sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Millä eväillä




Minä olisin halunnut miehen ja lapsia, heti päästyäni lukiosta. Olisin myöhemminkin voinut opiskella. Sitten aikaa alkoi kulua. Ennätin saada ammatin ja työkokemustakin. Pelätä, että katkeroidun, jos jään ilman sitä mitä eniten haluaisin.

Sitten rakastuin ja unohdin, että pitkään muka odotin. Välillä muistan kuitenkin, kipeästi, miten olisi voinut mennä toisinkin. Että teoriassa voisi olla vaikka kaksi koululaista ja kolmas tarhassa. Ja läjä muistoja siitä, millaista oli seurustella nuorena. Mutta tapasin ihan toisen ja eri ajatuksin. Olen onnellinenkin.

Silti yhä joskus pelkään, sitä katkeruutta, joka väijyy jossakin. Kuinka sen selätän, jos se yllättää minut nurkan takana, vaikka vanhana. Viisas mieheni sanoo, ettei sitä kokonaan tarvitse kartella. Helpotti minua. Antaa tulla, voin sille ehkä vaikka naureskella. Että kappas vain, en saanut ihan kaikkea, mutta sain paljon muuta.

Eikä kukaan saa kaikkea, mitä toisella, sillä jokaisella on omansa. Kenenkään toisen "ainutlaatuinen" ei ole enemmän erityinen. Aina on ihmeellistä, ainutkertaista, että tapahtuu tiettyjä asioita, tietyille ihmisille, tietyssä ajassa ja paikassa. Minun juttuni eivät ole muiden rinnalla kalpeampia, jos annan niiden pysyä omassa valossa.

Jotain hyvää siitä, että helmi- ja maaliskuu ovat menneet hiukan sumussa. Kevät on edennyt siinä sivussa vauhdilla. Seitsemältäkin on vielä valoisaa illalla. Näen silti mielelläni kirkkaammin muitakin kuin lapseni. Ehkä se helpottaa, kun tietää, että voi välillä juosta piiloon peiton alle. Kuunnella siellä, kuinka mies pukee lapset ja lähtee niiden kanssa pihalle. Sanoa, että äitiä väsyttää, itkeä ja miettiä mikä ihme mahtaa mätätä.

Sitten he palaavatkin odotettua nopeammin takaisin. Sillä kuopus oli käynyt itkemään peloissaan, eikä mies ollut keksinyt sen johtuvan ilmapalloista, jotka leijuivat meidänkin rattaiden yläpuolella, kun niitä kerran jaettiin kauppakeskuksessa. Esikoinen saa raivarin työkalupakista, jonka näkee lattialla, suuttuu, kun ei saa ryhtyä purkamaan kaikkia aarteita. Lopulta molemmat pojat nukahtavat päiväunille ja me vanhemmat istumme ruualle. Ihmettelemään, missä mennään.

Ehkä sekin väsyttää, oivallan, kun aina ollaan kotona. Ei ole autoa, jolla karauttaa viikonlopuksi mökille lataamaan akkuja, olemaan sivussa kodin velvollisuuksista. Ei ole lomamatkaa, jota muistella tai jota suunnitella. Aina nämä samat seinät tai jos suunnataan jonnekin, ollaan riippuvaisia toisista. Meidän perheelle tekisi hyvää saada seikkailla omalla porukalla!

Mutta asioilla on tapana järjestyä, kiemurat voivat oieta. Ja omat aikansakin on asioilla. Kun laulaa tarpeeksi monta kertaa uusia lauluja, edeltäneet aatokset saattavat jo tuntua kaukaisilta. Esikoinen on suloinen prätkäkalsareissaan, sulkapallomailakitara kaulassaan. Maleksii tosi rokkarin oloisesti ja jamittaa kertosäkeitä mukana. Kuopus tanssii villisti. Ja minä laulan marakassimikrofooniini. "Muistatko miltä tuntuu! Juopua kesäyönä! Hölmöstä rakkaudesta!"

Mietin muistanko oikeasti. Muistaako mies. Ja minua hymyilyttää. Pesen ikkunaa, kun aurinkokin paistaa. Ja parvekkeen ovea voi jo pitää tällaisena lämpimänä päivänä auki. Ja käymme ulkoilemassa ja vanhassa kodissa. Ihana olla paremmalla tuulella. Muistaa millainen on ankeuden jälkeen koittava maailmaa syleilevä olo. Ja ne kesäyöt. Ei minulla ole ehkä pienintäkään hajua siitä, kuinka tätä elämää kuuluisi elää, jos meinaisi hyvin selvitä. Ja kuinka todella kasvatetaan toista ihmistä. Millä eväillä minä? Mennään näillä mitä on kerättynä. Pilviä, sadetta, aurinkoa. Tyyntä, myrskyä, puuskia.

Hyvää alkavaa viikkoa.

9 kommenttia:

tuikkis kirjoitti...

Hyvää viikkoa myös sinulle. On ihana saada pieniä paloja teidän elämästänne, jotenkin vaan tykkään siitä, vaikka olemmekin aika kaukana elämäntilanteidemme kanssa toisistamme, tunnen silti jotakin pientä yhteenkuuluvuutta.

Anonyymi kirjoitti...

Ihana teksti ja ihanat eväät.. ü
Minua alkoi hirveästi kiinnostamaan, mitä söpöinen keltainen rasia pitää sisällään... ? ü

Ihanaa kevättä teille, aurinko tuo hymyn mukanaan! ü

T.Susanna

Joola kirjoitti...

Yhteenkuuluvuus on hyvä tunne!

Susanna, siellä on ksylitolpastilli:)

Sari kirjoitti...

Joskus voi olla hyvä lopettaa liikojen kysymysten asettaminen ja luottaa siihen, että asiat ovat hyvällä tolalla juuri näin, juuri nyt. Nuo olisin halunnut-ajatukset ovat vähän sellaisia energianhukka-ajatuksia ... en ole koskaan osannut oikein suunnitella mitään, se vähentää ehkä niitä.
Sama on meilläkin : ei ole autoa, kotona ja vielä sisällä ollaan paljon, edes peiton alle en voi juosta ... joskus on aika sirkus, mutta teen niin kuin pystyn. Asioilla on tapana järjestyä. Ole sinäkin armollinen itsellesi.

Elisa kirjoitti...

Samassa veneessä me kaikki olemme, tavalla tai toisella. Veneissä on eroja: mutta paatti mikä paatti.

En minäkään tiedä miten tätä elämää pitäisi elää mutta sen tiedän että kannattaa yrittää nauttia siitä - sinun puolestasi sitä ei voi kukaan tehdä.

Näillä mennään, kohti uusia aurinkoja ja sadekuuroja.

Anonyymi kirjoitti...

Mä ymmärrän tuota katkeruuden tunnetta. Aina välillä se tuikkii mullakin. Olisin halunnut lapsia nuorena, mutta silloinen poikaystävä ei halunnut. Pelkäsin katkeroituvani ja vaihdoin toiseen poikaan tai mieheen. Sitten muut projektit ajoivat edelle. Ja nyt kun on kolmekymmentä tajuaa, mitä nyt voisi olla. Katkeroituminen tosin voi paheta, sillä nyt lasten saaminen ei taida enää onnistua.

anonyymi-anna

Joola kirjoitti...

Argh Anna. Minulla sentään on nämä kaksi. Ei kolmea, niinkuin vähintään olisin halunnut, mutta kaksi minulle maailman parasta. Mutta millainen olisin, jos ei olisi yhtäkään eikä ehkä miestäkään. Sekin olisi niin mahdollista! Helppo se nyt on sanoa, että silloinkin voi tulla aivan mahtava elämä. Ja että onni ei tule ulkoa vaan itse voi vaikuttaa ja asennoitua oikealla tavalla ja ja ja. Ja että itselleen eläminen voi olla sikäli vapaampaa, ettei tarvitse kantaa syyllisyyttä. Ja että syliä kaipaavia lapsia on maailma täynnä. Voisihan sitä hypätä lentokoneeseen ja pestautua johonkin lastenkotiin loppuiäkseen. Mutta... Äh, tämä on taas yksi suo, josta voisin naputtaa pitkästikin. Ymmärrätköhän Anna, jos sanon, että ymmärrän sinua. Ja toivon parasta. Lapsia, jos niitä on tullakseen. Tai muuta ihanaa, jos elämä meneekin ihan toisin. Äh, en osaa sanoa sitä mitä haluaisin.

Vaikka toki olen Sari sinunkin kanssasi samoilla linjoilla siitä, että nuo jossittelut on ajanhukkaa. Ja usein onkin niin paljon muuta päässä, ettei ennätä jossittelemaan. Ja kaikki mitä meillä on, on vain nyt. Ei niistä eilisistä ja huomisista kukaan tiedä.

Elisa, ne ovat ihania hetkiä, kun huomaa vain lipuvansa paattinsa kyydissä. Siis sillä tavalla hyvällä mielellä elämä kuljettaa ja henkäilee ja nauttii vaan, että ihan on kivaa tämä elämä juuri tällaisenaan.

Näitä hetkiä kaikille, erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Voimia, valoa, rauhaa ja iloa.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Joola,

Tykkäsin kovasti tekstistäsi, koska se sai minut mietteliääksi. Olen itse siinä tilanteessa, että ratkaisuja pitäsi tehdä...tai sitten antaa olla. Tarvitsee vain omalla kohdallani uskoa, että jos yksi ovi sulkeutuu niin jotain parempaa on tulossa. Taidan antaa paattini viedä vielä vähän aikaa ennen kuin teen mitään hätiköityä päätöstä ja jätän jossittelut sikseen :).

Aurinkoa sinulle yllin kyllin!

Amelie

Joola kirjoitti...

Hei Amelie, minäkin menin mietteliääksi:). En ole ollenkaan hätiköityjen päätösten ihminen. Itseasiassa en päätösten ollenkaan. Usein asiat ovat tapahtuneet vaan. Monet.
Kuulostaa hyvältä, että jätät jossittelut, kun kerran paatteilu maistuu.
Aurinkoa sinullekin.