tiistai 10. maaliskuuta 2009

Nelivuotiaani




Tänään olin ylpeä pojastani. Ylpeä on ehkä väärä sana, mutten tokene etsimään toista. Onnellinen hänestä olen ollut aina. Ja kiitollinen ja ties mitä kaikkea. Olen ihastellut ja iloinnut monessa kohdassa. Ja miltei enemmän kuin mitään muuta, olen ollut ehkä ymmälläni. Hänestä, ja tästä kaikesta äitiydestä. Miten monisäikeistä. Miten kasvatustaide on -tiedettä elävämpää. Miten vaikeaa on aina tietää mikä olisi parasta ja oikeaa. Miten avoimeksi mieli venyy ja herkistyy, kun omaan lapseen kiintyy.

Jotenkin mietin siinä huoneen nurkassa, että ylpeyttä tämä saattaa olla. Oli rauhallista, ennätin ajatella. Ei paremmuuden tunnetta suhteessa muihin tai muuta vertailua. Mutta sisällä kupli ja rynnisti. Halu soittaa miehelle, kertoa edes yhdelle, kuinka tuntui iloiselta, kuinka onnellisia saadaan olla. Kuka muu haluaisi kuulla, hehkutusta.

Istua reilu tunti siinä tuolilla. Tuon pienen hauskan nelivuotiaan pojan äitinä. Tajuta, että hän osaa niin paljon ja monenlaista. Sellaistakin, jota ei voi harjoitella. Miten huojentavaa, että näki lähelle ja kauas, ja kuuli piippauksia kuulokkeista. Mieli täynnä kiitollisuutta.

Ja että joskus voi mielikin olla hetken rauhassa. Etten mieti, kuinka huono äiti olen tai kuinka paljon parempi voisin tai haluaisin olla. Vaan katselen vain, kuinka tarkastus soljuu eteenpäin tehtävästä toiseen. Ja kuopus nukkuu vaunuissaan ja esikoinen keskittyy, juttelee, suorittaa, osaa. Ei mitenkään täydellisesti, mutta vapautuneesti, kärsivällisesti ja persoonallisesti. Oli tähti.

Rokotus jännitti vielä aamulla kovasti. Mutta juttelimme yhdessä asian ilmeisen valmiiksi. Että se sattuu, muttei ole vaarallista. Saa itkeä, äiti pitää sylissä. Kun piikki otetaan pois, kipukin loppuu ja sitten voidaan huokaista. Ja että saat ihan itse valita vaatteet, jos ne vain ovat ehjät ja puhtaat. Sellaiset, joista sinä saat voimia. Äiti on apuna. Ja voidaan pyytää, että piikki annetaan ihan alussa, niin sitten voit rauhassa tehdä muita juttuja.

Ja tekikin, paljonkin. Oli iso ilo saada katsella.

Ehkä maratoonareista tuntuu tältä, kun he juovat nestettä tankkauspisteellä. Hetken helpottaa. Toisaalta, en halua ajatella äitiyttäni juoksuna. Vaikka meneekin kyllä vauhdilla. Ei ennätä viisastua kunnolla, kun uutta haastetta pukkaa koko ajan kulmalla. Mutta nautinnollisempi jolkottelu olisi ehkä miellyttävämpi mielikuva. Tänään istuin merenrannassa auringonpaisteessa kiireettömästi kahvilla, ikäänkuin, kun olin siinä neuvolahuoneen seinustalla esikoisen nelivuotistarkastuksessa mukana.

Oma kulta poikani. Juuri sinä olet minusta ihana.

ps. Olin niin lumoissa, etten tajunnut että olisin voinut myös kuvata. Joskus on ehkä vain hyvä olla.

2 kommenttia:

eeva kirjoitti...

Multa pääsi ihan itku, kun mietin teidän nelivuotiasta ja tuota tilannetta. Että miten ihanalta mahtoikaan tuntua! Kun tuosta omasta kohta vuotiaastaankin jaksaa olla ylpeä, ja nelivuotiaassa on vielä kolme vuotta enemmän mistä olla ylpeä (en tiedä voiko noin sanoa, mutta sanonpa nyt kuitenkin).

Mun mielestä saa ja pitääkin olla ylpeä - kyllä se välittyy lapselle, katseena, kosketuksena, tunteena, vaikkei sanoja löytyisikään. Ja tuntuu hyvältä hänestäkin.

Sitä paitsi musta on ainakin kertakaikkisen kivaa olla ylpeä muista, ja erityisesti lapsista. Oli se sitten oma poika, veljenpoika, kummilapsi, naapurin lapsi, teidän lapsi tai ihan joku lapsi vain vaikka bussipysäkillä, joka juuri sillä hetkellä on mahtavan hyvä tyyppi. Ei musta ylpeyden tarvitse olla negatiivista tai vertailevaa, vaan ihana positiivinen pakahduttava tunne siitä, että sai kohdata noin ihanan ihmisen!

Elisa kirjoitti...

Lämpimät onnittelut 4 vuotiaalle! 4 vuotiaat ovat aivan ihania, minä olen ollut yllättynyt miten paljon he jo tietävät ja osaavat...ja oppivat hurjasti uutta joka pv.

Välillä sitä haluaisi pysäyttää ajan, ja kiljaista "älä kasva niin nopeasti, ole vielä hetken aikaa pieni."