tiistai 2. kesäkuuta 2009

Kentän laidalla


Osa periaatteista on näemmä tehty luovutettaviksi. Minulla yksi sellainen on ollut, että ehtii sitä kouluikäisenäkin harrastaa, että turha pienen päiviä vielä harrastuksilla kuormittaa. Nyt kun molemmat lapset ovat kuitenkin yhä kotihoidossa, olen antanut aatteeni hieman venyä ja paukkua. On kokeiltu muskaria, liikkaria ja arkkitehtikoulua. Uusimpana alueharppauksena on jalkapallokoulu.

Esikoinen on ollut menossa treeneihin niin kauan kuin nyt on osannut mihinkään kertoa halavansa mennä. Voithan sinä isinkin kanssa pelailla. Ja puistossa ja olohuoneessa ja minunkin kanssa ja kavereiden kanssa. Peliasuja on ommeltu ja ostettu kirpputoreilta. Ja niitä on käytetty enemmän kuin mitään muuta ja niitä kotipelejä on pelattu tuhansia.

Päädyin sitten sunnuntaina katsomaan koneelta, josko kesällä olisi jotain tempauspäiviä jollakin seuralla. Ja kas, vuosien ruikutus tuotti tulosta. Tuossahan olisi tuollainen jalkapallokoulu. Onhan niistä ollut puhetta ja ehtisihän niihin isompana. Mutta vähänkö saattaisi ilahtua.

Ja nyt sitten vietän parituntisen tällä viikolla kentän laidalla. Enkä haluaisi olla missään muualla. On suunnattoman ihanaa katsoa innostunutta. Kuopuksella on oma pallo mukana ja me leikimme sillä ja keksimme monenlaista muuta. Koitan olla hänen käytettävissään koko kaksituntisen, jottei hänelle jää olo, että AINA häntä raahattiin mukaan esikoisen kotkotuksiin. Huvitti tai ei. Onneksi häntä on tähän saakka enimmäkseen huvittanut. Ensimmäisen lapsen asema on aina erityinen, hyvässä ja pahassa. Mutta niin on toki toisenkin.

Kentän laidalla olen jälleen havainnoinut myös meitä aikuisia. Herkullisia tilanteita. Kuinka esimerkiksi suhtaudumme siihen, jos oma lapsi ei haluakaan osallistua. Ja ylipäänsä se, kun lapsella on huomion kaipuu, leikki tai asia jonka tahtoisi jakaa aikuisen kanssa. Kallialan kirja (Kato mua), josta mainitsin jossakin postauksessa, pyörii takaraivossa. Aikuisen sensitiivisyys, aktivointi, autonomia... Oi tämä vanhemmuus on mielenkiintoinen sarka, jossa piisaa kehitettävää hamaan loppuun saakka.

Laidalla on minusta hyvä olla. Sopivassa määrin. Mutta että treeneistä tulisi jo viikottaisia ja viikonloppuisin sitten turnauksia... Ehei. Ehtii sitä sitten myöhemminkin, kouluikäisenä, hankkimaan harrastuksia...

1 kommentti:

Elisa kirjoitti...

Harrastukset (aluksi vaikka vain leikin muodossa/leikkiin verhottuna) ovat hyvä juttu, innostuneisuus on hyvä juttu. Uskon, että kyllä me vanhemmat näemme omasta lapsesta onko uusi harrastus hyväksi lapselle vai ei.

Sulle on terkkuja blogissani!