, kun ollaan kadulla tuosta vaan. Sandaalit jalkaan ja portaikossa kolistaan. Kukaan ei etsi sukkia, takkia, pipoa. Ei tarvitse rimpuilla, ettei haalari huvita. Ei haittaa vaikka unohtuisi lähtöpissa ja suupielet leukaa myöden jäätelönsotkuissa. Huolettomampaa ja helpompaa.

Liikkuminen on luontevampaa. Kävellään, pyöräillään, mennään ja tehdään. Ollaan ulkona suuri osa vuorokaudesta ja lopunkin aikaa kotona ikkunat ja parvekkeen ovi miltei aina avoinna. Yhdet vanhoista farkuista mahtuvat taas jalkaan ja kurkku-tomaatti-salaatti maistuu herkulta.

Ehkä otan liian vakavasti välillä tämän vanhemmuuden. Syynkin kyllä tiedän, miksi niin teen. Lapseni ovat minulle rakkaimpia maailmassa. Tietenkin haluan heille parasta. Enkä aina osaa olla pingottumatta.

Mutta taivas kuinka nautinkaan hetkistä, kun olen ihan yhtä tosissani ja täynnä ihastusta ja rakkautta, mutta kaikki tuntuu tovin helpolta. Ei mökkitavaroiden pakkaaminen ehkä, mutta moni muu soljuu mukavalla virtauksella. Kyllä minä voivotan taas ja poden syyllisyyksiä, mutta nyt on kesäyö ja takana hyviä päiviä. Pitää muistaa pitää kiinni myös näistä!


* Titityy sekä lintu. Yhdistetään meillä erityisesti unille käymisiin, jolloin kuunnellaan hiljakseen laulavatko linnut. Ti tuu toteaa kuopus myös esimerkiksi kesken pihapelien, jos sopiva linnunlaulu sattuu jostakin kuulumaan.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 6

Kuopus uskollisesti mukanani. Olen taas tuntenut vapautta, kun pääsemme pyörällä porhaltamaan. Sääli, kun molemmat pojat eivät mahdu kyytiin samaan aikaan.

Kasteltiin, kun hellettä pitää. Kaikilla muilla, siltä tuntuu, on mansikat verkon alla. Meillä ei, linnut tulkinnevat sen tervetulotoivotukseksi. Kunpa meille jäisi heidän jäljiltään edes jokaiselle yksi. Nyt marjat ovat vielä niin vihreitä, että ovat saaneet olla rauhassa.

Otin retiiseiltä, porkkanoilta, krasseilta ja pavuilta harson pois. Ehkä virhe, mutta tehdäänpähän sitten edes niitä. Herneet ovat nukahtaneet, ei mitään muutosta.

Löydettiin älyttömän iso raparperinlehti ja iloittiin siitä. Raparperin lehdet ovat upeat, muuten itse kasvi on melko turha? Ei kai se kuullut, kun sanoin noin. Korjaan, ei ole terveellinen...

Kuopus kiskoi ananasmursketta. Minä noukin talteen retiisejä, jotka eivät olleet malttaneet pysyä maan alla kasvamassa. Ettei käy lintujen noutopöytä liian houkuttelevaksi...

Heinikko ja rikkakasvillisuus kasvaa uhkaavasti. Löydämmeköhän viljelytilkkujamme, kun seuraavan kerran tulemme kastelemaan. Ehkä huomaamme raparperin ja muistamme, kuinka pienen ihmisen kokoisen lehden korkealle nostaminen naurattikaan. Ja käymme heinäsaksilla suihkimaan. Ensi kertaan, voi hyvin maa vaan.

Ainakin kerran kesässä: Puistoruokailu

Meillä on täällä Helsingissä kesäjuttu, jolle en tiedä vertaista juuri missään. Kesäisin kaupungin leikkipuistoissa (ei ihan jokaisessa) jaetaan alle 16-vuotiaille ilmaista ruokaa. Käytäntö on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Kun olin itse koululainen, lauloin usein ruokalaulua yhteisessä piirissä ja sitten syötiin soppaa nurmella. Minulle homma on siis ollut niin tuttua, että ymmärsin hämmentyä asiasta hyvällä tavalla vasta nyt isona, kuultuani, ettei edes Suomessa kaikkialla ole tällaista. Olen monessa muussakin kohdassa ylpeä kotikaupungistani, tämä puistoruokailu on yksi monista.

Sanomattakin kai selvää, että puistojen kesätoiminta on suosittua. Lisäksi kun monessa puistossa on myös uima-allas, ohjattuja tuokioita ja tempauksia sekä perinteiset leikkipuistovempeleet, lapsilla on tapana innostua. Minua huvipuistomainen hälinä ei ihan joka päivä kiehdo, mutta täytyyhän sitä välillä venyä. Meidän lapset eivät, ainakaan toistaiseksi, syö lihaa, joten soveltuvaa ruokaa on harvakseltaan. Mutta olen merkinnyt kala- ja kasvisruoat kalenteriin, jotta edes kerran kesässä oikeaan aikaan paikalle osuttaisiin.

Ja eilen oli tonnikalapastapäivä. Toistelin vain, kuinka ihanaa. Sattui vielä hellekin. Istuimme "viltillä" ja ihastelin, kuinka ympärillä on niin kesä. Lapset iloisia, täynnä touhuja. Omani söivät kaksi lautasellista ja sitten koetettiin uutta kiipeilytelinettä ja vanhoja tuttuja hiekkalaatikoita. Lopuksi uivat altaassa, jonka vesi oli minusta pistelevän kylmää, mutta ainakin virkisti vesilelujen uittajia.

Upeaa kuulkaas. Vielä kun lisäisivät ekologisuusastetta suosimalla kasvisruokia ja käsittelemällä ylijäämän järkevällä tavalla roskiin laittamisen sijasta, olisin täysin tyytyväinen. Nytkin olen kyllä hyvin onnellinen, että olen helsinkiläinen.

(Lisää aiheesta ja ruokalista täällä)

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 5

Eilen oli suomalaisittain kuuma päivä. Illalla käväisin kuopuksen kanssa pyöräilymme lomassa palstalla. Tekee hiukan pahaa aina kun kastelen kasveja. Sillä tiedän yhden jos toisenkin vedenkäytön olevan tuhlausta ja kastelu lisää monen viljelystuotteen ekologista jalanjälkeä huomattavasti. Niinpä olen kastellut mahdollisimman vähän. Ja siksikin, että muistan kuulleeni, että jatkuva kastelu voi olla vain haitaksi. Juuret eivät poraudu syvälle vaan jäävät pinnalle ja se ei ollut hyvä asia se. Olen yrittänyt peitellä, varsinkin mansikoiden alustoja. Mutta koska minulla ei ole takuuvarmasti hyvää katetta, ruohoa, heinittyneellä palstallani, miksikään kateviljelijäksi en voi julistautua. Siispä toivon sopivasti yösateita. Ja käyn pikkuisen kastelemassa. Ja se on kyllä pojista yksi palstan parhaista hommista. Ja siksikin kastelen, että olen myöskin kuullut ja lukenut, että jo silkka vesikin pitää tuholaisia loitolla. Niin että jos ei tule oikeaa sadetta, lorotan kannusta ja juttelen, että hus hus tuholaiset vaikka heinikkoomme pois meidän ihmisten sadosta.

Toivottavasti saamme mansikoita. Sillä juuri nyt minulla on olo, että tämä pieni apulaiseni ansaitsisi palkkiota aherruksistansa.

Visiittimme jäi lyhyeksi, sillä hyttyset... Ja minua kiehtoi myös merenranta, jonne suuntasimme tästä pyörän seuraavaksi.

Taika-aikoja

Välillä ympäristö kaventuu kovin pieneksi, miltei merkityksettömäksi. Taustahäly vaimenee ja korvissa soi vain oma sisäinen kuiskuttelu: Kuinka suloinen hän onkaan. Kuinka onnekas olenkaan. Kuinka kiitollinen olen niin paljosta. Kuinka paljon rakastankaan tuota lasta.

Kuiskutukset ovat koko ajan olemassa. Mutta välillä suussa on ihan toisenlaisia sanoja, ainakin odottamassa, tulossa. Motkotuksiakin ja mitäs minä sanoin -hokemia ja sen sellaisia.

Toisinaan jokin lennättää usvan sisään, ihastelemaan. Keskittymään vain siihen, että on aarteen äärellä hymyilemässä. Ja niin on hyvä.

Saan paljon voimaa noista taioista. On kaikkien etu, kun tajunta välillä täyttyy vain rakkaudesta.

Luulen, että nämä ihastuksen tunteet muistan aina. Voi pojat kuinka olette ihania ja kuinka rakastankaan tätä perhettä, teitä kahta.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 4

Kesäilta. Esikoinen valitsi taas ehdottomasti mieluummin pihapelit isin kanssa. Olisi pihalla suoraan sängystä noustua ja varmasti yöhön saakka. Pääsimmepä pyörällä kuopuksen kanssa, kaksin.

Saksin kaksi mustaviinimarjapensasta lisää, esiin heinikosta. Ja juhannusruusun, joka ei kuki. Valtavaa pitkää heinikkoa. Ihmettelin, kuinka siellä ei löytynyt sen tuhatta hämähäkkiä ja muuta satuolentoa. Tuli mieleen mummi ja suhiseva kaislikko. Kuopus leikki pesuvadin vedellä, tonki multaa, ja kärräsi kottikärryillä tällä ajalla.

Kastelimme yhdessä kastelukannuilla. Söimme puoliksi herneenpalon, jossa kaksi hernettä. Ihmettelimme muutamaa hassua itänyttä krassia ja retiisin kasvua ja PAVUNTAIMIA. Laitoin harson pian takaisin paikoilleen.

Lopuksi siivosin työkalut laatikkoon. Heinikosta ja rikkaruohojen rehotuksesta huolimatta palstalla on helpompi löytää olo, että on siivottu, ja nautitaan tovi vain olemisesta. Luonnossa epäjärjestyskin on järjestystä. Syötiin eväitä. Kuopus koputti paikkaa vieressään, kun otin kuvia. Ja siinä sitten istuttiin kaksin. Ja katseltiin lintuja ja puita. Ei ole turha sanoa, että rakastan pientä poikaani ja tällaisia juttuja. Ehdittiin pyörälle, ennen pahimpia hyttyshyökkäyksiä.

Poljettiin kotiin, jutellen mukavia. Kuinka yksivuotiaan kanssa jutellaan. Hän osoittaa kaivuria hihkuen "AU A!" (aura, kuten useimmat työkoneet talven lumiaurakaudesta lähtien)ja minä nimeän kauhakuormaajan. Bussipysäkin kohdalla jokin huudahdus, ja minä kerron, kuinka siinä ollaan odotettu bussia ja muita juttuja. Lasten kävellessä kauempana takapenkki huutaa painokkaasti isoveljen nimeä. Minä kerron, että isoveli ei ole siinä joukossa, vaan kotona, isin kanssa. Kun kerron, että mennään jo kotiin katsomaan, kuuluu takaa ilahtunutta naurua. Laivat (auva) noteeraamme myös ja muutama muu juttu tulee mieleen. Pyöräilystä, kesästä, linnuista. Olemme me hiljaakin. Ja pyörällä niin paljon kävelyä nopeammin perilläkin.

Voisi se oma piha olla ihan kivakin, mutta menee tämä kesä oikein hyvin näinkin.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 3

On tullut käytyä harvemmin. On satanutkin, ei ole tarvinnut edes kastelemaan. Kävin pyörällä itsekseni kerran tässä välissä, mutta kaikki oli ihan märkiä, enkä oikein raparperien poimimista kummempaa osannut tehdä ilman totuttuja apulaisia.

Nyt meillä oli kummityttönikin mukana. Hän kaivoi ja kärräili multaa kesantopellosta toiseen innolla. Ja oli hyvänä apuna kuopuksen vahtimisessa. Kuopus teki mansikkamehua kaupan marjoista ja esikoinen retkeilikin mieheni/isänsä kanssa kaupungilla.

Mansikat kasvavat ja kukkivat. Lehdissä on pieniä koloja, mutten tiedä pitääkö läpeensä huolestua. Laitoin taas nokkoskäytettä sankoon tulemaan. Ruiskin sitä ensi kerralla varmuuden vuoksi kastelukannusta ja lausun hurjia loitsuja. Haluaisimme syödä marjoja, edes muutamia, mutta emme mitään torjunta-aineita. Kunnioitukseni luomuviljelijöitä kohtaan kasvaa kohisemalla. Varsinainen taitolaji sen täytyy olla.

Leikkasin kaksi viinimarjapensasta esiin heinikon ja nokkosten keskeltä. Tuntuu hyvältä, että ne puskevat uutta, vaikka saksin ne matalaksi amatöörin ottein kun vielä oli lunta. Naapurin puolelta levinnyt vadelma ilahduttaa suuresti. Samoin se, että rikkaruohon lisäksi harson alla iti retiisi ja muutama hassu krassi. Hernepeltomme on myös yhä hengissä. Jos jokin lintu syö yhden palkomme, sen on paras olla "oma" variksemme, muuten harmistumme. Tällä reissulla myös näimme lintumme! Ilahduin lapsellisen kovasti ja kävin vuodattamaan terveisiä erityisesti esikoiselta, joka hartaasti huhuilee aukion luona aina lintua, vaikkemme ole aikoihin osuneet olemaan samoihin aikoihin paikoilla.

Pari muurahaiskekoa löytyi myös. Pitäisi yrittää kai kuljettaa ne kauniisti metsään lapiolla. Yritin valmistella niitä muuttopuuhiin kauniilla puheilla. Ja sitten leikata sitä heinää matalaksi, jostain syystä ne näemmä viihtyvät sen suojissa, siellä on hyvä rakennella taloja.

Pellolla on kesä, sen tuntee siellä todella. Varsinkin kun muistelen millaista siellä oli talvella.

"Muista rauhankalenteri!"

Teki hyvää, mutta tuli myös ikävä. Ja kun herää juhannusaamuna ennen muita, voihan sitä hetken kirjoitella. Vahvana en ole, mutta olenko useinkaan ollut, näinä aikoina, joista nämä palat on taltiointeja.

Äitiys on ällistyttävää. Aamulla herätessäni kaikui päässäni hokema, kaikki mitä teen tai sanon lapsilleni, vaikuttaa heihin. Myös kaikki se, mitä jätän tekemättä tai sanomatta. Elä siinä sitten. Niin elänkin, ja ihan hyvinkin, toisinaankin.

Eilen illalla kävin illalla nukkumaan, pettyneenä juhannuksettomaan tunnelmaan. Mutta kömpiessäni peiton alle, tuli hyvä olo. Avasin ikkunan, kuuntelin kuopuksen kanssa kuuluuko "Ti tuu". Luin iltasadun ja me olimme koko perhe siinä. Meitä kaikkia nukutti ja uni tulisi helposti ihan juuri. Siskon kanssa oltiin viestitetty, että ensi juhannuksena jotakin ihan muuta. Kuvittelin ääneen, että oltaisiin vaikka teltassa. Makuupusseissa. Minulla on telttailuista hyviä muistoja. Näin kauniita unia. Imetin välillä kuopusta, kohta sekin vaihe on takana, tiedän, mutten erityisesti hokien odota.

Päivällä käytiin kylpylässä. Sunnuntaina tehtiin esikoiselle rauhankalenteri. Kun viitenä iltana saa rauhanmerkin, mennään koko perhe yhdessä uimaan. Pikkuveljeä ei saa satuttaa. Loiskiminen oli ansaittua, mutta tuonne Flamingoon minua ei saa ihan heti uudestaan houkuteltua. Muovista, keinoa, meluista. Siitä oli kyllä rauhat kaukana, vaikka oma seurue olikin mitä mainiointa. Maistuu muuten edelleen suussa kloorilta. Ihmettelen, jos meistä kukaan ei saa mitään tautia tuonkaltaisesta pöpösammiosta.

Tiedän, että olohuoneen sotkukuva helpottaa monen oloa. Ja kyllä, meillä on useinmiten juuri tuollaista. En juuri koskaan lavasta kuvia, joskus siirrän jonkin kipon pois kuvasta tai nostan pöydälle jonkin, josta meinaan kirjoitella. Pyydän lapsia katsomaan pois kamerasta, jottei näkyisi silmiä, koko kasvoja. Ja rajaan kyllä tarkoituksella. Mutta aina se ei ole tarkoituksenmukaista. Lapset olivat ihania, kun lukivat kirjoja laivoissa.

Niin että olen takaisin. Jos nyt kunnolla edes poissakaan kävin. Kunpa muistaisin, että on hyvä elää omia unelmia vain, ei toisten. Mistä minä pienenä haaveilin, mistä vieläkin. Mikä minulle on hyvää ja kaunista, mikä riittävää, mistä tulee rauha. Jos kukaan ei tule toitottamaan, saati kehumaan, sen ei tarvitse tarkoittaa, että elämämme olisi muita huonompaa. Välillähän tämä on vallan leppoisaa. Uusi päivä on alussa, kaikki muut vielä nukkumassa, päivästä voi tulla mitä tahansa.

Tulkoon hyvä ja valoisa, ainakin sellaisia palasia, sillä niistä saa hurjasti voimia.

Ja jos kirpparilta kahdella eurolla ostetuista pelastusliiveistä puuttuu pilli, nokkahuilua voi kuulemma kokeilla.

Vetäydyn kesään

Kylmä keli ei ole haitannut, ja onhan ollut lämmintäkin. Minulla on vahvasti olo, että kesä on täällä! Ja riemuitsen siitä, taianomaisesta valosta.

Mutta muuten en ole mitenkään vahvimmillani. Niinpä on aika pitää pieni breikki. Jospa tovi ilman nettiä auttaisi. Kukaan kun ei ajattele omia ajatuksiani puolestani.

Hyviä hetkiä toivon kaikille, itselle ja toisille.

Palstalla kesäkuussa osa 2

Olen kuullut kohopenkeistä ja kasvulavoista. Meidän pieni kasvimaa on tänä vuonna kuitenkin montussa. Niin vain kävi ja sillä mennään. Pari turvesäkkiä eivät riittäneet mihinkään ja lopulta päätin, että on aika tuikata siemenpusseista jotakin maahan, johan sitä kohta muuten syksyä pukkaa jos vielä jään odottamaan. Olen myös lukenut ja mielestäni sisäistänyt, että istutuksia pitäisi ylettyä vaivatta kitkemään. Miten siinä sitten kävikään niin, että meidän puoliympyrästä tuli sen kokoinen, että jos joku siinä käy kasvamaan, vaikea kuvitella miten siinä kurkottelisi katkomassa rikkakasveja tärvelemättä myös kaikkea muuta.

Laitoimme maahan muutaman pavun, pari hernettä, krassia, retiisiä ja porkkanaa. Silkkaa hulluutta, jos joku niistä ryhtyy kasvamaan. Mutta katsotaan, olisihan se huikeaa. Sinne jäivät hallaharson alle muhimaan.

Oli ihanaa olla pienen tauon jälkeen taas tilkulla. Jalkapallokoulu, sateet ja kyläilyt pitivät meitä monta päivää poissa. Oli ihana tarttua lapioihin ja kottikärryihin. Pestä multaa mäntysuovalla sormista. Ihaninta oli kuitenkin kuunnella koivuja, tuulten suhinoita. Iloita, että on tällainenkin paikka olemassa maailmassa. Ja saamme siellä olla yhdessä porukassa. Syödä eväitä majassa. Lauloin lauluja ja katselimme sinistä taivasta, valkeita pilvirihmastoja ja puiden huisketta. Pojat nukkuivat nokosia rattaissa. Rakastan heitä eniten maailmassa.

Huusimme lentokoneen matkaan terveisiä. Ystävät ovat tänään lentämässä ja määränpäässä tapahtuu tärkeitä.

Levittelin mansikkamaalle ja sinne tänne nokkosvettä, jota olin käytellyt viikonverran kannen alla sangossa. Taivas se haisi pahalta. Sikäli siitä saattaisi olla apua ja antaa ehkä viljelyksillemme kaivattuja (taika)voimia.

Kotimatkalla poikettiin kahvilaan oikeastaan karusti vessankaipuun innoittamana. Mutta jäätelöt ja pannukakku antoivatkin odottamattoman paljon virtaa, kun saimme sattumalta nauttia ne hyvässä seurassa. Ja kesässä ja merenrannassa ja vielä kermavaahdolla ja hillolla teetä kyytipoikana. Palkitsevaa hetkeen tarttumista. Iltakylvystä ja -palasta tuli hilpeitä, olimme kaikki loisto tuulella.

Vielä kun malttaisi nukkua. Kesä sinä olet ihana.

Jalkapallokoulun anti

Viime viikon jalkapallokoulu oli hyvä veto. Kun tekeminen on mieluisaa, se tempaa mukaansa. Minut kuljettamaan retkikuntaa naapurikaupunginosaan aamutuimaan. Nelivuotiaan ryhmäytymään entuudestaan tuntemattomaan 16 lapsen porukkaan.

Kaikki lapset eivät olleet sitoutuneita toimintaansa. Mutta minun esikoiseni nautti. Hän juoksi kentälle valmentajiensa luokse kun aamu alkoi, kävi välillä minun ja pikkuveljen luona juomatauolla ja jatkoi taas juosten harjoituksiansa. Kun kävimme muutaman kerran lähempänä ottamassa kuvia, katsomassa matseja, hän jutteli kyllä iloisesti ja selosti tapahtumia, muttei haikaillut seuraamme kentänreunalle. Päinvastoin, hän oli minusta yllättävänkin rohkea. Meni viimeisenä päivänä sujuvasti jopa ikäluokkaa vanhempien kanssa pelaamaan lisää palloa, kun ohjaajansa sinne saattoivat. Katselin kaukaa, että voiko tämä olla totta. Juurihan hän syntyi ja nyt ollaan jo itsenäisesti harrastamassa.

Hän mietti kyllä, että ensi vuonna voisi mennä sellaiseen jalkapallokouluun, jossa vain pelattaisiin matseja. Täällä kun 3/4 oli hippoja, muita liikuntaleikkejä ja taitoratoja. Sateella oleiltiin jopa pukukopissakin, piirtäen, musiikkia kuunnellen ja pinssejä painaen. Mutta oli hän tähänkin silminnähden tyytyväinen.

On hassua, että koko ajan lisääntyy se elämä, josta minä en mitään tiedä. Nelivuotiaalla on jo paljon omia ajatuksia ja puuhia, joita hän tekee joko omissa oloissa, tai toisten aikuisten valvonnassa, ja minä voin vain arvailla, kuulla sen, mitä muut osaavat tai haluavat kertoa. Hyväksyn sen, mutta toisaalta nautin hetkistä, joissa saan tavalla tai toisella olla yhä mukana. Yritän muistaa nauttimiseni silloinkin, kun mieli alkaa muualle haikailla tai ympäristö rönsyttää muita malleja. Lapset kasvavat vauhdilla. Kiitos, kun vielä saan olla niin paljossa mukana.

"Valmentajille" tehtiin pienet namipussit kiitokseksi. Olivat nuoria tyttöjä kaikki neljä. Käväisemässä esikoiseni elämässä. Mutta minusta tuntui hyvältä osoittaa jotenkin, ettei ole yhdentekevää kuka ja miten viettää aikaa lapseni kanssa. Ja että eräskin pieni poika oli odottanut jalkapallokouluansa innokkaana jo vuosia. Olen todella huojentunut, iloinen ja kiitollinen, että hän sai siitä hyviä muistoja. "Rehtorille" minulla olisi monenlaistakin palautetta, ehtiihän sitä varhaiskasvatuksenammattilainen monenlaista ajatella touhua reunalta katsellessa. Mutta enimmäkseen ihan ihailevaa ja positiivista. Ja onneksi ei tarvitse olla tekemässä itse ihan kaikkea. Kivaa, että on jalkapallokouluja, joihin innostuneen lapsen saa kuljetella. Tämä oli yksi mitä mainioin tapa aloittaa kesäkuuta.

Kippis

Esikoinen sai lahjaksi osallistumisen Iittalan toukokuiseen mukipajaan. Nyt kuppi on kotona ja ansaitsee kunniapaikan sekä ihastelua. Ensimmäisessä kuvassa matkataan Esplanadin liikkeeseen. Ottivat torkut ja olivat taas minusta suloisia. (Välillä minua ärsyttää täysillä tämä kuvien kanssa pähkäilyni täällä blogistaniassa. En useinkaan voi laittaa niitä mielestäni parhaita kuvia, vaan pitää etsiä ne, jotka ei paljasta liikoja. Tämä ei totisesti ole valokuvablogi. Tasapainoilublogi.) Toisessa kuvassa itse askartelija. Hän keskittyi minusta hienosti, vaikkakin Oiva Toikan lasilinnuista kertova video yritti herpaannuttaa otetta pyörimällä seinänkokoisena taustalla. Saimme muutaman viikon jännittää lopputulosta ja kyllä on ilahduttavaa katsella, muistaa toivottavasti aina, kuinka nelivuotias leikkasi, liimasi, katseli, jutteli, toteutti.

Voisi naukata kaakaot aamulla. Vihreät saivat sentään kaksi paikkaa vaaleissa. Itse en pidä lainkaan huonona yhden asian miehiä/naisia vallan huipulla, kunhan asia on oikea. Ilmastonmuutos on saatava aisoihin, muuten millään muullakaan ei ole mitään väliä. Lastenoikeuksien toteutuminen, rauha, inhimillisyys, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, koulutus, turvallisuus ja talouden vakaus ovat ihan tärkeitä asioita, mutta ihan sama miten on näiden laita, jos päitten yllä velloo jo pari metriä merta, tai ikiroudan alta pukkaa tuutin täydeltä metaania. Asia on nyt kertakaikkiaan hoidettava ja jokaisen tehtävä osansa.

Hölkyn kölkyn, pelastukoon maailma!

Kentän laidalla

Osa periaatteista on näemmä tehty luovutettaviksi. Minulla yksi sellainen on ollut, että ehtii sitä kouluikäisenäkin harrastaa, että turha pienen päiviä vielä harrastuksilla kuormittaa. Nyt kun molemmat lapset ovat kuitenkin yhä kotihoidossa, olen antanut aatteeni hieman venyä ja paukkua. On kokeiltu muskaria, liikkaria ja arkkitehtikoulua. Uusimpana alueharppauksena on jalkapallokoulu.

Esikoinen on ollut menossa treeneihin niin kauan kuin nyt on osannut mihinkään kertoa halavansa mennä. Voithan sinä isinkin kanssa pelailla. Ja puistossa ja olohuoneessa ja minunkin kanssa ja kavereiden kanssa. Peliasuja on ommeltu ja ostettu kirpputoreilta. Ja niitä on käytetty enemmän kuin mitään muuta ja niitä kotipelejä on pelattu tuhansia.

Päädyin sitten sunnuntaina katsomaan koneelta, josko kesällä olisi jotain tempauspäiviä jollakin seuralla. Ja kas, vuosien ruikutus tuotti tulosta. Tuossahan olisi tuollainen jalkapallokoulu. Onhan niistä ollut puhetta ja ehtisihän niihin isompana. Mutta vähänkö saattaisi ilahtua.

Ja nyt sitten vietän parituntisen tällä viikolla kentän laidalla. Enkä haluaisi olla missään muualla. On suunnattoman ihanaa katsoa innostunutta. Kuopuksella on oma pallo mukana ja me leikimme sillä ja keksimme monenlaista muuta. Koitan olla hänen käytettävissään koko kaksituntisen, jottei hänelle jää olo, että AINA häntä raahattiin mukaan esikoisen kotkotuksiin. Huvitti tai ei. Onneksi häntä on tähän saakka enimmäkseen huvittanut. Ensimmäisen lapsen asema on aina erityinen, hyvässä ja pahassa. Mutta niin on toki toisenkin.

Kentän laidalla olen jälleen havainnoinut myös meitä aikuisia. Herkullisia tilanteita. Kuinka esimerkiksi suhtaudumme siihen, jos oma lapsi ei haluakaan osallistua. Ja ylipäänsä se, kun lapsella on huomion kaipuu, leikki tai asia jonka tahtoisi jakaa aikuisen kanssa. Kallialan kirja (Kato mua), josta mainitsin jossakin postauksessa, pyörii takaraivossa. Aikuisen sensitiivisyys, aktivointi, autonomia... Oi tämä vanhemmuus on mielenkiintoinen sarka, jossa piisaa kehitettävää hamaan loppuun saakka.

Laidalla on minusta hyvä olla. Sopivassa määrin. Mutta että treeneistä tulisi jo viikottaisia ja viikonloppuisin sitten turnauksia... Ehei. Ehtii sitä sitten myöhemminkin, kouluikäisenä, hankkimaan harrastuksia...

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 1

Kaikki ulkosuomalaiset, jotka kaipaatte koivikoihin ja valoisiin kesäöihin. Järvien rannoille ja saunantuoksuun. Voin kertoa, että ihana suomen kesä on nyt täällä. Mutta myös ne h*** hyttyset!

Tänään meillä oli palstalla monta mukavaa puhdetta listalla, mutta vastoinkäymisiä ilmaantui odotettua enemmän. Ja yksi niistä olivat viheliäiset hynniäiset. Kuopuksen kasvot olivat jo valmiiksi hurjannäköiset, paukamilla, turvoksissa - aiemmilta palstaretkiltä. Tänään esikoinen heräsi torkuilta rattaista kysellen äiti mitä on tapahtunut. Herttinen kuinka säikähdin, NIINPÄ, mitä kauheaa on tapahtunut! Alahuuli rullalla turvonneena ja nenä paisunut peruna. Sitten rauhoituin ja tajusin hommat hyttysten tekosiksi. Äkkiä lääkevoidetta ja rauhoittelua ja yritystä keksiä muuta ajattelemista.

Suunnitellut istutustyöt jäivät puolitiehen. Ja nyt ennusteet käyvät sateen puolelle. Mutta torstai olisi Toivon päivä ja täysikuuta luvassa viikonvaihteessa, joten silloinhan sitä kuulostaisi hyvältä jatkaa porkkanamaan tahkoamista.

Viuhdottiin muutama kuljetuksesta pahoin vaurioitunut herneentaimi maahan, leviteltiin multaa. Parhaiten tätä reissua kiteyttävät kuitenkin ärräpäät hyttysistä. Pitäisi olla kiitollinen, etteivät Suomessa sentään levitä mitään tappavia tauteja. Sellaistakin jossakin vielä.

Ah, kotiin betonitalojen keskelle, pois ininästä ja huiskeesta.