Pojilla on kurkunpääntulehdus. Ikävä vaiva. Esikoinen sai sen kaksivuotiaana ensimmäisen kerran. Kun silloin soitin yöllä terveysneuvontaan, sairaanhoitaja rauhoitti minua ensimmäisenä sanomalla, että tauti on hengenvaarallinen, ja antoi sitten muita hoito-ohjeita.
Tuo kumiseva yskä jää ikävästi mielensopukoihin. Kun tauti uusii, sen muistaa heti, ja sitä ryntää hinkuvan lapsen kanssa parvekkeelle kylmään hokemaan, että se menee ohi, kohta helpottaa. Ja lapsi parka huutaa, oksentaa limaa, yskii haukkuvaa yskää ja hinkuu kunnes ihme kyllä melko pian jo helpottaa. Olisipa tämä jo ohi.
Ja esikoisella onkin näemmä jo rauhallisempi yö. Nukkuu sohvapesässä katsottuaan tosi kauan Toheloa ja Torveloa. Sen sijaan makuuhuoneessa rattaissa nukkuu kuopus köhien. Villamyssyssään ja makuupussissa, näyttää niin pieneltäkin vielä. Ikkuna on auki, koska kylmä ilma helpottaa, niin ne lääkärit lupaa.
Matroskin kirjoitti vauvojen ja pienten lapsien univaikeuksista. Ennätin jo miettimään, etten muista enää millaista se on, kun menee illalla nukkumaan, ja herää seuraavan kerran vasta aamulla. En ole neljään vuoteen tehnyt niin kertaakaan ja käytäntö tuntuu ihan absurdilta. Hyvää yötä ja seuraavaksi huomenta. Ihan hassua. Onko sellaistakin olemassa.
Mutta ei minulla tällaista valvomistakaan ole ollut ehkä kertaakaan. Että ihan oikeasti ei saa nukuttua lainkaan. Kun jompikumpi köhii ja pitää olla koko ajan täydellisessä valmiustilassa. Eteisessä on rattaat ja haalarit valmiustilassa, että voi vaikka taas kävelylle tai taksille lähteä, jos tulee oikein tiukka paikka. Istua höyrymajassa, pilkkoa valkosipulia, jutella mukavia, olla pystyasentoa tukemassa... Nyt minä olen yövuorossa, valvomassa.
Päivällä oireet hellittävät. On viikonloppu, voidaan vuorotella miehen kanssa, jotta molemmat saa myös torkuttua. On ollut ihana nähdä aurinkoa. Pakkasestakaan emme valita - sillä kylmä helpottaa tuota tautia. Joka on kamala, mutta pian jo takana, toivon todella. Sohvalla liikettä, työvuorolaisen täytyy lähteä käymään kierroksella.
Omat pienet potilaani, olette ihania ja urheita. Kyllä minun kelpaa, kun tällaisia aarteita saan hoidella. Olette tosi rakkaita. Toivon tosi pikaista paranemista.
7 kommenttia:
Kaikki sympatiat sinne, lasten sairastaminen on TOSI kurjaa. Sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi, itkuisen lapsen näkeminen saa melkein äidinkin itkemään - niin pahalta se tuntuu.
Voimia sinne, täälläkin ollaan sairastettu tällä viikolla, tosin vaikka normaalissa räkätaudissa ja kuumeessa.
Meillä on tuttua kumpikin, unettomat yöt kuukaudesta toiseen vauvojen kanssa ja kurkunpäätulehduksen varjostamat kylmät yöt. Kuvasit hyvin tuon yskän ja kuinka sen tunnistaa varmasti lopun ikäänsä. Ensimmäisillä kerroilla meillä mentiin pienen vauvan kanssa päivystykseen ja lujaa. Vanhemmiten on pärjättykin ihan kotihoidolla.
Voimia yövuoroihin!
Yö meni lopulta hyvin, eli ei pahempia haukkomiskohtauksia. Suuri kiitos. Sain untakin ennen viittä, kun esikoiselle sai antaa toisen annoksen yskänlääkettä. Mies tuli valvontavuoroon "kylmiöön" ja itse pääsin lämpimän peiton alle. Ihanaa. Ihanaa myös herätä aamuun, kaikki hyväntuulisina. Täällä tulee täysillä lunta. Argh.
Kiitos Elisa ja Peanut. Toivotaan hyvää loppu viikonloppua.
Se on kyllä jännä, miten paljon "parempia" lapset ovat sairastamaan kuin aikuiset. Ainakin meillä me aikuiset valitetaan sairaana koko ajan, tai ainakin naytetään sanattomilla viesteillä olevamme surkeuden ruumiillistumia. Poika sen sijaan yrittää kipeänäkin olla hyväntuulinen, suorastaan hilpeä, ja korkeintaan silloin tällöin vähän itkaisee, kun räkä oikein rohistaa tai kurkkuun sattuu (ja sekin lähinnä yöllä, kun väsyttää eikä toinen saa räältään rauhaa nukkua). Ja sitten taas kikattaa, kun nenä on pyyhitty äidin olkapäähän tai pahin kröhäkohtaus ohi yskäisty. Oikein välillä hävettää miten sitä itse kehtaakin kipeänä marista koko ajan!
Minusta olen parantunut tässä vuosien saatossa, kenties lapsienkin opettamana ja koviakin kipuja kokeneena. En ole niin paha marisija potilaana. Mies voi tosin olla tästä toista mieltä. Mutta ovat lapset kyllä ylivoimaisia, tosin luonteissakin on eroja. Toisilla mättää kaikki nuuskamuikkusen takin väristä makartoonin muotoon, silloin kun on tauti päällä. Marisinkohan minä pienenä? Toisaalta, lapsena on kova hinku ja elämänhalu koko ajan päällä. Ei sitä jouda sairastamaan, kun pitää rientää Leikkimään. Hyppimään. Kiipeämään. Kokemaan, näkemään, koettamaan.... Opiksi otettavaa riitttää vaan, lapsiltaan.
Teillä on niin kodikasta, ihanaa. Toivottavasti pienokaiset voi jo hyvin :)
Kiitos Ovelia. Meillä on usein sotkuista. En selvästikään ole järjestyksen ihminen kuin valikoiduilla osa-alueilla. Tai reipas ainakaan.
Terveitä lapset eivät ole vieläkään, mutta parempaan päin, toivon!
Lähetä kommentti